Ficin nimi: Punalatvainen puu
Kirjoittaja: Linne
Fandom: Harry Potter
Paritus: Oliver Wood/Percy Weasley
Ikäraja: S
A/N: tämän ficin myötä toivottelen myöhästynyttä ihanaa ystävänpäivää Maissinaksulle! Muutettiin nyt syksyllä eri kaupunkeihin ja ikävä on toisinaan kova, mutta onneksi aina voi kyläillä ja soitella <3
Tylypahka, kolmas vuosi.
Pokkuroijat rakastivat Percyä.
Oliver ei tiennyt, mistä se johtui. Ehkä tämän punertavat, kiharat hiukset olivat täydellinen piilopaikka pienille, ruskeanvihreille otuksille, tai ehkä niistä oli vain hauska tarttua hiuksiin pitkillä sormillaan. Tai ehkä ne vain sekoittivat pitkän, hontelon Percyn puunvarteen.
“Punalatvainen puu”, Oliver hekotti katsellessaan Weasleyta, joka yritti vetää pokkuroijaa pois tukastaan. Se protestoi kovaäänisesti ja takertui entistä tiukemmin kiinni. Muut oppilaat tuijottivat hämmentyneinä vieressä.
“Todella hauskaa, Wood”, Weasley ärähti ja kiskaisi uudelleen. Pokkuroija kasvatti lisää sormia, joilla tarttua hiuksiin. “Älä vain seiso siinä, auta minua!”
“Woodista tuskin on apua, Weasley”, professori Patapalo totesi ja silmäili hämmästyneenä pokkuroijaa, joka roikkui itsepintaisesti Percyn hiuksissa. “Hyvin epätavallista, yleensä ne eivät päästä lähellekään ketään muuta kuin Hagridia…”
Paikalle kipitti toinen pokkuroija, joka vinkaisi innostuksesta ja kiipesi Weasleyn olkaa pitkin. Weasley sanoi sanan, joka olisi saanut hänen äitinsä lähettämään hänelle räyhääjän, ja yritti napata sen kiinni, mutta se oli jo ehtinyt saada hyvän otteen hänen hiuksistaan ja asettui mukavasti paikoilleen.
Kesäkuu, neljäs vuosi
Oliver suoritti tyylipuhtaan torjunnan ja sai palkaksi ärtyneen murahduksen Fred Weasleylta.
“Tämä ei ole reilua”, poika valitti ja kiepsahti nurinperin luudallaan. “Me emme saa koskaan yhtään maalia, kun Wood on renkailla. Charlie, vaihda välillä.”
“En”, hänen isoveljensä vastasi heltymättömästi. “Jos aiotte päästä joukkueeseen, teidän on parempi oppia lyömään. En minä kutsunut Woodia tänne hauskaa pitämään.” Hän kääntyi ympäri ja huusi veljelleen. “Bill! Päästä sieppi irti!” Sitten hän vilkaisi kaksosia. “Mitä te oikein odotatte? Perään siitä.”
“Mutta me ollaan lyöjiä-”
“Joukkueessa pitää osata pelata jokaista paikkaa. Menoksi!”
Kaksoset nurisivat mutta syöksyivät pikkuisen kultaisen pallon perään. Charlie jäi leijumaan Oliverin luo.
“Hyvää työtä”, hän kehui. “Jos jatkat samaan malliin, olet varmasti ennakkosuosikki kapteenikseni minun jälkeeni.”
“Mutta sinähän sen valitset”, Oliver sanoi hämmentyneenä. Charlie virnisti ja läimäytti häntä selkään.
“En ihan. McGarmivalla on veto-oikeus.”
Oliver avasi suunsa vastatakseen, kun hän yhtäkkiä huomasi punatukkaisen hahmon harppovan metsästä kohti Kotikoloa. “Eikö tuo ole Percy?”
“On se”, Charlie totesi. Hän kupersi kätensä torveksi. “Percy! Tule pelaamaan!”
