Nimi: Tuulahduksia
Kirjoittaja: Sielulintu
Ikäraja: S
Paritus: Lievä Harry/Draco
Yhteenveto: On täysin absurdia, että hän rupattelee kaikista ihmisistä juuri Harry Potterin kanssa urheilusta Azkabanin pihalla, mutta hän ei anna sen häiritä.
Vastuuvapaus: Maailma hahmoineen kuuluu J. K. Rowlingille, enkä saa tästä minkäänlaista taloudellista hyötyä
A/N: Tämä sijoittuu ficcini
Mahdollisia lupauksia, S, jälkeen, mutta sitä ei minusta ainakaan tarvitse olla lukenut tätä ymmärtääkseen. Taustatietona sitä lukemattomille, että Harry on päättänyt auttaa Dracoa pääsemään eroon syytteistä ja ulos Azkabanista sodan jälkeen.
TUULAHDUKSIA
Ikkunat pitäisi pestä, Draco huomaa ajattelevansa tuijottaessaan sumean lasin läpi sateiseen iltaan. Lasiruudun toisella puolella ei ole kerta kaikkiaan mitään mielenkiintoista, mutta siitä huolimatta Draco viettäisi aikaansa paljon mieluummin hyisessä tihkussa kuin taikaministeriön tiloissa. Sitten hän muistaa, ettei ikkunan takana ole oikeasti mitään. Ministeriö on maan alla, pitäisihän hänen se muistaa.
”Herra Malfoy?”
Draco hätkähtää ja riistää katseensa valheellisesta ulkomaailmasta pöydän toisella puolella istuvaan noitaan. Tämä heiluttaa pergamenttia ja sulkakynää hänen edessään lievästi sanottuna turhautuneen näköisenä.
”Mitä?”
”Allekirjoituksesi. Tarvitsen sen, jotta saan valtuudet tutkia sauvasi.”
”Selvä”, Draco huokaisee ja sutaisee nimensä tyhjälle viivalle.
Hän ei vaivaudu lukemaan, mihin oikeastaan suostuu. On itseasiassa melko järjetöntä, että hänen allekirjoitustaan edes pyydetään. Kai se on vain uuden ajan, sodan jälkeisen aikakauden merkki, että lupaa sauvatutkimuksiin pyydetään jo rikollisesta toiminnasta epäillyiltäkin. Tietääköhän kukaan edes, ettei hänen sauvansa ole ollut hänellä koko aikaa. Välillä se oli Potterillakin ja ties kenellä muulla ennen palautumistaan hänelle itselleen. Toivoa sopi, ettei kukaan ollut ehtinyt tehdä sillä hänen tietämättään mitään erityisen anteeksiantamatonta. Ehkä Potter oli valaissut heitä. Draco ei jaksanut vaivautua.
”Niin että onko vielä jotakin, mitä haluaisit meidän tietävän toimistasi ennen Voldemortin kukistumista?”
Noita pöydän toisella puolella miltei huutaa, ja Draco miettii jopa aavistuksen huvittuneena, kuinka monetta kertaa.
Hän ei voi sille mitään, etteivät ajatukset suostu pysymään kasassa. Kysymykset ovat toinen toistaan merkityksettömämpiä. Hän ei osaa vastata, eikä hän edes halua miettiä niihin potentiaalisesti hyödyllisiä vastauksia. Sen tekeminen edellyttäisi paluuta muistoissa taaksepäin vuosiin, jolloin Voldemort oli ollut elossa. Sitä hän ei halua tehdä, eikä hän ole varma, keksisikö hän mitään erityisen hyödyllistä, vaikka tosissaan yrittäisikin.
”Ei ole”, Hän vastaa lopulta, kun noita yskähtää sävyyn, joka kielii hänen kärsivällisyytensä kuluneen lähes olemattomiin.
Pöydällä nuokkuu huonekasvi, joka näyttää menehtyvän veden puutteeseen millä sekunnilla hyvänsä. Hän vastustaa haluaan kastella sitä. Sitten hän muistaa, ettei hänellä ole sen enempää sauvaa kuin kastelukannuakaan. Sauvalla tuntuu olevan nykyisin tapana päätyä milloin kenenkin haltuun. Hän toivoo, että se vielä tulisi takaisin eikä päätyisi katkaistavaksi. Jos hänet toisaalta tuomittaisiin Azkabaniin, ei sauvalla olisi enää mitään virkaa muutenkaan. Jos taas hänet vapautettaisiin, ei kai kellään silloin pitäisi olla syytä ryhtyä paloittelemaan hänen sauvaansa.
