laiche, kiitos kovasti
- Sharra
3.osa
Fleur Delacouria ärsytti. Se ei ollut mitään uutta; ei ainakaan tällä Englannissa, missä mikään ei ollut koskaan mennyt niin kuin piti. Sinä nimenomaisena aamuna Fleurilla oli kuitenkin varsin hyvä syy olla pahalla tuulella. Hän oli nukkunut liian pitkään ja joutunut lähtemään töihin vailla ruoanmurentakaan. Tietysti hän olisi aina voinut syödä, jos olisi luopunut muista tärkeistä asioista, kuten hiustensa harjaamisesta tai ripsivärin levittämisestä. Siihen hänestä ei kuitenkaan ollut ja niinpä hän saattoi lohduttautua ainoastaan sillä asialla, että pieni paasto teki tytölle kuin tytölle hyvää. Hän tuhahti istuessaan alas pöytänsä ääreen - ikään kuin hän olisi muutenkaan lihonut!
Fleur nykäisi terävästi pöydän reunalla keikkuvan paperipinon eteensä ja päätti haudata pahan tuulensa päivän töihin. Se oli kuitenkin täysin turha yritys; kuten aina, työt saivat hänet synkkenemään entisestään. Hän ei yksinkertaisesti viihtynyt Irvetassa. Hän inhosi sen kylmiä halleja ja eksyttäviä käytäviä ja ennen kaikkea hän vihasi maahisia. Sen lisäksi työnteko oli ainaista taistelua aikaa ja kieliongelmia vastaan. Kiireiden kertyessä Fleur tunsi hermostuvansa ja sotkeutui sanoissaan niin, että Ragnok räyhäsi hänelle ja uhkasi häntä potkuilla.
“Aivan kuin minä haluaisin maahisen pompottelevan itseäni”, Fleur mumisi itsekseen ranskaksi. Oman kielen puhuminen tuntui kotoisalta ja rentouttavalta, sillä koko Lontoossa ei tuntunut olevan ketään, joka olisi ymmärtänyt ranskaa muutamaa sanaa enempää. Tyttö sipaisi hajamielisesti valkoisen silkkipaitansa helmaa ja vilkaisi kelloa. Aamu oli vasta alussa, eikä kestäisi kauan, ennen kuin joku niistä rakastuneista kiroustenmurtajien typeryksistä saapuisi toivottamaan Fleurille hyvää huomenta. Hän hymyili tyytyväisenä itsekseen. Brittimiehet saattoivat olla lapsellisia, sivistymättömiä ja änkyttäviä typeryksiä, mutta oli heillä sentään yksi hyvä puoli: heidän elämänsä pyöri Fleurin ympärillä. Sitä pitkätukkaista Weasleyn nuorukaista nyt lukuunottamatta, Fleur tarkensi harmistuneena mielessään. Oli ollut pettymys huomata, että Bill oli niin etäinen ja… ja välinpitämätön! Miehen ulkokuori oli totisesti katsomisen arvoinen, mutta mitä tuli hänen persoonallisuuteensa… Fleur ei ollut tottunut sellaiseen kohteluun. Useimmat joko rakastivat häntä tai halveksuivat häntä yli kaiken, ja hän sieti sen kaiken. Koskaan hän ei valittanut, vaikka häntä kutsuttiin pinnalliseksi ja kylmäksi leikittelijäksi, vaikka häntä haukuttiin päin kasvoja ja myös selän takana. Sellainen oli ymmärrettävää. Hän oli kaunis ja maailma oli täynnä kateellisia ja mustasukkaisia ihmisiä.
Mitä tuli Bill Weasleyyn, mies oli jotakin sellaista, mitä Fleur ei pystynyt täysin käsittelemään. Bill ei selvästikään pitänyt hänestä, mutta ei myöskään suhtautunut häneen avoimen vihamielisesti - hän ei näyttänyt saavan minkäänlaista otetta miehestä. Bill kohteli häntä kuten kaikkia muitakin ja se kismitti häntä. Mies tervehti, hymyili ja kysyi hänen kuulumisiaan, kertoi kenties jonkun niistä vitseistä, joita hän näytti aina kantavan takataskussaan ja joita hän kutsui ‘perinnöksi pikkuveljiltä. Ja miten hän nauroikaan! Hänen naurunsa oli rento ja itsevarma, huoleton hohotus, jota kukaan muu ei olisi milloinkaan osannut jäljitellä. Fleurille Bill ei silti tuota naurua koskaan näyttänyt.
Ovelta kuuluva ujo koputus katkaisi Fleurin mietteet ja tyttö napsahti takaisin todellisuuteen kohottaen katseensa. Tor Cerovac. Mies oli ilmeisesti tullut esittelemään tökeröjä iskurepliikkejään, tai tuijottamaan lumoutuneesti Fleurin kasvoja. Tyttö sipaisi itsetietoisesti poskipäätään sormenpäillään, mutristi huuliaan ja antoi kevyen hymyn liukua kasvoilleen.
Hän ei ehkä ollut kiinnostunut Torista, mutta osaisi kyllä hurmata tämän siitä huolimatta.
“Sano minun sanoneen, Fleur Delacour on parasta mitä Irvetalle on ikinä tapahtunut!” Tor julisti naama leveässä virneessä ja ojensi Billille pitkulaisen, etäisesti jästien tennismailaa muistuttavan kirousanturin. Tor nojautui taaksepäin seuraten sivusta, kuinka Bill kumartui lähemmäs ilmeisesti kirottua holvia ja ryhtyi pujottamaan ähisten kirousanturia sen oven alle.
“Hemmetti, minä inhoan tätä hommaa!” Bill puuskahti, kun tiukasti kiilatun oven alta rapisi hiekanjyviä hänen kasvoilleen. “Kaipaan kunnon kirousta hoidettavaksi… hengenvaaraa, en tällaisia naistentöitä… vaikka ei tässä kai mitään valittamista ole… pian kaikki vanhat kirotut holvit on hoidettu ja minäkin pääsen toimistotöihin… pääsen… ja pah, sanon minä. Kuunteletko sinä, Tor?”
