Nimi: Kaksi viivaa
Ikäraja: S
Tämä raapale kertoo yhden varsin merkityksellisen hetken pienistä mietteistä. Kiitos jos luet ja mieluusti otan myös kommentteja vastaan
Mietin sellaisia asioita, jotka ovat tapahtuneet kauan sitten. Mietin lapsuuttani – äitiäni, isääni, mummiani, siskojani. Mietin sitä, miten isäni nosti minut harteilleen ja näin sieltä kauas. Mielessäni hän oli maailman vahvin mies ja hänen sylinsä universumin turvallisin paikka. Mietin äitiäni, joka oli tiukka mutta hellä – piti huolen siitä, että sovitut asiat tehtiin, parsakaalit syötiin ja lelut kerättiin paikoilleen, mutta pyyhki kuitenkin kyyneleeni ja luki iltasatuja. Miten vähän vanhempana saatoin aina luottaa äitini apuun. Mietin siskojani – isoa ja pientä, joiden kanssa riitelimme lapsina raikuvasti, vanhempina vähän vähemmän. Miten erilaisia meistä kasvoi – Kamomilla on varsinainen uraohjus, joka vaihtaa työpaikkaa viimeistään vuoden jälkeen. Hän on asunut ulkomailla jo vuosia. Veronika on haaveilija, taiteilijasielu, joka opiskelee seitsemättä vuotta yliopistolla ja ehkä joskus valmistuu.
Harvoin mietin sitä, millaisia vanhempamme olivat ennen meitä. Olen nähnyt heidät pitkään vain isänä ja äitinä – iättöminä ja sukupuolettomina olentoina, joiden elämän tarkoitus oli olla meidän vanhempiamme. Vasta muutama vuosi sitten aloin ymmärtää, että heillä oli kokonainen elämä ennen meitä, ja meidän rinnallammekin kokonainen maailma, johon me emme kuitenkaan kuuluneet. Olen kuullut, että äitini lauloi nuorempana jazz-bändissä, joka kiersi häissä. Siitä muistona hän soitti pianoa ja lauloi aina kotonakin. Isäni pelasi koripalloa SM-tasolla kauan ennen, kuin me synnyimme. Tiedän, että he tapasivat rock-festivaaleilla, miten romanttista – vaikka todellisuus on varmasti hähmäisempi, kuin haluankaan tietää.
Ja sitten mietin hetken Rikua. Nauravaa poikaa, jonka tapasin seitsemän vuotta sitten ensimmäisissä haalaribileissä. Poikaa, joka sanoi hauskoja asioita ja katsoi minua pitkään. Poikaa, joka sai sellaisia ideoita, kuten ”mennään uimaan keskiyöllä Aurajokeen” ja ”ensi viikonloppuna mennään asemalle ja ostetaan liput ensimmäiseen junaan ja katsotaan, mihin päädytään.” Poikaa, jonka nauravia silmiä en unohda koskaan. Hetken mietin, miten vuodet ovat meitä kuluttaneet – Rikun silmät nauravat edelleen, mutta hullut ideat ovat muuttuneet arkisiksi, silmien ympärille on tullut naururyppyjä. Hän on alkanut käyttää käytännöllisiä vaatteita ja ajaa farmariautolla.
Itseäni mietin harvemmin. Haluan ajatella, että olin villi tyttö, mutta elämä on tullut kaiken sen väliin. Rakastan auringonlaskuja ja -nousuja, mieluiten siinä järjestyksessä. Rakastan kylmää vettä, kirpeitä syysaamuja ja Rikun naurua. Työelämän vastapainona nuoruudesta muistuttaa olkavarteen tatuoitu kyyhky.
Tätä kaikkea minä ehdin miettiä, kun istun wc-pytyllä ja tuijotan tikkua, johon piirtyy hitaasti kaksi viivaa.
