Nimi: Koditon (Nanmadolin jälkeen)
Fandom: Given
Hahmot: Ugetsu Murata
Ikäraja: K-11
Kirjoittaja: Fairy tale
Tyylijaji: Katastrofidaama, lievä kauhu, angst, hurt/no comfort
Vastuuvapaus: Hahmot kuuluvat Natsuki Kizulle. Minä en tee rahaa lainatessani hänen keksimiään hahmoja.
Yhteenveto: Taifuuni Nanmadol iskee Tokioon. Ugetsu joutuu kohtaamaan sen aivan yksin.
Kirjoittajalta: Mua on jotenkin puhutellut Nanmadoliksi nimetyn taifuurin riehuminen koko Japanin pituudelta. Se ei ehkä vie henkeä, mutta jotain muuta se voi viedä – ja aivan yllättäen. Tämä fikki osallistuu haasteeseen
FFF1000 sanalla
Elävältä hautaaminen. Animesarjassa meille esitellään Ugetsu Muratan asunto. Oleellinen tieto siitä on, että hänen asuntonsa ulko-ovi sijaitsee katutasossa, mutta ovelta laskeudutaan portaat alaspäin hänen vähän kellarimaiseen asuntoonsa ja kaikki asunnon ikkunat jäävät ylös, eikä niistä pääse katsomaan ulos.
Koditon (Nanmadolin jälkeen)
Syksyn 14. taifuuni – Nanmadol raivosi läpi Tokion tuulen ja sateen piiskatessa kaikkea vastaantulevaa. Puita katkeili teille ja rautateille. Suuria oksia katkeili rikkoen bussipysäkin katoksen ja katujen varsilla olevia kojuja. Vesi tulvi kaduilla, kun viemärit eivät ehtineet niellä kaikkea vettä niin nopeaan tahtiin. Kadut olivat autioita, sillä ihmiset ja eläimet pysyttelivät visusti sisällä. Mitään näin raivokasta ei oltu koettu muutamaan vuosikymmeneen. Eteläinen Kyushun saari oli ollut teholinkouksen etulinjalla ja koko maassa oli tehty jo ennakkovarautumista ja suuri määrä ihmisiä oli lähtenyt kodeistaan vakaammille alueille.
Tokiossa asuvan Ugetsu Muratan koti oli yksi niitä, jotka oli rakennettu puoliksi katutason alapuolelle. Sellaiset kestivät hyvin koviakin myrskytuulia. Ugetsu oli varautunut käymällä kaupassa ja täydentänyt ruokavarastojaan. Hänen ei tarvitsisi poistua kotoaan muutamaan kokonaiseen päivään. Silti myrskyn tullen Ugetsu olisi toivonut, että hänen ei olisi tarvinnut kohdata sitä yksin. Mutta hän oli yksin, eikä sille voinut tehdä mitään. Hänellä ei ollut juuri nyt ketään, jolle hän olisi ollut erityisen tärkeä ihminen. Hän ei ollut kenenkään ykkönen. Kakkonen ehkä, hän mietti mutta työnsi sellaiset ajatukset pois mieltään kiusaamasta.
Hän lämmitti itselleen mikrossa ruoka-annoksen ja keitti pannullisen kahvia nyt kun sähköt vielä toimivat ja selasi kännykästään uutisia. Hänen asuntonsa oli sekasotkun vallassa kuten aina. Lattia oli täynnä tavaraa ja sänky petaamaton. Rikkoutuneen mukin sirpaleetkin lojuivat vielä lattialla. Nuottitelineeltä oli pudonnut nuotteja sinne tänne. Viuluansa hän käsitteli aina huolellisesti, olihan se hänen työvälineensä. Se oli kotelossaan ja kotelo oli nurkassa pienen työpöydän päällä. Kun sähköt katkesivat, loppui taustalla soinut musiikki ja kohta myös kännykkä meni pimeäksi. Ugetsu huokaisi. Hänen asuntonsa oli pimeä, sillä ulkoa pääsi sisään valoa vain katonrajalla olevista ikkunoista ja nyt ulkonakin oli harmaata ja pimeää.
Sisällä asunnossa oli korvia huumaavan hiljaista. Se sijaan ulkoa alkoi kuulua voimistuvia ääniä, sateen rummutusta ikkunoille, rytinää ja kolaus jota seurasi auton hälytyksen pamahtaminen rämisemään. Oliko jokin puu pudonnut auton päälle? Tuulenpuuskat tuntuivat natisuttavan ikkunoita ja hänen portaiden yläpäässä olevaa kotioveaan. Hän saattoi vain arvailla mitä ulkona tapahtui, sillä hänen ikkunansa olivat kaikki niin korkealla, ettei niistä päässyt katsomaan ulos. Tällaisina päivinä Ugetsu olisi mielellään ollut jonkun toisen ihmisen kanssa. Istunut iltaa, turissut, käperynyt lähelle, ehkä poltellut yhdessä tupakkaa ja juonut kahvia. Suudellut ja halaillut.