“Oletko katsonut häntä silmiin, Billy-poju?” Tor kysyi luoden haaveksuvan katseen holvin tomuiseen, mustaan kattoon. “Hänellä on täydelliset silmät. Niin suuret ja niin viattomat - “
“Ja niin kaukana sielun peilistä”, Bill tokaisi kuivasti. “Se tyttö on kaukana viattomasta. Ojentaisitko taikasauvani?”
Tor ei kiinnittänyt pyyntöön mitään huomiota, vaan jatkoi huokaillen tuijotustaan. Bill lateli hiljaa mielessään varsin värikkään sarjan kirosanoja ja kömpi holvin oven alta nappaamaan itse taikasauvansa.
“Sinun pitää päästä Fleurin ylitse”, hän neuvoi näpäyttäessään holvin ovea nopeasti muutaman kerran yhteen menoon. “Ei se tyttö ole sen erikoisempi kuin muutkaan Lontoossa. Ehkä vähän tyhjäpäisempi.”
“Ei hän ole typerä.”
“En minä sitä sanonutkaan. Luulen, että hän on halutessaan hyvinkin älykäs. Hän vain tekeytyy mielellään avuttomaksi, kun lähellä on miehiä. Se tekee hänestä tyhjäpäisen.”
“Ja ihanan”, huokaisi Tor.
Bill käänsi silmänsä kohti kattoa ja toivoi koko sydämestään, ettei Fleur Delacour olisi ikinä tullut Lontooseen.
“Se tyttö on veela, Tor!”
“Niin, osittain, eikä se tee hänestä epäluotettavaa tai typerää. Ehkä sinun pitäisi päästä tuon sairaalloisen ennakkoluulosi ylitse, niin saattaisit huomata, että se tyttö on oikea taivaan lahja miehille. Vaikka aina parempi, että sinä pysyt omassa pikku pilvessäsi”, Tor jupisi noustessaan ylös lattialta. Hän hieroi jäykistyneitä raajojaan. “Onpahan minulla paremmat mahdollisuudet Fleuriin.”
Bill tunsi raskaan painon laskeutuvan sydämeensä, kun hän seurasi, kuinka Torin kankea hahmo katosi Irvetan hämähäkinseitteihin.
Fleurin päivän kohokohta oli ehdottomasti se, kun posti saapui ruokatunnilla ja Irvetan postivastaava saapui ilmoittamaan, että häntä odotti kirje Ranskasta. Sanaakin sanomatta Fleur tiesi, että se oli Gabriellelta, sillä hän oli vastaanottanut juuri edellisenä päivänä äidiltään kirjeen, joka oli ollut täynnä hyviä tai vähemmän hyödyllisiä neuvoja. Äiti tuntui todella kuvittelevan, että Lontoo oli sama asia kuin maailmanloppu. Jos hän olisi nähnyt todellisen Lontoon… Fleur ei halunnut edes kuvitella äitinsä reaktiota tähän kammottavaan savukaupunkiin, johon hän oli typeryyksissään itsensä tuominnut.
“Delacour, Fleur? Allekirjoitus tähän”, postimaahinen tokaisi ja ojensi Fleurille paperin ja kynän. Tyttö sutaisi hätäisesti nimensä papereihin ja sai vastineeksi vaaleanpunaisen kirjekuoren, jonka pintaan oli kirjoitettu lapsekkaalla käsialalla hänen nimensä. Hän työnsi sen takkinsa taskuun aikomuksenaan lukea se ruokatauollaan Vuotavassa Noidankattilassa.
“Postia kotoa?” Bill Weasleyn syvä, erehtymättömän tuttu ääni kysyi jostakin Fleurin korvan juuresta. Tyttö ei ollut koskaan kuullut kenenkään puhuvan sellaisella äänellä - niin tavallisella ja silti mielialoja heijastavalla. Katsomattakin saattoi päätellä, että Bill hymyili.
“Oui, sikäli kuin se teille kuuluu”, Fleur sanoi jokseenkin tylysti. Vierellä seisova Tor loi häneen ihmettelevän, mutta samalla myös tyytyväisen katseen. Billin ilmeen nähdessään Fleur tajusi käyttäytyvänsä lapsellisesti, mutta ei voinut itselleen mitään. Niin kauan kuin Bill Weasley kohtelisi häntä täysin merkityksettömänä tapauksena ei hän antautuisi, vaan maksaisi takaisin samalla mitalla. Bill oppisi kyllä pian, että ranskalaiset naiset olivat halutessaan vaarallisia vihollisia.
“Minäkin sanoin”, Bill selitti heiluttaen kirjekuorta käsissään ja teeskenteli, ettei ollut huomannutkaan Fleurin hyistä olemusta. “Pikkusiskoltani. Hänen nimensä on Ginny ja hän on ehta punapää.”
“Sepä mukavaa”, Fleur mutisi. “Onko ‘änellä kenties teidän ‘ärkäpäinen luonteenne?”
“Jos joku tässä on härkäpäinen, niin sitten sen täytyy olla sinä, neiti Delacour. Minä yritän vain viritellä keskustelua.”
“No, älkää yrittäkö, ‘erra Weezly”, napautti Fleur. “Te olette ikävystyttävä ja minulla on ‘yvin tärkeää tekemistä.”
Hän veti mustan takkinsa vetoketjun kiinni ja lähti leijumaan lattian poikki kohti Irvetan hopeisia pariovia. Takaansa hän kuuli Billin matalan, väsyneen äänen, kun mies tokaisi jollekulle:
“Siinä näit. Tuo tyttö on oikea riivinrauta.”
“Älä viitsi, et edes antanut hänelle mahdollisuutta”, Tor Cerovacille kuuluva ääni vastusti epätoivoisesti. “Jos vielä yrittäisit - “
“Minähän yritin, Tor. Olen saanut tarpeekseni.”
Fleur nopeutti askeleitaan ja puristi huulensa yhdeksi ohueksi viivaksi, kunnes ne melkein sulautuivat yhteen. Vai Bill Weasley piti häntä kaiken lisäksi arvolleen sopimattomana ja riivinrautana, mitä sana sitten ikinä tarkoittikin? No hyvä. Hän pitäisi huolen siitä, että loukkaisi miestä takaisin… heti kun selvittäisi, mikä riivinrauta oikeastaan oli.