Percy heilautti torjuvasti kättään ja harppoi taloa kohti. Oliver siristi silmiään kun hän tajusi, ettei tämä ollut yksin. Tämän perässä kipitti…
“Ovatko nuo pokkuroijia?”
“Joo”, Charlie vastasi. “Ne seuraavat häntä joka paikkaan. Outoa, eikö? Ne varmaan luulevat, että hän on puu.”
“Punalatvainen puu”, Oliver vastasi. Charlie nauroi niin, että melkein putosi luudalta.
Vuosi sodan jälkeen
Keväinen metsä rasahteli Oliverin ja Percyn jalkojen alla, kun he kävelivät pitkin kapeaa polkua.
Vuosi oli ollut raskas. Huispauskausi oli lähtenyt hitaasti käyntiin koska kaikki raha käytettiin jälkeenrakentamiseen. Kilpaurheilijan sijaan Oliver toimi jalkansa menettäneen matami Huiskin sijaisena ja opetti ykkösluokkalaisia lentämään.
Viikonloppuisin hän tuli usein pelaamaan huispausta Weasleyiden ja Potterin kanssa. Se tuntui tekevän kaikille hyvää, vaikka pelit olivatkin hiukan rauhallisempia kuin ennen, eikä Georgen tarvinnut enää varoa toista korvaansa.
Ja Percy…Percy oli hukuttanut itsensä työhön, kunnes George oli vetänyt Oliverin sivummalle ja pyytänyt tätä tekemään jotain, Merlinin pöksyt, Percy on tulossa hulluksi eikä kukaan meistä enää tiedä, mitä tehdä.
Joten eräänä iltana Oliver oli tullut Kotikoloon ilman luutaa ja pyytänyt Percyä kävelylle.
Kävelyistä metsässä oli pian tullut tapa. Joskus he kävelivät hiljaa, joskus he puhuivat. He tajusivat nopeasti, että saattoivat jakaa keskenään asioita, joista ei voinut puhua kenellekään muulle: että Matthew Burns, heidän kanssaan makuusalin jakanut rohkelikko oli kuollut sodan aikana. Että ministeriö oli sekaisin eikä Percy ollut varma, pystyisikö korjaamaan sitä:
että kaikista maailman ihmisistä Marcus Flint oli pelastanut Oliverin pikkusiskon hengen Tylypahkan taistelussa eikä Oliveri tiennyt, miten koskaan maksaa sitä velkaa takaisin. Että joskus Percy pelkäsi, ettei hänen perheensä ollut antanut hänen petostaan anteeksi.
Tänään oli hyvä päivä. He kävelivät joutilaasti eteenpäin ja arvuuttelivat laiskasti, seurusteliko George Angelina Johnsonin kanssa vai ei, kun Percy yhtäkkiä pysähtyi. “Kuuntele.”
Oliver yritti, mutta ei kuullut kuin lehtien havinaa. “Mitä?” hän kysyi käsi sauvalla.
Hänen yllätyksekseen Percy kyykistyi ja laskeutui sitten toisen polvensa varaan. Oliver tuijotti häntä ja vilkaisi sitten ympärilleen odottaen näkevänsä kuolonsyöjän langettamassa Percyyn komennuskirousta. Sitten Percy laski kätensä maahan ja Oliver näki vihdoin, mitä tämä oli kuullut.
Maassa oli pikkuinen pokkuroija, koosta päätellen vasta poikanen. Se inisi hiljaa, niin hiljaa, että sitä tuskin kuuli.
Percy päästi äänen joka oli jotain huokauksen ja tuhahduksen väliltä ja ojensi pokkuroijalle kätensä. Pokkuroijan pikkuruiset kasvot ratkesivat hymyyn, se kirahti ja kiipesi kiireesti Percyn kädelle ja siitä tämän hiuksiin.
“Punalatvainen puu”, Oliver virnisti ja sai palkaksi läimäytyksen takaraivoon.
Kaksi vuotta sodan jälkeen.
“Percy.”
“Mm.”
“Percy.”
“Hmmh?”