”Eiköhän tämä sitten ollut tässä.”
Noidan äänessä on miltei yhtä paljon helpotusta kuin Dracon pikaisessa nyökkäyksessä. Hän haluaa ulos täältä, vaikka ulos meneminen on vähintään yhtä suurta illuusiota kuin loihdittu todellisuus ikkunoiden takana. Hän ei pääse vapaaksi. Hän päätyy takaisin Azkabaniin odottamaan seuraavan viikon keskiviikkoa, jolloin hänen kohtalostaan kai päätetään.
Äkkiä Dracon tekee mieli varmistaa häntä kiivaasti ovelle viittovalta noidalta, oliko päivä tosiaan keskiviikko. Jokin, ehkä jäänne sovinnaisuudesta, pakottaa hänet pitämään suunsa kiinni. Ei ole normaalia, ettei hän ole varma päivästä, joka määrää hänen lopun elämänsä tai ainakin seuraavien vuosien suunnan.
”No, toivotaan parasta sitten.”
Draco nyökkää uudelleen ja miettii ohimennen, mikä noidan mielestä olisi paras lopputulos. On aivan mahdollista, että tämä toivoo Dracolle elinkautista vankeusrangaistusta tai jopa pikaista kuolemaa, kuka tietää. Niine hilpeine ajatuksineen Draco poistuu avatusta ovesta vaivautumatta hyvästelemään.
Oven toisella puolella Draco on törmätä kahteen auroriin, jotka on ilmeisesti värvätty kuljettamaan hänet takaisin Azkabaniin. Hän ottaa vaistomaisesti askelen taaksepäin ja onnistuu iskemään kätensä oveen. Auroreista pidempi katsoo häntä pitkään ja pyöräyttää silmiään lähes huomaamattomasti. Ehkä velhon mielestä kahden korkeasti koulutetun aurorin lähettäminen Dracon kaltaisen säälittävyyden kuljettamiseen on hänen mielestään ajan tuhlaamista. Draco on ehdottomasti samaa mieltä. Luullaanko ministeriössä tosissaan, että hän kykenisi peittoamaan jonkun ilman sauvaa ja pakenemaan paikasta, joka on pullollaan ihmisiä.
”Pääovelle sitten. Pysyttele edessämme äläkä yritä mitään.”
Draco hillitsee itsensä ja pysyttelee vaiti, vaikka auroreista selvästi virkaintoisemman asenne on raivostuttava. Mitä hittoa hän muka yrittäisi?
”Nostanko kädetkin ylös?” hän kuitenkin huomaa lipsauttavansa, kun työstään liiaksi innostunut aurori ottaa vielä varmuuden vuoksi sauvansakin käteensä.
”Nyt ei ole vitsien aika.”
Ei tosiaan ole, eikä hetkeen tulekaan, jos Dracolta kysytään. Kuiva purevuus tai silkka sivuuttaminen ovat muodostuneet hänen selviytymiskeinoikseen sosiaalisissa tilanteissa viimeisten kuukausien aikana. Potter väittää, ettei se edistä lainkaan hänen vapautumistaan. Tekisi kuulemma paremman vaikutuksen, jos hän antaisi itsestään yhteistyökykyisemmän ja avoimemman kuvan. Potter on taatusti oikeassa. Hän ei vain jaksa juurikaan välittää vaikutelmista eikä niiden vaikutuksista vapautumiseen tai vankeuden jatkumiseen. Mitä mieltä on esittää yhteistyökyvyn ruumiillistumaa, kun lähtökohta on se, että häntä epäillään ja inhotaan jo valmiiksi. Hän epäilee ja inhoaa itsekin, joten muiden reaktiot ja mielipiteet ovat täysin ymmärrettäviä. Dracolla ei kuitenkaan ole energiaa eikä nykyään juuri haluakaan muuttaa niitä miksikään.
”Voin jatkaa tästä. Voitte jättää hänet minun haltuuni.”