Ei kestänyt kuin viitisentoista minuuttia, ennen kuin sekä Tor että Bill olivat tunkeutuneet Fleurin seuraksi Vuotavaan Noidankattilaan. Ei asia tosin vakavissaan painanut Fleuria - Billin ilmeisestä käskystä kaksikko istuutui hänen pöydästään niin kauas, että heidän keskusteluaan oli mahdotonta kuulla ja sitä paitsi Billiä oli hauska katsella. Fleurin suu tuntui kuivuvan, kun hän katseli tuota hyväntuulista, huoletonta miestä. Miten sellaisen miehen sydäntä saisi milloinkaan sulamaan? Silti hän oli todella hyvännäköinen - ei ehkä kaikkein perinteisimmällä tavalla, mutta kuitenkin… Fleur katseli kuin lumouksen vallassa, kuinka Bill nojautui taaksepäin tuolillaan ja venytteli, kuinka hän haroi poninhäntäänsä sormillaan, nauroi ystävänsä vitseille… hei, hetkinen nyt! Fleur läimäytti itseään henkisesti ja keskittyi huomattavasti aiempaa innottomammin pyydystämään katkarapuja haarukkansa piikkeihin..
Edelleen syvällä mietteissään tyttö ojensi sorjan kätensä ja veti pikkusiskonsa lähettämän kirjeen esille. Hän repi sen näppärästi auki antaen sisarensa ajatusten levitä kirjallisessa muodossa eteensä pöydälle. Miten samanlaiselta Gabriellen käsiala näyttikään kuin Fleurin oma siinä iässä! Fleur ei voinut olla miettimättä, mahtaisiko Gabriellesta tulla samanlainen kuin hän itse oli nyt. Hän siemaisi viinilasistaan ja alkoi lukea.
Rakas Fleur,
Minulla on jo ihan kamala ikävä sinua. Äiti sanoo, että se on typerää, koska sinä olet ollut poissa vasta muutaman viikon ja viime vuonna olit sentään koko suurimman osan lukuvuodesta, mutta silti minulla on ikävä sinua. Ja viime vuonna minä tiesin, että sinulla oli kaikki hyvin, koska olit siellä koulussa. Nyt minä en tiedä yhtään mitään. Millaista pankissa on? Maahiset ovat kamalan rumia.
Mitä sinulle kuuluu? Minulle kuuluu ihan hyvää. Mitä olet tehnyt? Minä olen ollut Louisin kanssa ja lukenut ja käynyt ostoksilla äidin kanssa ja kirjoittanut tätä kirjettä. Täällä sataa. Millainen ilma siellä on? Äiti väittää, että Lontoossa sataa aina. Äiti käski varoittaa, että siellä muuttuu helposti sieneksi.
Pidä hauskaa!
Rakkaudella, Gabrielle
PS: Milloin voin tulla käymään siellä?
Fleur naurahti alakuloisesti ja taitteli kirjeen takaisin kuoreensa. Hän ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt itkeä vai nauraa. Gabrielle oli paperillakin niin oma itsensä, yhtä aikaa vallaton ja kaipaava ja hilpeä. Ainoastaan hän saattoi yrittää mahduttaa niin monta asiaa niin lyhyeen viestiin.
Äkkiä Fleurille tuli kamala ikävä Gabriellea ja hänen täytyi pyyhkiä raivokkaasti silmänurkkiaan estääkseen kyyneleitä tärväämästä huolellista silmämeikkiään. Hän vilkaisi ripsiensä takaa Billin ja Torin pöydän suuntaan nähdäkseen, olivatko miehet huomanneet mitään, mutta kumpikaan ei vilkaissutkaan hänen suuntaansa - ei, vaikka Fleur oli aivan varma siitä, että Tor oli vain hetkeä aiemmin tuijottanut häntä kiinteästi.
Hän pisteli loput katkarapusalaatistaan suuhunsa edes kunnolla tajuamatta, mitä teki.
Päivän kulku tuntui kääntyvän aina vain pahempaan suuntaan. Ruokatunnin loputtua Fleur sai huomata jälleen töihinsä Ragnokin toimistoon, missä hänen odotettiin tekevän selvää vanhoista tilikirjoista, joiden käsiala oli niin koukeroista, ettei hän todennäköisesti olisi pystynyt ymmärtämään sitä, vaikka se olisi ollut selvää ranskan kieltä. Kaiken lisäksi Ragnok hyppyytti kaiken aikaa häntä hakemaan milloin mitäkin, suolsi käskyjä niin nopeaan tahtiin, ettei hän tuntunut pysyvän perässä.
Iltapäivän ainoa kohokohta oli, kun Tor saapui pyytämään häntä seuralaisekseen syntymäpäiväjuhliinsa ja hän saattoi sanoa ei. Hän tiesi sen vaikuttavan omituiselta, mutta hän ei koskaan suostunut lähtemään ainoankaan miehen kanssa minnekään. Ei drinkille, ei päivällisille, ei elokuviin (mitä ne sitten olivatkin) tai iltakävelylle rannalle. Hän ei yksinkertaisesti halunnut sitä, sillä hän oli niin paljon ja nuo vähäiset, rakkaudesta hullaantuneet miehet eivät loppujen lopuksi olleet mitään.
Gabriellen kirje poltteli Fleurin taskussa, kun hän syventyi taas parhaansa mukaan töihinsä. ‘Parhaansa mukaan’ ei hänen mittapuullaan ollut kovin paljon - nämä eivät olleet Kolmivelhoturnajaiset, eikä kukaan, Ragnokia ehkä lukuunottamatta, arvostellut hänen työnsä tulosta. Hän ei vain tuntenut olevansa kotonaan Irvetassa papereiden, virallisten asiakirjojen ja kylmien, hautaholveja muistuttavien käytävien keskellä. Haluttomasti hän tarttui herra Sirius Mustan pankkiholvia koskevaan asiakirjaan ja yritti käsittää, mitä siinä sanottiin. Perusenglannin Fleur kyllä hallitsi oikein hyvin, mutta nämä vaativammat, virallisemmat sanat olivat hänelle yhtä kuin hepreaa. Tai vaikeampaakin kuin heprea, hän lisäsi synkästi mielessään. Mitä ihmettä paperissa oikein luki? Veroprosentti… korko…
“Delacour, lisää papereita tulossa!” Ragnokin tyly ääni rahisi maahisen työhuoneen ovenraosta.