“Percy, meidän pitäisi nousta.” Oliver kohottautui kyynärpäidensä varaan ja katseli unista poikaystäväänsä. “Äitisi odottaa meitä aamiaiselle ja kello on melkein kymmenen.”
“Mhh.” Percy hautautui peittojensa alle ja haukotteli. Oliver ravisti häntä lempeästi olkapäästä.
“Percy.” Hän veti peiton pois ja työnsi kätensä miehen punaisiin kiharoihin. “Meidän pitäisi…auh!”
“Hyvää työtä, Weatherby”, Percy sanoi unisesti ja raotti toista silmäänsä. “Siinäs näit. On ihan liian aikaista.”
Oliver imi purtua sormeaan ja tuijotti Percyä. “Nimesitkö sinä pokkuroijasi Weatherbyksi?”
“Olen varsin kiintynyt siihen nimeen”, Percy vastasi. Hymynkare pilkehti tämän suupielissä. “Se toinen on herra Kyyry.”
“Merlinin parta, onko niitä kaksi?”
Kolme vuotta sodan jälkeen.
Percyä olisi miellyttänyt hillitympi juhla jossa läsnä olisivat vain heidän perheensä ja muutama läheisin ystävä, mutta Molly Weasleyn ei ollut vaikeaa taivutella tätä antamaan periksi. Heidän pitäisi juhlia niidenkin puolesta, jotka eivät enää siihen pystyneet.
Itse seremonia oli kuitenkin ollut hiljainen ja kaunis. Hän ja Oliver olivat vannoneet valansa Oliverin isän edessä, ja vaikka valat olivat olleet lyhyet, ne olivat olleet täynnä onnea. Edes sade ei ollut onnistunut hälventämään tunnelmaa, ei varsinkaan, kun häiden pilaamisesta raivostunut Fleur oli langettanut kaikkien aikojen voimakkaimman aurinkoloitsun. Juhlat olikin sitten vietetty kirkkaassa päivänpaisteessa.
Percyn jalkoja pakotti. Se huono puoli oli siinä, että oli iso perhe: hän oli tanssinut kaikkien kanssa, ja Georgen kanssa kahdesti. Hänen oli ollut pakko istua hetkeksi lempipaikalleen vanhan huoneensa ikkunalaudalle. Eikä sekään toki haitannut, että täältä hän saattoi katsella Oliveria. Tämä oli elementissään, tanssi kaikkien kanssa, nauroi ja poseerasi itsevarmasti Me Noitien valokuvaajalle. Tämä oli ainut, jonka he olivat sallineet tulla häihinsä ja vain siksi, että tämä oli vanha perhetuttu. Percyn mielestä tämän retiisikorvakorut olivat hiukan hassut, mutta toisaalta, hän itse piti pokkuroijaa hiuksissaan.
Poseerattuaan vielä kerran Oliver kävi hakemassa pullollisen viiniä ja tuli Percyn luo kuin magneetin vetämänä. Ikkunalaudalla oli ahdasta, mutta he mahtuivat siihen juuri ja juuri.
“Sinulla on taas pokkuroija tukassa”, Oliver sanoi tervehdykseksi.
Percy irvisti. “Onko tuo mikään tapa puhua aviomiehelle?” hän kosketti pokkuroijaa, joka hyrisi tyytyväisyydestä ja asettui mukavammin paikalleen. “Mutta kyllä. Ignatius halusi mukaan.”
“Ignatius?”
“Mitä kamalampi nimi, sitä parempi. Kysy vaikka äidiltäni.”
Oliver ähkäisi. “Me emme sitten nimeä lastamme Ignatiukseksi.” Hän kietoi kätensä Percyn harteille ja Percy painautui häntä vasten. “Muistatko sen taikaolentojen hoitotunnin? Jolloin ensimmäinen pokkuroija kiipesi hiuksiisi?”
“Muistan”, Percy vastasi haukotellen. “Muistan myös, että kutsuit minua punalatvaiseksi puuksi.”
“Niin”, Oliver vastasi häpeämättömästi. “Minun puukseni.”
