Nimi: Huolista
Kirjoittaja: Aladdin Sane
Fandom: Vain muutaman dollarin tähden
Genre: Canoninjälkeinen varovaisen romanttisjännitteinen reunion
Ikäraja: k11
Paritus: Manco/Douglas Mortimer
Yhteenveto: Manco ratsastaa Mortimerin perään heti sen jälkeen, kun on ajanut ruumiit takaisin El Pasoon ja lunastanut palkkionsa. Hän väittää itselleen sen olevan päähänpisto. Niin hän aikoo sanoa Mortimerillekin, jos tämä kysyy. Keskeneräisiä asioita, hän aikoo sanoa sitten, jos ensimmäinen vastaus ei riitä. Manco toivoo, että Mortimer ei jää roikkumaan liikaa yksityiskohtiin.Varoitukset: Itsetuhoisuutta sivutaan
Vastuunvapaus: Vain muutaman dollarin tähden hahmoineen on aivan muiden tahojen kuin minun omaisuutta, enkä minä tee tällä tekstillä minkäänlaista voittoa.
A/N: Tumblrissa järjestettiin 29.1.-4.2.2024 Dollars Trilogy Fandom Event, jonka toista päivää varten tämän ficin
englanninkielinen versio (T/K11) on kirjoitettu inspiraatiosanoilla
lies ja
partnership (
valheet,
kumppanuus). Näistä kahdesta ei ole ehkä kaikkein originaaleinta kirjoittaa reunionficciä, itekin oon tehnyt sellaisia jo pari, mutta pitäiskö meidän muka olla jotenkin immuuneja sille miten Mortimer katsoo Mancoa (jolla puolestaan on anelevin koiranpentukatse mihin Clint Eastwood kykenee) sanoessaan
ehkä ensi kerralla ennen kuin ratsastaa auringonlaskuun. Häh.
HUOLISTAManco ratsastaa Mortimerin perään heti sen jälkeen, kun on ajanut ruumiit takaisin El Pasoon ja lunastanut palkkionsa. Hän väittää itselleen sen olevan päähänpisto. Niin hän aikoo sanoa Mortimerillekin, jos tämä kysyy. Keskeneräisiä asioita, hän aikoo sanoa sitten, jos ensimmäinen vastaus ei riitä. Manco toivoo, että Mortimer ei jää roikkumaan liikaa yksityiskohtiin.
Hän saavuttaa Mortimerin seuraavana päivänä hiukan ennen puoltapäivää. Mortimer näyttää yllättyneeltä avatessaan hotellihuoneensa oven, niin kuin Manco on uumoillutkin, mutta hän on myös selvästi helpottunut nähdessään Mancon jälleen, mikä…
Manco päättää olla huomauttamatta siitä. Mortimerin tähden, hän väittää itselleen.
”Mitä sinä täällä teet?” Mortimer kysyy. Mancon mielikuvituksessa kysymystä on tehostanut tutuksi tullut läpitunkeva katse, tai vaihtoehtoisesti niin ikään tutuksi tullut ovela hymy, mutta mitään sellaista ei näy nyt. Manco rypistää kulmiaan Mortimerille ja siristää silmiään. Hän on tiennyt kysymyksen olevan tulossa, ja hänellä on ollut siihen vastauskin valmiina El Pasosta asti, mutta silti hänellä kestää hetki saada suunsa auki.
”Olin huolissani sinusta”, hän päätyy sanomaan. Hänen on tarkoitus sanoa muutakin, peilata Mortimerin omia sanoja Agua Calientessa, mutta täällä se ei enää tunnukaan oikealta. Mancon poskia kuumottaa häpeästä. Vastaus on hirvittävän paljastava ja luultavasti myös rehellisin asia, jonka hän on koskaan sanonut Mortimerille heidän lyhyen tuttavuutensa aikana. Totta kai Manco keksii ruveta rehelliseksi nyt, kun he eivät enää tee yhteistyötä.
Mortimer katsoo häntä pari sekuntia tutkimaton ilme kasvoillaan, ennen kuin avaa ovea lisää ja astuu taemmas päästääkseen hänet sisään. Manco lukitsee oven takanaan ja vilkaisee huonetta suurpiirteisesti. Se on halpa ja yksinkertainen pikku loukko, sellainen johon ei majoituta vaan johon ryömitään muuta maailmaa piiloon. Ei erityisesti Mortimerin tyyliä.
”Mitä aioit tehdä seuraavaksi?” Manco kysyy ennen kuin ehtii estää itseään.
