Title: Hajakarvoja
Author: Larjus
Chapters: Lyhyt oneshot
Fandom: Boku no Hero Academia
Pairing: Aizawa Shouta (Eraser Head)/Yamada Hizashi (Present Mic)
Genre: Slice of life, pöljäily, pikkuisen jotain fluffiakin
Rating: S
Disclaimer: En omista alkuperäissarjaa tai sen hahmoja. Vain teksti on minun. En ole saanut rahaa tai mitään muutakaan korvausta tämän kirjoittamisesta.
Summary: ”Nyt hankkiudutaan eroon noista.”A/N: Totesinkin jo tossa yks päivä
Maissinaksulle, että mulla taitaa olla tämän shipin väliaikainen huoltajuus, kun hän ei ole hetkeen kirjoitellut siitä mitään, mutta minä oon nyt alkanut
Eipä siinä. Musta kyllä vähän tuntuu, ettei näitä tekstejäni olisi syntynyt laisinkaan, ellei hän olis kirjoittanut niin monta EraserMic-ficiä ja minä niistä isoa osaa lukenut! Tuleepahan heistä välillä yhdessä höpöteltyä muutenkin. Eli Mai saat kiittää ihan vain itseäsi tästä lopputulemasta XD Ja saat toki näiden äijien huoltajuuden itsellesi takaisin koska vain haluat
Fici sijoittuu jollekin Eraserin ja Micin omista UA-vuosista, eli iso harppaus mangan/animen tapahtumista taaksepäin! Mä rakastan sitä, kun aikuisten hahmojen lapsuus- ja nuoruusvuosiin palataan, niin canonissa kuin fanifiktiossakin. Lisäksi hahmoparit, jotka ovat olleet ystäviä vuosikausia ja tuntevat toisensa todella hyvin, ovat mun mielestä ihan parhaita (varmaan sen takia mä olen niin heikkona
childhood friends to lovers -tropeenkin), ja kun Eraser ja Mic ovat just sitä, niin kaipa se oli vain ajan kysymys, että kirjoitan heistä teini-ikäisinäkin.
Hajakarvoja”
Mitkä nuo oikein ovat olevinaan?”
Shouta ei ollut nähnyt Hizashia kesäloman parina viimeisenä viikkona ollenkaan, mutta oletettavasti juuri siksi hän ei voinut olla heti huomaamatta pientä muutosta tämän ulkonäössä. He olivat hädin tuskin ehtineet edes koulun portista sisään, kun hän jo möläytti ilmoille kysymyksen, joka hänellä oli päällimmäisenä mielessään.
”Mitkä niin?”
Hizashin vastakysymys oli huolettoman ihmettelevä, vaikka olikin selvää, että hän kyllä tiesi, mitä Shouta oikein tarkoitti. Hän katsahti ystäväänsä melkeinpä ärsyttävästi hymyillen.
”Nuo homerihmat nenäsi alla. Vai kärpäsen kakkaako ne ovat?”
”Aina yhtä julma”, Hizashi hymähti tarpoessaan samaa tahtia Shoutan kanssa kohti koulurakennusta. ”Näitä kutsutaan viiksiksi, mikäli et ole sitä sanaa ennen sattunut kuulemaan.”
”Kyllä minä tiedän, mitä viikset ovat, ja noita hajakarvoja ei sellaisiksi voi nimittää! Näyttää enemmänkin siltä kuin olisit liimannut muutaman perskarvan ylähuuleesi.”
”Ovathan ne vielä aika pienet”, Hizashin oli myönnettävä, ”mutta kasvavat kyllä!”
”Eivät kasva, jos minä nyhdän ne irti”, Shouta uhkasi.
”Sitä sinä et kyllä tee!”
**
Shouta ei sen koulupäivän aikana kiskonut irti Hizashin vähäisiä viiksikarvoja tai edes kommentoinut niitä enää mitenkään, ihan vain jo siksikin, että oppitunnit antoivat hänelle jotain paljon tärkeämpää ja huomattavasti kiinnostavampaa ajateltavaa. Mutta koulun jälkeen, kun he olivat päätyneet Shoutan luo tekemään läksyjä – eli käytännössä laiskottelemaan ja jauhamaan paskaa – Hizashin viikset saivat taas aivan liian suuren roolin hänen ajatuksissaan. Ne olivat hänen mielestään edelleen aivan yhtä kamalat kuin koulussakin. Ja jotain niille olisi tehtävä.