Hänen ei tehnyt mieli soittaakaan, vaikka hän oli jo kahteen kertaan ollut menossa kohti viuluaan. Mutta ei. Hän oli liian levoton ja ajatukset risteilivät liikaa muualla. Puhelin piippasi kerran äänekkäästi. Se oli hallituksen kansalaisilleen lähettämä viimeisin vaaratiedote. Puhelimella ei tehnyt juuri nyt yhtään mitään. Sillä ei voinut soittaa ja jos olisikin, kunnon kansalaisia kehotettiin soittamaan vain hätätapauksissa jotta puhelinlinjat eivät tukkeutuisi. Ugetsu pudotti kännykän sängylleen. Hänellä oli tylsää ja se sai mielen matalaksi. Oli liian pimeää yrittää lukea kirjaa kynttilän tai taskulampun valossa. Hän kaipasi jopa viime kuukausiensa lyhytaikaisia tuttavuuksiaan. Kunpa edes joku olisi hänen kanssaan. Ugetsu ei voinut olla miettimättä oliko hän liian pinnallinen ja pilalle hemmoteltu ihminen, jotta kukaan jaksaisi häntä.
Ugetsulla kesti pitkään saada unta. Häntä väsytti, mutta hänen sydämensä hakkasi hieman liian tiheään, jotta hän olisi voinut täysin rentoutua ja vaipua uneen. Hän oli muutenkin huono nukkuja. Hän oli viimein nukahtanut, vaikka ulkona raivoava hirmuinen keli oli pitänyt hänet valveilla. Ei hän tavallisesti pelännyt hurjia kelejä, mutta tämänkertainen ennuste oli saanut hänet vähän värisemään. Hänen levottomassa unessaan tuuli ulvoi ja ikkunat paukkuivat. Veden ääni kohisi hänen korvissaan. Hänen unensa muuttui koko ajan äänekkäämmäksi ja todentuntuisemmaksi. Jossain hänen unensa perukoilla rysähti ja sitten kuului lotinaa. Hän tuntui juoksevan loputtomia käytäviä pitkin pakoon. Hän nousi toisia portaita ylös ja laskeutui taas toisia pitkin alas.
Ulkona myrsky teki tuhojaan ja tuuli heitti kaikenlaista irtotavaraa ja katkenneita puunrunkoja pitkin katuja. Yksi puu rysähti aivan lähellä osuen kovalla voimalla katutasossa olevaan oveen murtaen siihen pienen halkeaman. Ja siitä halkeamasta kadulla tulviva vesi alkoi valua katutason alapuolella olevaan asuntoon. Suuri puu tukki sisäänpääsyn ja samalla myös ulospääsyn. Asunnossa oli pimeää, kuten kaikissa asunnoissa sillä kadulla. Jos siellä oli asukkaita kotona, he eivät olleet vielä käsittäneet mitä oli tapahtunut. Ugetsun uni alkoi tuntua märältä. Hänen kätensä osui johonkin kylmään ja märkään. Silloin hän säpsähti hereille ja kauhistui.
Miksi hänen sängyn ulkopuolella roikkuva kätensä oli märkä?Ugetsu nousi salamannopeasti istumaan ja katseli pimeässä ympärilleen. Kun hänen silmänsä kohta tottuivat pimeään hän käsitti, että hänen kotinsa lattia oli veden varassa. Ja vettä oli ainakin 40 senttiä paksu kerros!
Viulu! Missä minun viuluni on? Se oli Ugetsun ensimmäinen ajatus. Vettä tuntui tulvivan koko ajan vain lisää. Katutasosta portaita alaspäin valuva vesi oli löytänyt hänen kodistaan otollisen kerääntymispaikan. Ugetsun valtasi kauhu, kun hän käsitti että eteisestä portaita pitkin valui kadulta koko ajan lisää vettä, jota hänen asuntoonsa mahtuisi vielä kuutiokaupalla. Niin paljon että hänet haudattaisi elävältä kotiinsa, ellei hän nyt lähtisi ulos ja äkkiä.