Fleur läimäytti turhautuneena asiakirjan pöydälle ja otti vastaan postimaahisen kantaman uuden paperipinon. Vähintään kolmisenkymmentä paperia, kaikki täynnä sitä pienillä kirjaimilla kirjoitettua mongerrusta, jota Fleur vihasi. Tyttö tiesi jo, että joutuisi jäämään sinä iltana ylitöihin selvittääkseen kaikki paperit. Hän vihasi Irvetaa iltaisin.
Pitäisikö hänen kutsua Gabrielle Lontooseen? Olisi ihanaa nähdä taas pikkusiskoa, mutta Gabrielle tuskin viihtyisi. Tyttöhän joutuisi olemaan yksin kaikki päivät. Fleur oli ollut tähän mennessä joka ilta ylitöissä, toisinaan jopa yhdeksään tai kymmeneen saakka, eikä Gabrielle ilahtuisi sellaisesta. Ehkä hän sitten kutsuisi tytön joskus myöhemmin käymään.
Fleur huokaisi ja yritti saada selkoa seuraavasta paperista. Hän todella oli odottanut Gabriellen näkemistä.
“Delacour, lisää papereita!”
“Minähän yritän!” Fleur tiuskaisi sillä syvällä ranskalaisella aksentilla, josta Ragnok ei tuntunut ymmärtävän juuri mitään. Maahinen pudottautui alas tuoliltaan ja käveli pienillä jaloillaan työhuoneensa poikki ovelle.
“Neiti Delacour”, hän sanoi kylmä kiilto kammottavissa silmissään. “Nämä paperit ovat ensiarvoisen tärkeitä ja niiden täytyy ehdottomasti olla valmiita aamunkoitteessa. Pankkimme maine riippuu siitä.”
Sillä hetkellä se kaikki oli yksinkertaisesti liikaa Fleurille. Vieras maa, väärä kieli ja hänen kapeille olkapäilleen kasaantuvat työt, joita hän ei pystynyt hallitsemaan. Säälittävät, rakastuneet, merkityksettömät miehet, ylityöt, maahiset, Gabrielle… Hän ei enää kestänyt sitä. Hän teki sen ainoan asian, jonka siinä tilanteessa saattoi tehdä.
Fleur Delacour alkoi itkeä. Hän peitti kasvot käsillään ja itki hysteerisesti mutisten samalla ranskaksi sanoja, joiden tarkoitusta ei jaksanut itsekään muistaa. Ragnok tuijotti häntä ällistyneenä ja yritti sanoa jotakin, mutta Fleur ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Hän oli liiaksi oman surkeutensa vallassa, että olisi huomannut edes, kuinka ärtynyt Ragnok livahti hänen ohitseen ja ulos huoneesta.
Bill tuijotti apeana työpöytää, jonka Azbah oli vain hetkeä aiemmin osoittanut hänelle kuuluvaksi. Hän tulisi tekemään toimistotyötä. Oikeaa toimistotyötä. Niin, että istuttaisiin päivät pitkät saman pöydän ääressä, täytettäisiin papereita ja kuunneltaisiin valituksia. Maggie Flaherty olisi nauranut itsensä kuoliaaksi, jos olisi tiennyt, Bill ajatteli päätään pudistellen. Hän ei ymmärtänyt, miten oli antanut ylipuhua itsensä mukaan tähän työhön. Vaikka ei hänellä kai ollut ollut vaihtoehtoja… murrettavia kirouksia ei riittänyt enää edes yhtä kappaletta päivää kohden, joten hän tarvitsi muuta työtä vapaa-aikoinaan. Mutta miksi sen piti olla juuri toimistotyötä?
Bill oli juuri keskittynyt kuuntelemaan puolella korvalla Azbahin jakelemia ohjeita, kun ovi äkkiä työntyi auki ja vihaisen näköinen Ragnok kipitti sisään kävelykeppiinsä nojaten.
“Azbah, se tyttö, jonka sinä lähetit on hermoheikko”, maahinen valitti ja kesti hetken, ennen kuin Bill käsitti tämän puhuvan Fleurista. Fleur Delacour - hermoheikko? Ajatus melkein nauratti Billiä, kunnes hän tajusi maahisten keskustelun jatkuvan, vaikka hän ei kuunnellutkaan. Hän höristi korviaan, sillä maahiset puhuivat nyt hiljaisemmalla äänellä.
“Ryhtyi itkemään ja raivoamaan? Mitä hän sanoi?” Azbah uteli.
“Ei aavistustakaan. Se oli ranskaa.”
Bill rypisti otsaansa. Ragnokin ärtyneestä äänensävystä hän saattoi päätellä, ettei meneillään ollut kohtaus ollut mikään täysin mitätön sellainen. Hänen oli yksinkertaisesti vaikea kuvitella Fleuria itkemässä. Miksiköhän? Oli miten oli, tyttö olisi enemmän kuin pahoissa vaikeuksissa, kunhan Azbah menisi tarkastamaan tilanteen. Maahiset saattoivat olla verrattain inhimillisiä olentoja, mutta jos he eivät jotakin voineet sietää, niin sitten työntekijöidensä hermoromahduksia. Bill muisti, kuinka eräs onneton nainen oli potkittu pois Irvetasta, koska hän oli käyttänyt kokonaiset kaksi päivää itkien.
Bill hieroi väsyneesti silmiään. Hän tiesi, että hänen olisi pitänyt unohtaa koko asiaa ja antaa Azbahin hoitaa se. Azbah saattoi olla ankara, mutta ei varsinaisesti ilkeä; oli täysin mahdollista, että hän ainoastaan puhuttelisi Fleuria. Toisaalta taas olisi vaikeaa uskoa, että sellainen puhuttelu voisi mennä hyvin. Fleur korkeintaan rähjäisi Azbahille ja aiheuttaisi vaikeuksia ja sellaisen jälkeen hän saisi varmasti potkut.
Mitä sitten? ääni Billin päässä kysyi. Hän on hankala joka tapauksessa.
Mutta hänkin on ihminen!
Joten? Hän ansaitsee potkut!
Ei se ole hänen vikansa, että hänen on vaikeaa sopeutua Englantiin!
Ai ei vai?
No hyvä on, se on. Mutta kyseessä on uusi maa…
Jossa hän vietti suuren osan viime vuodesta.
Niin, koulussa!
Ja opiskeli pääaineenaan miestennielemistä.
