Ficin nimi: Antaa sen muuttua
Kirjoittaja: Rosiee
Tyylilaji: Fluff
Paritus: Percy Weasley / Oliver Wood
Ikäraja: S
Tiivistelmä: Oliver tajusi kellon olevan jo niin paljon, että ottelu ja huispausmestaruus menisi pian sivu suun. Normaalisti Oliver olisi ollut tästä kauhuissaan ja soimannut itseään, mutta pojan tärkeysjärjestys oli juuri muuttunut, ehkä pysyvästi.
Haaste: Tavoita tunnelma IV A/N: Tässä on inspiraationa ja tunnelmantuojana toiminut Jani Wickholmin kappale “Kaikki muuttuu”
Tylypahka, Kevät 1994
Lauantai. Huispausottelu. Rohkelikon pukuhuoneessa oli jännittynyt tunnelma.
“Missä se hemmetin Wood nyt viipyy? Ottelu alkaa ihan kohta”, Angelina Johnson kysyi jo varmaan kolmatta kertaa viimeisen vartin sisällä.Tytöt olivat tulleet poikien pukuhuoneeseen jo tovi sitten koputettuaan ja varmistettuaan, että pojat olivat jo vaihtaneet pelikaavut ylleen. Peli alkaisi aivan pian, joten kyllähän he olivat jo valmiina. Kaikki paitsi joukkueen kapteeni, Oliver Wood.
Oli tapahtunut jotain, mitä ei kukaan ollut uskovan tapahtuvan koskaan: Oliver Wood oli myöhässä. Hänen joukkuetoverinsa olivat varmoja, että Oliverille oli sattunut jotain hirveää, koska ei ollut millään tavalla tyypillistä, että poika olisi myöhässä, erityisesti viimeisestä ottelustaan Tylypahkassa. Oliver oli yleensä se, joka oli ensimmäisenä paikalla, joten huoli joukkuetoverista oli tällä hetkellä erittäin kova.
Juuri kun muut Rohkelikon tuvan joukkueen jäsenet suunnittelivat lähtevänsä etsimään kadonnutta kapteeniaan, ovi heilahti auki ja juoksemisesta hengästynyt Wood pelmahti sisään.
“Vihdoin! Tajuatko, että me ollaan noin viiden minuutin päästä luovutusvoitosta? Missä sinä olet ollut? Oletko kipeä? Me jo ajateltiin että olet vähintäänkin kuollut”, Johnson paasasi, kyseli ja tarkkaili kapteeniaan. Hän ja Alicia kuitenkin kohteliaasti kääntyivät ympäri, että Oliver saisi vaihtaa vaatteensa rauhassa.
“Anteeksi, anteeksi tuhannesti että olen myöhässä”, Oliver huohotti ja alkoi vaihtamaan pelikaapua ylleen. “Minä… Tuota… Nukuin pommiin.”
“Sinä, Oliver Wood, nukuit pommiin juuri ennen viimeistä otteluasi?” George kysyi kohottaen toista kulmaansa epäileväisesti.
“Sinä, joka olet raahannut meitä sängystä kentälle harjoittelemaan monesti jo ennen auringonnousua?” Fred säesti kaksoisveljeään. “Sehän olisi sama kuin Percy nukkuisi pommiin tärkeästä kokeesta, yhtä älytöntä.”
Percyn nimen mainitseminen sai Oliverin lehahtamaan lähes yhtä punaiseksi kuin pelikaapunsa, mutta poika toivoi sen menevän äskeisen kentälle juoksemisen piikkiin.
“Ei nyt jauheta tästä enempää, meillä on mestaruus voitettavana”, Wood ilmoitti kerättyään itselleen tyypillisen itsevarmuuden ja voitontahdon takaisin.