Draco kohottaa katseensa ja mulkaisee ketäpä muutakaan kuin Harry Potteria. Potter ei luultavasti ajattele asiaa niin, mutta hänen sanansa kuulostavat siltä kuin hän tarjoutuisi ottamaan vastuulleen esineen tai jonkin poikkeuksellisen rasittavan rahtitavaran kuljetuksen. Tai ehkä hän juuri sitä tarkoittaakin, ja Draco itse vain toiveajattelee kuvitellessaan muuta.
”Oletko varma?” auroreista raivostuttavampi aloittaa, mutta Potter heilauttaa hänen sanansa käden liikkeellä taivaan tuuliin.
Ilmeisesti valitun ja ihme kyllä yhä kaiken jälkeen elävän pojan päätöksiä ei haluta kyseenalaistaa, sillä molemmat aurorit poistuvat vähin äänin paikalta.
”Miten meni.”
”Oli ja meni, ei kai siinä muuta kerrottavaa ole. Kirjoitin nimeni jonnekin ja nostatin virkailijan verenpainetta. Kasteletko hänen kukkansa, jos käyt hänen toimistossaan jostakin syystä? Sitä on masentavaa katsoa.”
Potter tuijottaa häntä hetken kuin mielenvikaista ja huokaisee sitten:
”Kirjoitit nimesi mihin?”
”En lukenut. Jotain jostain sauvatutkimuksista muistaakseni.”
Potter jää katsomaan häntä uudelleen häiritsevän pitkäksi aikaa, ja tällä kertaa Dracon makuun hänen ilmeensä on aivan liian huolestunut.
”Onko sinulla ongelmia keskittymisessä?”
”Onko sinulla ongelmia jättää muiden asiat rauhaan ja huolehtia omistasi?”
”Sinä olet toivoton.”
”Ihanko totta. Enpä ole vielä tähän mennessä huomannutkaan.”
He ajautuvat jonkinlaiseen tuijotuskilpaan, jonka Draco lopulta päättää kääntämällä päänsä pois.
”Mennään, ettei sinulta kulu tähän koko ilta.”
He kaikkoontuvat heti ministeriöstä päästyään. Draco ei osaa päättää, kumpi tuntuu häiritsevämmältä, Potterin läheisyys vai ilmiintymisen epämukavuus. Draco aikoo kävellä suoraan vankilan kaikkea muuta kuin kutsuville oville, kun Potterin käsi äkisti pysäyttää hänet.
”Ei kai sinulla sinne kiire ole. Vaihtaisin mielelläni pari sanaa, ennen kuin lähden.”
Draco kääntyy yllättyneenä mutta samaan aikaan helpotusta tuntien. Hän voisi seistä saaren tuulisessa ja sateisessa säässä vaikka koko yön, jos hän sillä välttäisi Azkabanin ovesta sisään astumisen.
”Istutaan vaikka tuonne. Näytät väsyneeltä”, Potter sanoo ja johdattaa heidät hiukan syrjemmällä olevalle kivipenkille.
Draco miettii heidän sitä lähestyessään, mitä varten sellainen ylipäänsä on saarelle raahattu. Onko jollakulla poikkeuksellisen paljon rikollisia vihaavalla ollut tapana istua tässä ja naureskella esimerkiksi nyt vaikka kuolonsyöjien joutuessa tyrmään? Sitten hän ravistelee itseään henkisesti ja käskee mieltään toimimaan järjellisesti ja keskittymään johonkin oleelliseen. Heidän istuutuessaan Draco tajuaa, kuinka väsyneeksi hän tosiaan tuntee olonsa. Azkabanissa uni on harvinaista, ja silloinkin, kun hän nukkuu, hän yleensä toivoo voivansa lykätä seuraavaa kertaa mielellään iäisyyteen. Painajaisilla on kummallinen tapa olla täällä monin verroin pahempia kuin muualla. Ehkä ankeuttajista on jäänyt paikkaan jonkinlainen aura tai pysyvä jälki, joka vetää kurjuutta puoleensa ja tänne lukittujen ihmisten niskaan.
”Odotat varmaan jo maanantaita. Lupaan, että kaikki menee hyvin. Olen jutellut Kahlesalvan ja muidenkin kanssa, enkä näe, mikset pääsisi ulos täältä.”