“Merlin, lopeta!” Bill parkaisi.
Sekä Azbah että Ragnok kääntyivät katsomaan häntä ällistyneinä.
“Ei mitään erikoista”, Bill mutisi nopeasti. “Puhuin itsekseni. Kaikki ihmiset tekevät sitä silloin tällöin.”
“Vai niin…” Ragnok ei näyttänyt vakuuttuneelta, mutta kääntyi kuitenkin takaisin Azbahin puoleen. “Mitä tulee Delacouriin, minun mielestäni sinun pitäisi - “
“Odottakaa, minä voin hoitaa sen asian”, Bill pisti väliin ja kirosi oitis Weasleyn velvollisuudentuntoisuutta, joka ei antanut hänelle lupaa jättää Fleuria pulaan, vaikka todennäköisesti tyttö vain sylkisi hänen auttamisyritystensä päälle.
Azbah katsoi häntä näyttäen siltä, että voisi vastustella hetkenä minä hyvänsä.
“Minä selviän kyllä”, Bill vakuutti. “Puhun hänelle ja kiellän häntä saamasta enempää hysteriakohtauksia työaikana, OK?”
Sinä ja sinun ritarillisuuspakkomielteesi, Weasley, Bill manasi itsekseen harppoessaan käytäviä pitkin kohti Ragnokin toimistoa. Hän ei ymmärtänyt, miksi antoi itselleen luvan mennä sotkeutumaan Fleur Delacourin asioihin. Tyttöhän inhosi häntä, eikä hän pitänyt tästä juuri sen enempää. Hän saisi todennäköisesti aikaan vain uuden typerän riidan, josta Fleur saisi aihetta entistä pahempaan hysteriakohtaukseen. Mutta yrittänyttä ei laitettu, Bill muistutti pysähtyessään Ragnokin toimiston ovelle. Ainakaan kukaan ei enää voisi tämän jälkeen väittää, että hän kohteli Fleuria epäreilusti.
“Neiti Delacour?” hän kysyi kurkistaessaan sisään toimiston ovesta. Fleur ei edes kohottanut katsettaan, jos tyttö nyt ylipäätänsä oli huomannut Billin saapumista - lohduton itkeminen näytti vieneen kaiken hänen huomionsa. Bill sujahti hiljaa toimiston oven sisäpuolelle ja jäi nojailemaan ovenkarmiin yrittäen päättää, mitä tekisi seuraavaksi. Itkiessään Fleur näytti aivan erilaiselta kuin aiemmin - ehkä hieman vaarattomammalta, ja ehdottomasti paljon surkeammalta. Meikit olivat valuneet hänen poskilleen ja hänen silmänsä olivat turvonneet. Se ei silti tehnyt hänestä yhtään vähemmän kaunista. Eipä tietenkään.
“Neiti Delacour?” Bill yritti uudelleen ja siirtyi lähemmäs Fleurin työpöytää. Tyttö jatkoi aina vain itkemistä, eikä Bill osannut tehdä muuta kuin kirota sisäisesti. Hemmetti.
“Fleur, rauhoitu - rauhoitu nyt - “ mies mutisi ja tarttui varoen Fleurin käsivarteen peläten kaiken aikaa, että tämä päättäisi vaikkapa purra häntä, koska hän oli erehtynyt käyttämään väärää nimeä. Fleur ei kuitenkaan näyttänyt huomaavan koko asiaa, vaan nousi tottelevaisesti ylös, kun Bill kietaisi käsivartensa hänen ympärilleen.
“Tule, Fleur, mennään kahville. Sitten voit kertoa minulle koko jutun.”
Puolimatkassa Vuotavaan Noidankattilaan Fleur näytti viimein käsittävän, mitä tytön ympärillä oikein tapahtui. Hän niiskaisi ja kiskaisi itsensä ensi töikseen irti Billin otteesta kivahtaen miehelle samalla ranskaksi jotakin selvästi epäkohteliasta, mistä Bill ei ymmärtänyt sanan sanaa. Mies ei kuitenkaan antanut asian häiritä itseään, vaan työnsi kädet kuluneiden farkkujensa taskuihin ja tokaisi tyynesti:
“Jos haluat loukata minua, tee se edes englanniksi.”
“En löytänyt sanoja”, Fleur tuiskahti itkuisesti. “Enikinälöydäsanoja.”
Billin suureksi kauhuksi tyttö alkoi itkeä uudelleen. Bill ohjasi hänet kiireesti sisään Vuotavan Noidankattilan ovesta ja mahdollisimman hiljaiseen nurkkaan. Hän viittasi Tomia tuomaan heille kahvia ja auttoi sitten takin Fleurin yltä. Fleur nyyhkytti edelleen, vaikka tekikin samalla kaikkensa kuivatakseen silmänsä. Bill tuijotti tyttöä avuttomana ihmetellen, mitä hänen oikein oli tarkoitus sanoa tai tehdä. Hysteerinen pikkusisko oli jotakin, mihin hän oli vuosien aikana ehtinyt tottua; hysteerinen, raivoisa, lumoava ranskalainen oli kokonaan asia erikseen.
“Toivottavasti pidät kahvista“, Bill sanoi viimein paremman puutteessa.
Fleur pyyhki levinnyttä ripsiväriä poskiltaan. “Pidän minä, ‘erra Weezly.”
Kerrankin Bill päätti jättää tavanomaisen väittelyn hänen nimestään käymättä. Hän ojensi kätensä pöydän ylitse ja vaaransi niin henkensä kuin terveytensäkin vangitsemalla Fleurin hoikat sormet omiensa väliin.
“Ragnok sanoi sinun saaneen kohtauksen toimistossa. Hän ei kuulostanut lainkaan tyytyväiseltä.”
“Tietenkään ‘än ei kuulostanut, ‘än on maahinen!” Fleur sanoi vihaisesti.
Bill veti syvään henkeä. “Fleur, minä yritän auttaa sinua. Tunnen Irvetan maahiset paremmin kuin sinä. Heidän kanssaan tulee kyllä toimeen, kun muistaa yhden asian: ei koskaan saa hermoromahdusta heidän nähtensä. Sikäli kuin minä olen ymmärtänyt oikein maahisia, he eivät käsitä, mitä tarkoittaa suru tai viha. He haluavat vain olla tehokkaita.”