Ugetsu nielaisi ja laski paljaat jalkansa sängyltä lattialle. Hänen sydämensä hakkasi nyt nopeasti ja hengittäminen oli epätasaista ja raskasta. Hänen oli vaikea saada ajatuksensa kulkeamaan selkeästi. Hänen jalassaan olevat collegehousut kastuivat heti polvia myöten. Ugetsu hapuili pimeässä yrittäen raivata tiensä nurkassa olevalle pöydälle ja siellä viulukotelonsa luokse. Hänen oli saatava viulunsa. Hänen oli pakko saada se. Silloin jokin terävä rikkoi hänen jalkapohjansa ja hän parkaisi kivusta ja horjahti. Hän oli astunut mukinsirpaleille ja nyt hänen jalkansa oli kuin tulessa. Hän oli auttamatta rähmällään nelinkontin lattialla ja aivan likomärkä.
Ugetsua alkoi itkettää. Hänen oli pakko päästä ulos ja nopeasti. Hänen jalkansa vuosi verta, mutta hän kompuroi ja haparoi kohti viuluaan. Vesi oli noussut jo reilusti yli polven. Hänen ajatuksensa alkoivat kulkea sekavia ratoja. Hetken hän oli aivan varma, että jalassa oleva haava oli halkaissut syvän viillon lihaan ja luuhun saakka. Niin paljon jalalle varaaminen teki kipeää. Hän kompastui pimeässä vielä uudelleen, sillä lattialla olevat veden varassa olevat tavarat olivat hankalia väistää. Sitten tapahtui jotain kamalaa. Ulkoa kuului rytinää, joka tuntui vavisuttavan talon seiniäkin. Seuraavaksi Ugetsu näki, kuinka työpöydän reunalla oleva viulukotelo putosi veden vallassa olevalle lattialle.
Voisiko hän vielä saada viulunsa turvaan? Hän nosti viukotelon nopeasti vedestä ja puristi sitä rintaansa vasten. Hän itki lohduttomasti ääneen, eikä kukaan ollut kuulemassa tai lohduttamassa. Hänen pitäisi päästä nopeasti portaille ja pois täältä. Vesi oli yhtäkkiä jo reiden korkeudella ja taas kerran Ugetsu horjahti. Hän kastui kaulaansa myöten ja viulukotelo hörppäsi uuden annoksen vettä.
Tämä oli niin hiton epäreilua. Miksi näin piti tapahtua? Ugetsu katsoi kauhuissaan kuinka hänen sänkynsä oli jo jäänyt kokonaan veden alle. Samoin kaikki lattialla olevat tavarat. Ei menisi kauaa, kun hänen keittiönsä työtasot peittyisivät myös. Hänen piti päästä portaille, nyt. Ugetsusta tuntui siltä kuin hän olisi puskenut vettä vastaan jo useamman tunnin, vaikka todellisuudessa hän oli ollut hereillä vasta viisitoista minuuttia. Hänen ajantajunsa oli hävinnyt täysin.
Hän pääsi portaille ja alkoi kipuamaan niitä yksi kerrallaan ylös. Jokainen askel oli työn ja tuskan takana, sillä hänen jalkansa haavaa tykytti ja kirveli. Hän huohotti hengästyneenä päästessään ylimmille portaille. Hän asetti nopeasti viulunsa ylimmälle portaalle ja näki samalla, että hänen ovessaan oli reikä, josta vettä tuli jatkuvalla syötöllä lisää sisälle. Ugetsu yritti avata ovea, mutta se ei hievahtanutkaan.
Mitä ihmettä? Miksi hän ei saanut oveaan auki? Miltä ulkona näyttäisi? Olisiko sisällä vai ulkona parempi olla? Ugetsu hakkasi ja työnsi ovea yhä uudelleen. Kun siitä ei tullut mitään, hän lysähti yläportaalle istumaan, riisui t-paitansa yltään ja kääri sen verta vuotavan jalkansa ympärille.
Hän otti viulukotelon syliinsä ja alkoi takoa oveaan. Kuumat kyyneleet valuivat hänen kasvojaan pitkin, mutta hän vain hakkasi ovea nyrkillään. Jokin oli tukkinut pääsyn ulos. Hetken Ugetsu pelästyi, että hukkuisi, kun veden tulo vain jatkui. Sitten hän tajusi, että vettä ei voinut tulla enempää kuin ylimmälle portaalle asti. Sillä ei ollut sen jälkeen enää paikkaa, mitä täyttää. Hän oli loukussa. Hän oli loukussa omassa asunnossaan. Hänen koko omaisuutensa oli tuhoutunut. Hän saattoi vain aavistaa, että viulu oli pilalla. Se ei enää soisi kuten ennen, vaikka sen hienostunut puu saisi kuivata. Ugetsu jatkoi oven hakkaamista nyrkillään saaden rystysensä kipeäksi. Hänen asuntonsa oli muuttunut kuolemanloukuksi.