Päivä onkin siis maanantai. Toivottavasti hän sentään muistaa viikon oikein. Hetken epäröityään hän päättää varmista asian.
Potter saa jälleen näytetyksi hitusen huolestuneemmalta.
”Lopeta”, Draco puuskahtaa, kun ei enää kestä katsella.
”Muistit ihan oikein. Draco, oletko varma, että…”
”Olen, olen”, Draco kiirehtii vastaamaan, vaikkei oikeastaan edes tiedä, mitä Potter, Harry, oli aikeissa kysyä.
Hän ei edelleenkään pysty luontevasti käyttämään toisen etunimeä puheessaan eikä oikein ajatuksissaankaan. Edistystä on kuitenkin tapahtunut, sillä jokin aika sitten pelkkä ajatus Harryn puhuttelusta Harryna Potterin sijaan olisi ollut täysin naurettava. Nyt hän huomaa vähitellen tottuvansa ajatukseen, vaikka siinä vielä työtä onkin. Harry kuitenkin käyttää tätä nykyä Dracon nimeään huolettomuudella, joka laittaa väkisinkin epäilemään, onko hän harjoitellut itsekseen salaa peilin edessä.
”Olen vain… Haluan auttaa.”
Nyt on Dracon vuoro pyöräyttää silmiään. Onpa yllätys, että Harry Potter haluaa auttaa. Hän tuntuu ottaneen kaiken ja kaikkien auttamisen elämän mittaiseksi tehtäväkseen.
”Onko jotakin, mitä voisin…”
”Harry, oletko katsonut huispausta viime aikoina? Miten Kanuunat pärjää?”
Harry jää tuijottamaan häntä jälleen kerran suu auki kuin ei olisi aivan varma, kuuliko oikein.
”En ole kuullut huispausuutisia aikoihin. Missä järjestetään tämän vuoden maailmanmestaruus?”
”Tunisiassa”, Harry vastaa täysin automaattisesti näyttäen edelleen hyvin vastikään puusta pudonneelta.
”Niin että miten Kanuunoilla sujuu?”
”Hyvin kai… Minun olisi pitänyt ottaa Ron mukaan. Hän tietää heidän menestyksestään ja sen puutteesta paljon minua enemmän.”
Draco huokaisee helpotuksesta. Harry näyttää lopulta ymmärtäneen viestin. Hän ei halua keskustella ongelmistaan. Osin siksi, ettei hän tiedä, mistä voisi aloittaa, osin siksi, ettei niitä vartin puhetuokiolla korjattaisi.
Samalla kun Dracon tiedot huispauksen viimeaikaisista tapahtumista päivittyvät, hän huomaa mielensäkin rauhoittuvan. On täysin absurdia, että hän rupattelee kaikista ihmisistä juuri Harry Potterin kanssa urheilusta Azkabanin pihalla, mutta hän ei anna sen häiritä. Milloin viimeksi hän on puhunut jonkun kanssa jostakin, joka ei liity suoraan eikä välillisesti kuolemaan, sotaan eikä oikeudenkäynteihin. Jossakin vaiheessa Harry kurkottaa ja tarttuu hänen käteensä kuulemma varmistaakseen, paleltuuko hän. Hän ei kuitenkaan päästä irti hetkeen, eikä Dracoa kumma kyllä haittaa. Puhumisen lisäksi myös ystävällismielinen kosketus on jotakin, jota hän ei ole saanut liiemmin viime aikoina kokea. Hän huomaa jopa liikahtavansa hiukan lähemmäs Harrya, vaikka sen täytyykin johtua puhtaasti vaistomaisesta reaktiosta purevaan kylmyyteen. Harryn läsnäolo tuntuu lämpimänä tuulahduksena Dracon tätä nykyä varsin kylmässä ja pimeässä elämässä, niin naurettavalta kuin sen myöntäminen tuntuukin. Ääneen hän ei sitä kuitenkaan aio sanoa, ei missään nimessä. Silti hän huomaa toivovansa, että voisi yksinkertaisesti jäädä tähän hetkeen siitäkin huolimatta, että kylmyys on jo kauan sitten saanut hänet värisemään. Hänen sisällään vallitseva hyinen ilmanala tuntuu kuitenkin lauhtuneen hiukan.