Fleur ei vastannut, kohotti vain punoittavat silmänsä ja katsoi Billiä pitkään.
“Säästyit puhuttelulta, koska minä lupasin puhua kanssasi. Nyt sinun pitää vain kertoa minulle, mikä sai sinut hermostumaan.”
“Kaikki!”
“Fleur, minä en voi korjata koko maailmaa.”
“Sitten on ‘yvä etten minä ole käskenyt teitä korjaamaan mitään“, Fleur sanoi ylhäisesti. “Minä en pidä tästä paikasta. En pidä pankista enkä ihmisistä enkä tästä säästä. Ja minä inhoan sitä että minulla ei ole ‘armainta aavistustakaan siitä mitä sanotaan!”
Armainta, Bill ihmetteli hetken verran, ennen kuin hän tajusi Fleurin tarkoittavan harmainta. Tytön puhetapaan ei totisesti tottunut hetkessä.
“Minusta sinä puhut englantia oikein hyvin.”
“Niin, silloin kun minua ei ‘äiritä. Irvetassa on niin kamala kiire, että minä ‘ermostun ja ‘ukkaan sanat. Ja ‘erra Ragnok ‘uutaa minulle aina, koska olen liian ‘idas.”
Bill katseli tyttöä tarkkaavaisesti. Kerrankin tämä näytti olevan aidosti pahoillaan jonkin asian vuoksi.
“Ehkä sinun pitäisi vain rauhoittua ja kuunnella, mitä Ragnok sanoo”, mies ehdotti ojentaessaan Fleurille höyryävän kahvimukillisen. Tyttö tarttui siihen ja siemaisi siitä nopeasti, ennen kuin laski sen pöydälle ja nojautui taaksepäin kuin esitelläkseen sorjaa olemustaan. Bill arveli, ettei Fleur tehnyt sitä varsinaisesti tarkoituksella. Vanhat tavat vain kuolivat hitaasti.
“Miten minä voisin kuunnella mitä ‘än sanoo?” Fleur kysyi äkeästi. “’än puhuu niin nopeasti, että kaikki on pelkkää suhinaa minun korvissani. Minä - en - osaa - kieltä!”
“Miksi sinä sitten tulit Englantiin?”
“Kyllästyin Ranskaan. ‘aluan matkustaa ja sitä varten minun täytyy kehittää… mikä se sana nyt on? Kieltäni?”
“Kielitaitoasi”, Bill oikaisi sekoittaen hajamielisesti omaa kahviaan. Fleurin kanssa puhuessaan hän tuli ensimmäisen kerran huomanneeksi, ettei tyttö ehkä ollutkaan aivan niin kammottava ja ylpeä kuin antoi ymmärtää. Fleur vain oli elänyt kovin erilaista elämää kuin hän itse. Hänellä oli ollut pikkusisaruksia niin kauan kuin hän muisti, eikä heillä ollut koskaan ollut kovin paljon rahaa. Fleur sen sijaan oli varmasti rikas ja hemmoteltu kuin oikea prinsessa.
“Juuri siksi minä ‘alusin tänne“, Fleur sanoi mutristaen huuliaan. “Mutta en minä opi mitään. Kaikki on pelkkää suhinaa.”
“Sinun pitäisi hankkia itsellesi opettaja”, Bill heitti.
Fleur vilkaisi häntä ja tytön kurkusta purkautui käheä, huvittunut nauru. “Ei minulla ole aikaa! Olen ollut liikaa töissä enkä ehdi syömään aamulla, joten jonkun ‘ölmön opettajan lisääminen kuvioon ei ole mikään - “
“En minä puhu mistään palkkaopettajasta. Vaan sellaisesta, joka voisi neuvoa sinua silloin tällöin, auttaa, kun sinulla on siihen aikaa. Englanti on tulvillaan ihmisiä, jotka osaavat käyttää äidinkieltään, kyllä kai sinä nyt sen tiedät.”
Fleur heilautti ylimielisesti hohtavanvaaleita hiuksiaan. “Niin, puolet ‘eistä ‘aluaa ‘urmata minut ja toinen puoli ‘aluaa vain ‘audata minut elävältä!”
“Minä en halua tehdä kumpaakaan, ja minä voisin auttaa sinua“, Bill tarjoutui hetken mielijohteesta, ennen kuin ehti estämään itseään. Hän oli purra kieleensä heti kun sanat karkasivat hänen huultensa raosta. Fleur ei kuitenkaan näyttänyt ottavan tarjousta todesta, katsoi vain häntä se niin tutuksi käynyt jäätävä ilme viattomissa, sinisissä silmissään.
“Ei kiitos, ‘erra Weezly”, hän sanoi ja alkoi nousta ylös pöydästä. “Minä menen nyt takaisin Irvetaan.”
Bill seurasi äimistyneenä sivusta, kuinka Fleur jätti puolityhjän kahvikuppinsa pöydälle ja käveli keinuvin askelin ulos Vuotavasta Noidankattilasta. Tytön äskeisestä surusta ei näkynyt enää jälkeäkään, kun hän kääntyi ovella ja loi kylmän katseen Billiin. Mitä peliä hän oikein kuvitteli pelaavansa? Bill oli juuri lohduttanut häntä ja nyt hän lähti noin vain… edes kiittämättä. Niin Fleurin tapaista, Bill ajatteli loukkaantuneesti. Hän olisi jättänyt asian sikseen ja haudannut koko Fleur Delacourin elämästään, ellei tytön ilmiselvä ylenkatseellisuus olisi jurppinut häntä niin paljon. Osittain veela tai ei, kukaan naispuolinen ei hyppisi tuolla tavoin Bill Weasleyn silmille niin kauan kuin hänellä oli poninhäntä.
Bill heitti maksun kahvista pöydälle ja seurasi määrätietoisesti Fleuria kadulle. Ei kestänyt kauan, ennen kuin hän jo paikansi tytön. Tämän kipitti pois kovaa vauhtia silkinhienot hiukset dramaattisesti puolelta toiselle heilahdellen. Ihmiset - lähinnä miespuoliset - pysähtyivät katsomaan, kun Fleur käveli ohitse. Bill tunsi säälin läikähtävän sydämessään, kun hän näki erään onnettoman yksilön törmäävän epähuomiossa katulamppuun. Oliko hän todellakin ainoa miesrodun edustaja koko kaupungissa, joka ei tuntenut minkäänlaista vetoa Fleuria kohtaan?