***
Oliver ei todellakaan ollut nukkunut pommiin sinä aamuna. Itse asiassa hän oli herännyt niin aikaisin, että kaikki ei välttämättä olisi sitä vielä edes kutsuneet aamuksi. Kello oli hädin tuskin edes neljää, mutta Oliver ei vaan enää saanut unta. Tuleva ottelu oli liian jännittävänä mielessä. Oikeastaan kaikki muukin tulevaisuuteen liittyvä pyöri pään sisällä kuin monta kultasieppiä.
Noustuaan sängystä Oliver oli pannut merkille, että myös Percyn sänky oli tyhjä. Jostain syystä Oliver pani merkille sellaiset asiat aina toisinaan. Ehkä siksi, että he olivat kuitenkin olleet Percyn kanssa vuosia samassa makuusalissa. Todellisuudessahan Oliver ei ollut makuusalista lähtiessään edes vilkaissutkaan muihin sänkyihin, tai edes kuunnellut, kuuluiko muista sängyistä tuhinaa tai kuorsausta.
Saavuttuaan oleskeluhuoneeseen Oliver katsahti ympärilleen. Hän oli olettanut löytävänsä Percyn sieltä jonkun kirjan äärestä, mutta huone oli tyhjä ja täysin äänetön. Eihän Oliver nyt Percyä kuitenkaan etsinyt, kunhan uteliaisuuttaan ja ohikulkiessaan katsoi, sattuiko luokkatoveri olemaan täällä.
Oliverin oli nyt saatava ajatuksensa takaisin oikeille raiteilleen, joten poika päätti poistua muotokuva-aukon kautta ja suunnata askeleensa kohti portaikkoa. Kävely tiluksilla raikkaassa aamuyön kevätilmassa varmasti saisi ajatukset taas kulkemaan, että kaikki olisi sitten ottelun alkaessa selkeää. Se oli kuitenkin tärkeä peli, Oliverin viimeinen Tylypahkassa ja vielä Luihuista vastaan.
Ensimmäisenä Oliver saapui pöllölään. Jostain syystä Oliver oli aina pitänyt tästä paikasta. Oli rauhoittavaa katsella orsillaan uinuvia pöllöjä ja katsella niitä lintuja jotka lehahtelivat ulos ja sisään joko postin tai metsästyksen vuoksi. Oliver oli juuri silittämässä yhtä pienemmistä pöllöistä, kun hätkähti kuullessaan niiskauksen. Pöllökin lehahti lentoon hätkähdyksen vuoksi.
“Percy?” Oliver kysyi yllättyneenä paikannettuaan niiskaisun. Hän oli olettanut Percyn olevan ennemmin kirjastossa tai jossain muualla, mutta ei täällä. “Onko kaikki hyvin?”
“Mene pois”, oli Percyn ensimmäinen reaktio oman, rauhallisen hetken keskeytykseen. Häntä tietenkin hävetti, kun hänen herkkä ja yksityinen hetkensä oli odottamatta keskeytetty.
“Enkä mene. Kerro, mikä sinulla on. Minulla on aikaa kyllä kuunnella”, Oliver vaati ja istahti kivisellä portaalla istuvan Percyn viereen. Oliver oli oppinut tuntemaan näiden vuosien aikana tupatoveriaan sen verran että tiesi, ettei Percy yleensä ollut kovin tunteellinen vaan enemmänkin järjellä ajatteleva tyyppi, jolla oli aina homma hallussa ja pakka kasassa. Pöllölässä itkeminen oli viimeinen asia, jota oliver olisi voinut kuvitella Percyn tekevän.
“No kun… Tylypahka loppuu kohta, me valmistutaan”, Percy aloitti epävarmasti katsellen käsiään.
“Pelkäätkö sinä, ettet saisi hyviä arvosanoja tai hyvää virkaa?” Oliver kysyi hieman ihmeissään mutta kuitenkin pienesti virnistäen. Percy pyöräytti silmiään lähes teatraalisesti.
“No en tietenkään, kyllä minä tiedän valmistuvani huippuarvosanoin ja pääseväni ministeriöön töihin, mikäli vain haluan.”
