Ikäraja: K-11
Tyylilaji: höpöslash, hurt/comfort
Paritus: Vili/Toffe
Haasteet: Sana/kuva/lause10 #2 (kuunnella) ja Teelusikan tunneskaala II (ärtymys)
A/N: Waaa. Olen väsäillyt näiden kahden hahmoprofiileja tässä viime päivät, mutta nyt oli ihan pakko päästä kirjoittamaan heistä tällainen söpöilypätkä! ;__; Toffe on btw lempinimi, jos joku sitä ihmettelee :3
Pienellä kivellä
”Jumalauta”, jupisi kiukkuinen ja uupunut ääni Toffen takaa, kun he patikoivat pitkää, kivistä polkua ylöspäin. He olivat vasta mäen puolessavälissä. Toffea raskas kiipeäminen ei haitannut. Hän pysähtyi tämän tästä hengittämään ja fiilistelemään keväistä luontoa. Vihreää kangasmetsää näkyi silmänkantamattomiin. Toffe otti lukuisia valokuvia ja luetteli, mitkä linnut heidän ympärillään lauloivat ja sirkuttivat kilpaa: peippo, punarinta ja västäräkki. Kimalaisiakin oli paljon. Toffe oli onnellinen.
”Mieletöntä!” Toffe huoahti katse sinisessä taivaassa ja havupuiden kiemuraisissa latvoissa. Vili kiipesi äärimmäisen vaivalloisesti hänen viereensä ja puuskutti polviinsa. Hän ei näyttänyt tyytyväiseltä.
”Kaduttaa, että tulin tänne”, Vili läähätti. ”Oon ihan hikinen ja nilkat muljuu niin, että seuraavalle harha-askeleella ne varmaan katkeaa ja pinkoo kotiin ilman mua.”
”Niin vissiin”, Toffe hymähti uskomatta sanakaan. Vili vain liioitteli väsymystä purkaakseen. ”Hyvin sä pärjäät. Kohta ollaan perillä.”
Toffe ei keskittynyt Viliin tai sanoihinsa. Hän halusi vain äkkiä jatkaa matkaa ja päästä komeiden kallioluolien äärelle. Vilin valituksille ei ollut nyt aikaa.
”En usko sua”, Vili tiuskaisi ja istui lähimmälle kivelle murjottamaan. Toffe katsoi häntä ihmeissään. Ei ollut Vilin tapaista kiukutella tällä tavalla, mutta siinä se nyt istui kasvot punaisina helottaen ja hunajanruskeat hiukset otsalle liimautuneina. Kasvoilla oli ärtynyt, synkkä ilme. Väsymystäänkö Vili kiukutteli vai sittenkin nälkäänsä?
”Mikä sulla on?” Toffe kysyi kärsivällisesti. Vili mutisi jotain epäselvää itsekseen. ”Mitä?”
Toffe kumartui lähemmäs. Vili kohotti katseensa. Hänen harmaansiniset silmänsä olivat pälyilevät ja silti kumman… pyytävät. Toffe ei ymmärtänyt Vilin omituista katsetta. Hän oli vain entistä enemmän ymmällään ja tahtoi jo malttamattomasti jatkaa matkaa.
”Tää ei vaan oo ollut sellaista, mitä mä ajattelin tän olevan”, Vili huokaisi ja nojasi polviinsa.
”Mitä sä sit ajattelit?” Toffe uteli. Vili kohautti olkapäitään.
”Vähemmän patikointia ja pusikoissa könyämistä”, Vili mutisi ja vilkaisi häntä toiveikkaasti, ”ja enemmän haleja.”
Toffen täytyi hillitä itsensä, ettei hän olisi räjähtänyt nauramaan. Vai se oli Vilin harmin suurin syy. Uskomatonta. Tämänkö takia he seistä tönöttivät keskellä mäkeä? Toffelle riitti.
”Vai haleja oisit vailla, niinkö?” Toffe tyrskähti. ”Ootko tosissas? Sitäkö sä siinä vingut?”
”Minä mitään vingu”, Vili mutisi pahastuksissaan. ”Kunhan vain huomautin.”
”Justiinsa joo”, Toffe sanoi päätään pudistellen ja jatkoi matkaa, mutta yllättäen Vili ei seurannutkaan häntä. Sinne se jäi istuskelemaan pienelle kivelleen olkapäät kyyryssä. ”Vili?”
Vili ei vastannut, ei liikahtanut eikä edes vilkaissut hänen suuntaansa. Toffe mietti hetken. Häntä houkutteli kovasti vain jatkaa matkaa ja jättää luimisteleva Vili tänne. Toffe ei olisi nyt yhtään jaksanut tämän lapsellista kiukuttelua. Väsytti raskas luontopolku Toffeakin, vaikka hän valitti huomattavasti Viliä vähemmän. Toffe yritti kiivetä, mutta rinnassa kolhi ajatus onnettomasta Vilistä eikä se antanut hänen ottaa enää askeltakaan ilman Viliä.
Lopulta Toffe tietysti palasi Vilin luokse ja istahti tämän viereen. Vili ei ensin reagoinut, puhisi vain suutuksissaan Toffen aiemmasta välinpitämättömyydestä, mutta lopulta tämän pää painautui pyytävästi Toffen olkavartta vasten. Toffe nosti käsivarttaan ja veti Vilin hikiseen kainaloonsa. Vili painautui tiiviisti häntä vasten ja kietaisi kätensä Toffen ympärille. Vili päästi tyytyväistä hyminää kiehnätessään Toffea vasten. Se huvitti ja hellytti häntä. Vili oli mahdoton.
”Mun hellyydenkipeä höpö”, Toffe hymähti ja rutisti Viliä. ”Onko nyt hyvä?”
”Menettelee”, kuului huomattavasti äskeisestä piristynyt ääni. Toffe hymyili mielissään. Vili oli välillä vähän rasittava, jos hän päätti pahastua jostakin, mutta vastapainoksi Viliä oli ihanan helppo piristää, ja aina Toffe tahtoi tehdä niin.
”Pitänee sit vielä petrata”, Toffe hymähti ja kumartui suutelemaan Viliä, joka vastasi hellyttävän innokkaasti. Vilin pehmeillä ja varmoilla huulilla kaikki muu hiipui ja matkan päämääräkin tunti toissijaiselta. Toffe vajosi syvemmälle lämpimään suudelmaan ja Vilin huumaavaan läheisyyteen. Vaikka luonnossa samoaminen Toffelle erittäin mieluista olikin, Vilin rinnalla Korppilehdon komeat metsät menettivät viherkultaisen hehkunsa. Mielihyvä jäi hohkaamaan Toffen rintaan, kun Vilin huulet erkanivat viipyilevästi hänen omiltaan. Vili hymyili onnellisena eikä Toffe enää edes halunnut päästää häntä sylistään. Niinpä he istuivat siinä hiljaa. Toffe nautiskeli Vilistä ja metsän eloisasta humusta heidän ympärillään. Auringon hyväily kasvoilla oli kiireetön.