“Hei, odota nyt vähän!” Bill huusi tytön perään ja nopeutti askeleitaan tönäisten vahingossa erästä vanhaa naista. “Anteeksi, rouva. On kiire…”
“Miten siivoton lettipää. Kuin ruohonkorsia takaraivossa”, vanhus kuului jupisevan Billin takana. Bill virnisti - vanhat naiset eivät tuntuneet ikinä muuttuvan.
Hän säntäsi juoksuun tavoittaen Fleurin juuri kun tämä oli aikeissa nousta ylös Irvetan portaita. Tyttö hermostui tuntiessaan Billin vahvojen sormien puristuvan käsivartensa ympärille.
“Päästäkää irti, ‘erra Weezly!”
“Turha toivo”, Bill tokaisi toivoen samalla koko sydämestään, ettei Tor saisi päähänsä lähteä kävelylle juuri sillä hetkellä. Mies käsittäisi kuitenkin tilanteen väärin ja päättäisi suojella prinsessa Fleuria olemattomalta lohikäärmeeltä, eli Billiltä.
“Mitä te ‘aluatte?” Fleur tivasi viileästi yrittäen selvästi säilyttää edes sen vähäisen arvokkuuden, jota tilanne ei ollut häneltä riistänyt.
“Kuulla, miksi en saisi opettaa sinulle englantia. Olen hyvä opettaja. Opetin kolme pikkusisaruksistani lukemaan”, Bill ilmoitti tyynesti.
“Minä en ‘alua teitä opettajaksi vaikka olisitte opettanut prinssi ‘Arrya!”
“Taidat nyt puhua siitä jästien kruunupäästä?”
“Kenestä sitten?” Fleur nyki turhaan käsivarttaan irti Billin otteesta. Niin monitaitoiseksi ja ihmeelliseksi naiseksi hän omisti todellakin säälittävät lihasvoimat, Bill totesi hiljaa itsekseen. Hän virnisti tytölle, mutta tämä vain puristi huulensa tiukasti yhteen estääkseen itseään missään tapauksessa vastaamatta hymyyn.
“Vaikkapa Harry Potterista. Häntä palvotaan, kyllähän sinä sen tiedät.”
“Ai, ‘Arry!” Fleur huudahti ja ymmärryksen valo sädehti hänen kasvoiltaan. “’Arry on teidän ystävänne, vai mitä?”
“Itse asiassa minun pikkuveljeni ystävä”, hymähti Bill. “Mutta olet eksynyt asiasta, Fleur.”
“Ma-de-moi-sel-le Delacour”, Fleur kirahti hampaidensa raosta.
“Et välittänyt kutsumanimestä äsken Vuotavassa Noidankattilassa.”
“Olin ‘yvin järkyttynyt.”
“Sinä olet järkyttynyt nytkin.”
“Enkä ole.”
“Miksi sitten olet kalpea kuin lakana?”
“Minä en ole mikään ‘aamu”, Fleur kimpaantui ja teki äkkinäisen liikkeen, joka enteili Billin kasvoihin suuntautuvaa iskua. Mies kuitenkin ennakoi sen näppärästi ja siirtyi niin, ettei Fleurilla ollut toivoakaan päästä muotoilemaan uudelleen hänen olemustaan.
“Väistelet itse asiaa, Fleur”, Bill sanoi itsepintaisesti. Fleur voihkaisi turhautuneesti, mutta ei jatkanut enää riitaa hänen nimestään.
“Minä en ‘alua teitä opettajaksi koska en ‘alua olla teille kiitosta valkaa!”
“Se sana on kiitollisuudenvelka. En käsitä, miksi sinun pitäisi olla minulle velkaa, jos autan sinua englannissa”, Bill sanoi rauhallisesti.
Fleur mulkaisi häntä raivokkaasti. “Kyllä minä olisin. Minun pitäisi tehdä teille… palvelus!” hän sylkäisi sanan suustaan kuin myrkyllisen omenan.
“Eikä pitäisi!” Bill vastusti. “Te ranskalaiset olette niin... niin itsepäisiä!”
“Te britit olette barbaareja!”
He silmäilivät toisiaan haastavasti.
“En ymmärrä, miksi te edes ‘aluaisitte auttaa minua. Te vihaatte minua”, Fleur syytti hetken hiljaisuuden jälkeen.
Bill antoi hyväntuulisen hymyn kohota huulilleen. “Nyt imartelet itseäsi, Fleur. Minä en vihaa ketään muuta kuin häntä-joka-jääköön-nimeämättä.” Ja hänen apulaisiaan, Bill lisäsi mielessään ajatellen sitä pelkuriraukkaa, joka oli niin kylmäverisesti surmannut Cedric Diggoryn kolmivelhoturnajaisissa.
“Ainakaan te ette pidä minusta”, Fleur tokaisi suostumatta perääntymään kannastaan.
“Sinulla on vikasi“, Bill sanoi hienotunteisesti. “Mutta olet minun työtoverini, eikä tovereita jätetä pulaan.”
“En voisi korvata sitä teille”, Fleur sanoi hiljaa, katse maahan käännettynä. Tyttö oli jo antamaisillaan periksi, Bill tajusi voitonriemuisena. Hän ajatteli asiaa hetken ja keksi sitten keinon, jolla kaikki kääntyisi parhain päin heidän molempien osalta. Miten hän ei ollut tullut ajatelleeksi sitä aiemmin? Ehkä Fleurin läsnäololla oli sittenkin jonkinlainen vaikutus häneenkin, vaikka hän teeskenteli mielellään, ettei huomannut mitään.
“Minä tiedän, miten voisit korvata sen”; Bill sanoi hymyillen.
Äkkiä Fleur näytti kovin epäluuloiselta. “En ‘alua mennä ulos teidän kanssanne”, hän sanoi salamannopeasti.
Bill nauroi. “En minä nyt sinulta sellaista pyytäisi!”
“No mitä sitten, ‘erra Weezly?”
“Ensinnäkin sitä, että lakkaat kutsumasta minua ‘erra Weezlyksi, koska se käy minun hermoilleni. Ja mitä tulee siihen varsinaiseen vastapalvelukseen…” Bill veti syvään henkeä. “Voisit jakaa asuntosi minun kanssani.”