“Mikä siinä valmistumisessa sitten on ongelmana?” Oliver kysyi. Hän oli aidosti kiinnostunut.
“Minua pelottaa yksinäisyys. Täällä minulla on aina ihmisiä ympärillä. Ei nyt ehkä ystäviä, mutta ihmisiä kuitenkin. Pikkuveljet ja -sisko… ja sinä”, Percy selitti, mutta ei vieläkään nostanut katsettaan käsistään.
Oliver ei ollut osannut odottaa Percyn mainitsevan häntä. Oliver ja Percy eivät varsinaisesti olleet ystäviä keskenään, ennemminkin hyvänpäiväntuttuja, tupatovereita. Percy oli ollut se poika joka kulki joko nenä kirjassa tai sitten ohjeistamassa - eli käskemässä - nuorempia oppilaita valvojaoppilaan tai johtajapojan roolissa, Oliver taas oli ollut se huispaaja, kapteeni jolle pelaaminen oli tärkeää ja jonka piti harjoitella jatkuvasti. Kaksi täysin erilaista ihmistä. Se heitä yhdisti, että molemmat halusivat menestyä ja tehdä parhaansa. Toisaalta Oliver oli myös ollut se, joka oli katsellut toisinaan iltamyöhään kun Percy oli taikasauvansa valossa lukenut kirjaa sängyllään. Se, jonka sydän aina vähän hypähti, kun tuo älykäs Weasley puhui. Ellei Percy olisi ollut nousemassa, Oliver ei olisi välttämättä edes tajunnut olleensa jo tovin hiljaa uppoutuneena omiin ajatuksiinsa. Se siitä hyvästä kuuntelijasta.
“Odota”, Oliver sanoi tarttuen hellästi Percyn käsivarteen. “Miten niin minä?”
Oliver ei halunnut olettaa mitään. Hän ei halunnut herättää turhia toiveitaan liikaa.
“Oletko sinä typerä?” Percy kysyi pientä turhautumista äänessään ja nosti vihdoin katseensa Oliveriin. Oliver yritti pitää naurahduksen sisällään ettei Percy käsittäisi sitä väärin.
“Kai minä olen. Kuule, minä tiedän että sinä et ole paras näyttämään tunteitasi. En minäkään ole, mutta–”, Oliver aloitti mutta joutui keskeyttämään lauseensa.Percy oli juuri suudellut häntä, mutta oli taas lähdössä pois.
“Älä nyt Merlin soikoon koko ajan pakene”, Oliver puuskahti, tarttui uudestaan Percyn käsivarteen ja veti tämän lähelleen nyt vastaten siihen suudelmaan, jonka Percy oli lopettanut ihan liian nopeasti. Ehkä heidän ei tarvitsisikaan puhua, tämä oli ihan kelpo kommunikaatiotapa, kertoi ihan tarpeeksi paljon.
***
Siihen niitä tunteja menikin. Suudelmiin, välillä ihan keskustelemiseenkin. Oliver sai vihdoin kerrottua, miten oli kiinnostunut Percystä jo monta vuotta sitten. Percy kertoi, että oli aluksi inhonnut Oliveria, mutta jossain vaiheessa huomannut tuon huispauskapteenin olevan koko ajan hänen mielessään. Välillä he makasivat vain hiljaa järven rannalla johon he olivat siirtyneet pöllölästä auringon alkaessa sarastaa. Aika ei sinä aamuna ollut ollut olemassa.
Paitsi tietenkin sitten, kun Oliver tajusi kellon olevan jo niin paljon, että ottelu ja huispausmestaruus menisi pian sivu suun. Normaalisti Oliver olisi ollut tästä kauhuissaan ja soimannut itseään, mutta pojan tärkeysjärjestys oli juuri muuttunut, ehkä pysyvästi. Toki siitäkin huolimatta Rohkelikko voitti ottelun. Oliver oli todennäköisesti ainoa, joka voitti sinä päivänä kaksi kertaa.