Kului pitkä aika. Ugetsu ei tiennyt kuinka pitkä aika oli kulunut taikka mitä kello oli.
Oliko vielä yö vai oliko jo aamu? Oliko aamu muuttunut päiväksi vai elettiinkö jo uutta iltaa? Kun ulkoa kuului etäältä hälytysajoneuvon ääniä, Ugetsu takoi oveaan kaksin käsin ja pitkältä tuntuneen ajan jälkeen hän kuuli ääniä. Ihmisääniä ja moottorisahan ääntä. Ugetsun oli kylmä ja hänen hampaansa kalisivat. Sitten hänen ovensa avattiin ulkopuolelta ja kaksi haalaripukuista ihmistä auttoi hänet pois kaaoksen ja veden vallasta.
Sitten kaikki tapahtui kuin hidastetussa filmissä. Hänet nostettiin ambulanssiin ja laitettiin lepäämään ja peitettiin huovilla. Joku kysyi hänen nimeään ja ehkä hän vastasi siihen. Hänet vietiin jonnekin, jossa oli hälinää ja paljon ihmisiä. Joka puolella oli puheensorinaa, vilkkuvia valoja ja haalaripukuisia ihmisiä hyörimässä sinne ja tänne. Joku kysyi taas hänen nimeään ja sitten häntä taas kannettiin jonnekin. Kai hän oli nukahtanut tai menettänyt tajuntansa joksikin ajaksi, sillä herätessään hänen oli lämmin. Ympärillä oli hiljaista ja hän makasi pehmeällä sängyllä ja joku oli pukenut hänet kuiviin ja puhtaisiin vaatteisiin. Hänen luokseen tuli taas yksi haalaripukuinen tarjoamaan hänelle kuumaa teetä ja tekemään kysymyksiä. Mikä hänen nimensä oli? Kuka oli hänen lähiomaisensa? Mitä oli tapahtunut? Ugetsu ei halunnut puhua. Hän halusi itkeä. Ei hänellä ollut enää kotia eikä paikkaa minne mennä. Hänen lähin omaisensa oli poliitikko, joka varmasti nytkin oli kiinni työssään, pitihän Japani nostaa pystyyn taifuunin jäljiltä. Hänellä ei ollut rahaa, ei henkilökorttia, ei puhelinta, ei ihmistä joka kaipaisi häntä myrskyn laannuttua. Hänen mukaan ottamansa viulu oli hänen ainoa henkilöasiakirjansa. Hän oli tunnettu japanilainen viulunsoittaja. Ehkä joku tunnistaisi hänet ja uskoisi kuka hän on. Olihan hänellä viulu mukanaan. Hän nousi sängyltä varoen jalkaa, joka oli sidottu siististi ja tiukasti sideharsolla ja kurottautui viulukotelolleen. Hän avasi kotelon ja sai huomata vain sen, mitä oli pelännytkin. Viulun puu oli kärsinyt ja turvonnut pilalle.
Hän kipusi takaisin sängylle viulu sylissään.
Hänelle ei ollut jäänyt edes toimivaa viulua. Mitä hän nyt tekisi? Miksi tämän kaiken piti tapahtua hänelle? Miksi, miksi, miksi? Miksi hänen piti olla elossa ja kärsiä, kun kukaan ei odottanut häntä. Paikallisuutisten mukaan Tokiossa oli muutaman korttelin verran pahoin tuhoutunutta aluetta. Ugetsu näki uutiskuvaa omasta asunnostaan ja sen oven eteen kaatuneesta valtavan suuresta puusta ja sen kuinka hänet saatiin pelastettua tulvivasta asunnosta pois. Uutiset vahvistivat, että asunto oli täysin tuhoutunut. Hän oli koditon.
Nanmadol oli vienyt häneltä kaiken.
Kirjoittajalta: Kun kesällä oma muuttoni tapahtui hyvin yllättäen ja nopealla aikataululla, mietin kotiin ja kodista lähtemiseen liittyviä asioita, alkoi mielessäni pyöriä ajatus kotinsa menettävästä Ugetsusta. En ollut aikaisempiin ajatusversioihin täysin tyytyväinen kun mietin
mikä oli se tapahtuma ja syy, että Ugetsu kotinsa joutuu jättämään. Mutta taifuuni Nanmadol antoi siihen kysymykseen vastauksensa. Koska en halua ikinä jättää hahmoja toivottomuuteen, voin kertoa, että Ugetsu saa huomata, että hänellä on välittäviä ystäviä ympärillään ja hän löytää uuden paikan, jota voi vielä enemmän kutsua kodikseen.