“Quoi?” Fleur parahti kauhistuneena.
“Luulin, että ranskalaiset eivät menetä malttiaan julkisella paikalla”, kiusasi Bill.
“Minä en ‘alua sinun kanssasi treffeille, mutta sinä ‘aluat asua minun kanssani?” Fleurin ääni oli niin pohjia myöten järkyttynyt, että pelkkä sen kuuleminen tuotti Billille suurta mielihyvää. Mies nyökkäsi ja kieputti ajatuksissaan poninhäntää sormiensa ympärille.
“Muutamaksi viikoksi vain, että saan uuden asunnon. Vanhempani ovat aikeissa siirtyä kesäksi jonnekin omituiseen loukkoon, eikä siellä ole tilaa minulle… enkä minä sitä oikeastaan kyllä haluaisikaan. Kaksikymmentäviisivuotiaan miehen ei ole tervettä asua vielä perheensä luona”, Bill selitti rennosti.
Fleur tunsi polviensa notkahtavan, kun hän vain katsoi miehen hymyä. Hän sulki pieneksi hetkeksi silmänsä ja yritti kuvitella, millaista olisi asua samassa asunnossa Bill Weasleyn kanssa. Ei todennäköisesti lainkaan niin mukavaa kuin äkkiseltään olisi voinut kuvitella.
“Ei”, Fleur sanoi tiukasti. Hän ei ollut täysin varma siitä, kummalle kielto oli tarkoitettu - hänelle vai Billille. “Ei onnistu.”
“Vain muutama viikko”, maanitteli Bill. “Ajattele nyt, miten kätevää se olisi. Minä tarvitsen asunnon, sinä tarvitset opettajan. Olisin mitä todennäköisimmin paikalla aina kun tarvitset opettajaa. Saisit yksityisopetusta aamiaispöydässä…”
“Minä en ‘alua syödä sinun kanssasi aamiaista”, Fleur sihahti. Jos ei muuten, niin periaatteen vuoksi.
“Hyvä on, ei sitten. Voisin syödä omani vaikkapa makuuhuoneessa. Kai sinulla on makuuhuone?”
“Oui, mutta sinä et sinne pääse!”
“Taisit unohtaa teitittelyn jossakin välissä”, Bill huomautti leppeästi.
Fleuria otti päähän miehen ainainen tyyneys. Miksi tämä ei olisi voinut suuttua hänelle edes kerran, näyttää, että hän oli suuttumisen arvoisen? Tai ylipäätänsä jonkin arvoinen, Fleur ajatteli äkäisesti.
“Minun asuntoni on pieni“, hän tokaisi yrittäen puhua miehelle järkeä. “Makuuhuone ja olohuone.”
“Hyvä. Sitten minä saan olohuoneen.”
Bill hymyili vinosti ja Fleur sai taas selvitellä ajatuksiaan. Oli suunnaton vääryys, että noin raivostuttava mies oli samalla myös noin hyvännäköinen.
“Miksi et voi uskoa, kun sanon ei?”
“Koska en pidä siitä sanasta. Tiedät itsekin, että olen oikeassa. Myöntäisit sen nyt vain.”
Billin ilme oli niin tiukka, että Fleur arvasi miehen jatkavan jankuttamista, kunnes tämä saisi tahtonsa lävitse. Britit olivat sellaisia, etenkin miehet, ja mitä taas tuli punapäihin… no, Ranskassa ei ehkä ollut loputtomasti punapäitä, mutta Fleur oli kyllä kuullut heitä koskevan sanonnan.
“Minä en myönnä mitään”, tyttö mumisi itsepäisesti.
Bill kohautti olkapäitään. “Ei sitten. Mutta antaisit nyt periksi. Se olisi vain muutama viikko. Korkeintaan kolme, sitten saan jo oman asunnon. Ja minä olen ihan huomaamaton, et tule edes huomaamaan minun läsnäoloani.”
Fleur pärskähti katsellen merkitsevästi Billin silmiinpistäviä vaatteita, punaista poninhäntää ja pitkää vartta. Miten sellainen mies voisi milloinkaan olla huomaamaton?
“Kiltti…” Bill aneli ja tarttui Fleurin käsiin. “Lupaan olla erinomainen opettaja.”
Fleurin teki kovasti mieli huomauttaa miehelle jotakin ilkeää, mutta yllätyksekseen hän sai huomata, ettei siinä ollutkaan mitään mieltä. Bill jatkaisi kuitenkin jankuttamista... ja hän todella tarvitsi opettajaa, hän puolusteli itselleen. Vaikka jos hän oli täysin rehellinen, oli kyse enimmäkseen uteliaisuudesta. Hän halusi kuollakseen tietää, millainen mies Bill Weasley oikein oli silloin, kun kiinnitti hänen läsnäoloonsa edes hieman huomiota.
“’yvä on“, Fleur huokaisi alistuneesti.
Bill kohotti yllättyneenä kulmiaan. “Sinä suostut?”
“Oui.”
“Jos haluat minut opettajaksesi, sinun on korkea aika vaihtaa kieltä.”
“Kyllä!” Fleur tiuskaisi ja kääntyi kipuamaan ylös Irvetan sateesta kiilteleviä portaita. “Mutta se on sitten vain kolme viikkoa, ei ‘etkeäkään yli. Ja jos aiheutat ‘ankaluuksia, ‘äädän sinut.”
Bill kumarsi ritarillisesti ja katseli hymyillen, kuinka Fleur heilautti hiuksiaan ja katosi sisälle Irvetan kultaisista pariovista. Hän itse seisoi paikoillaan aina tihkusateen alkuun saakka ja ihmetteli, oliko sittenkään mahtanut tehdä oikeaa päätöstä. Fleur Delacourin henkilökohtaiseksi opettajaksi ryhtyminen olisi todennäköisesti enemmän kuin riskialtis operaatio, ja mitä tuli tytön kanssa asumiseen… Bill oli kyllä kuullut tarinoita siitä, että tytöt olivat hankalia asuinkumppaneita ja että heidän kanssaan tuli olla kaiken aikaa varpaillaan.
Bill ei uskonut, että mikään maailman varovaisuus riittäisi Fleur Delacourin seurassa.