Mortimer katsoo pois. Hän näyttää uupuneelta, ja Manco huomaa pohtivansa, onko hän nukkunut silmällistäkään sitten viime näkemän. Huoneen kapea vuode on pedattu, mutta se ei vielä tarkoita mitään.
”Kauanko sinä…?”
”Kauan”, Mortimer sanoo hiljaa. Hänen katseensa on sisäänpäin kääntynyt, niin kuin hän katselisi edellisen päivän tapahtumia uudestaan mielessään.
Manco pohtii eilistä myös, tuntien olonsa koko ajan levottomammaksi. Hänen ajatuksensa palaavat hetkeen heti sen jälkeen, kun Mortimer ampui Indion. Indiolla oli siinä kohtaa paikka, mahdollisuus, hän kohotti asettaankin maatessaan siinä kuolemaa tehden, ja Mortimer näki sen aivan yhtä hyvin kuin Mancokin. Eikä hän siltikään ampunut toista kertaa. Seisoi vain, katsoi ja odotti.
”Mitä sinä ukko aioit tehdä seuraavaksi?” Mancon suu on niin kuiva, että ääni tulee ulos melkein kuiskauksena.
”Minä”, Mortimer aloittaa, lopettaa, huokaa. Manco kävelee hänen tilaansa, ja Mortimer katsoo häntä melkein avuttomasti.
”Tiedän, että sanoit kumppanuuden irti siellä Agua Calientessa, mutta – ”
”Mutta siinä sinä olet”, Mortimer sanoo.
”Niin”, Manco sanoo. Hän selvittää kurkkuaan. Kumpikaan heistä ei tunnu pystyvän katsomaan toiseen kerralla paria sekuntia pidempään. ”Tässä minä olen.”
”Ja huolehdit vanhasta ukosta.” Sen on luultavasti tarkoitus olla vitsi, mutta Manco vain nielaisee kurkkuaan painavan palan ympärillä ja nyökkää.
”Niin.” Se kuulostaa typerältä, kun sen sanoo niin, mutta se ei ole vale. Kai se merkitsee jotain. ”Eihän sekään nyt käy, että sinä rupeat yksinäsi piru tietää mihin typeryyksiin.”
”Ei kai niin. Typeryyksiin ryhtyminen taitaakin kuulostaa enemmän sinun hommaltasi, poika.”
Sekin kuulostaa siltä kuin se olisi tarkoitettu vitsiksi, mutta Mortimerin ääni on kovin varovainen, melkein tunnusteleva. Manco vie vasemman kätensä hetken mielijohteesta hänen poskelleen ja silittää poskipäällä haalistuvaa mustelmaa peukalollaan. Mortimer huokaa ja ummistaa silmänsä, ja Manco tuntee samaa lämmintä kihelmöintiä, jota on viime päivien aikana tuntenut Mortimerin lähellä moneen, moneen otteeseen.
”Niin että”, hän sanoo jonkin ajan kuluttua. Hänen kätensä on yhä Mortimerin poskella, melkein tarkoituksettomasti. Hän ei muista, milloin viimeksi on koskenut ketään näin pehmeästi. Mortimer nojaa hänen kämmentään vasten silmät yhä kiinni. ”Kun minä nyt kerran olen täällä ja typeryksen paikka on täytetty, onko sinulla jotain muuta suunnitelmaa?”
”Oikeastaan minä”, Mortimer aloittaa, sitten epäröi, pieni kurttu kulmiensa välissä. ”Toivoin ettei minun tarvitsisi ajatella vähään aikaan yhtään mitään”, hän sanoo sitten yhteen hengenvetoon, niin kuin ei haluaisi myöntää sellaista ääneen. Siinä on jotain niin vilpitöntä, että Manco puhuu ennen kuin lainkaan ajattelee, mitä oikeastaan olisi viisasta sanoa.
”Minä voin huolehtia siitä”, hän sanoo. Mortimer avaa silmänsä ja näyttää lievästi järkyttyneeltä, ja Manco yskäisee nolona.
”Minulla on rommia mukana. Jos haluat.” Se on surkea pelastus, ja kiduttavan pitkältä tuntuvan hetken Mortimer vain tuijottaa Mancoa, mutta sitten hän nostaa kätensä hitaasti Mancon vyötärölle, tarkkaillen kaiken aikaa hänen reaktioitaan kuin varmistaakseen ymmärtäneensä oikein. Hänen otteensa on kevyt, pikemmin ehdotus kuin vaatimus, ei purista eikä rajoita, ja jokin siinä saa Mancon päässä huimaamaan.
”Katsotaan sitä myöhemmin”, Mortimer sanoo. Ja sitten, hiljempaa: ”Minä jo ehdin kaivata.”
Manco virnistää. Niin ehti hänkin.