”Minä… minä tulen kohta”, hän mumisi ja nousi hitaasti ylös lattialta, jolla oli viimeisen vartin maannut pitkin pituuttaan kuin kuolemaa tehden. Heidän läksynsä edistyivät varsin vaatimattomaan tahtiin. ”Vessaan.”
”Joo selvä”, Hizashi vasta aivan yhtä laiskasti. Hän istui lattialla Shoutan sängynreunaan nojaten, selaili päämäärättömästi juorulehteä eikä edes vilkaissutkaan tämän suuntaan.
Kun Shouta hetkeä myöhemmin palasi takaisin huoneeseensa, mikään ei päällepäin näyttänyt poikkeavan tavallisesta. Hän oli kuitenkin salakuljettanut mukanaan kylpyhuoneesta pinsetit, joilla aikoi hankkiutua eroon Hizashille kesäloman aikana kasvaneista viiksikarvoista.
Aivan kuin Hizashi olisi tajunnut, että jokin oli sittenkin pielessä. Kun Shouta yht’äkkiä käytännössä melkein vain rojahti hänen päällensä, hän väisti äkisti niin, että tämä tömähtikin lattialle.
”Mitä sinulla oikein on mielessäsi?” hän kysyi selvän epäluuloisesti. Shoutalla ei ollut tapana syöksyä hänen syliinsä noin vain varoittamatta.
”Nyt hankkiudutaan eroon noista”, tämä ilmoitti jopa uhkaavalla äänellä ja nosti pinsetit esiin.
”Älä kuule yhtään yritä!” Hizashi pomppasi omille jaloilleen ja haki katseellaan jotain, millä käydä vastahyökkäykseen. Hän huomasi Shoutan työpöydällä lojuvat sakset ja syöksyi nappaamaan ne käsiinsä. ”Tai sitten leikataan samalla pois myös tuo sinun moppitukkasi!”
”Sehän nähdään!”
He seisoivat vastakkain ”aseet” käsissään ja mittailivat toisiaan katseellaan kuin kaksintaisteluun päätyneet sankari ja pahis. Sitten Shouta hyökkäsi Hizashin päälle. Tämä väisti, mutta Shouta sai silti kampitettua tämän sänkyynsä. Ei kulunut aikaakaan, kun hän oli itse loikannut perässä ja istui Hizashin päällä tätä pinseteillä yhä uhaten. Samaan aikaan hän yritti varoa, ettei tämä vain silppuaisi saksilla hänen koulupukuaan hiusten sijasta.
”Joko luovutat?”
”En ikinä!”
He tuijottivat toisiaan tiiviisti suoraan silmiin ilmekään värähtämättä. Sitten yhtäkkiä Hizashin alahuuli alkoi täristä, ja hän repesi remakkaan nauruun. Shouta yritti pysyä vakavana, mutta lopulta hänenkin hartiat hytkyivät huonosti pidätellystä naurusta. Voi miten hänelle olikaan vain kahden viikon aikana ehtinyt tulla ikävä sellaisia hölmöjä hetkiä yhdessä Hizashin kanssa.
Pinsetit putosivat hänen kädestään patjalle.
”Ja nyt nuo helvettiin”, Hizashi sanoi oitis naurunsa lomasta, kun hänen odottamansa hetki oli viimein koittanut. Hän nappasi pinsetit omaan käteensä ja heitti ne huoneen toiseen päähän.
”Nämä myös”, Shouta ilmoitti, väänsi sakset irti Hizashin otteesta ja pudotti ne lattialle. ”Aselepo?”
”Aselepo.”
Shouta kumartui Hizashin kasvojen yläpuolelle ja heidän tuijotuskilpansa jatkui taas. Sillä kertaa se ei loppunutkaan naurukohtaukseen vaan huulten kevyen uteliaaseen kosketukseen. Täytyihän hänen saada tietää, tuntuisivatko Hizashin viiksikarvat hänen ihoaan vasten yhtä kamalalta kuin näyttivät tämän naamassa. Ei kestänyt kauaakaan, kun hän oli jo lysähtänyt käytännössä makaamaan tämän päälle, ja suudelma oli syventynyt monta astetta.
”Ovat nuo sinun hajakarvasi silti ihan hirveät”, Shouta ilmoitti, kun Hizashi kietoi käsisään tiukemmin hänen ympärilleen ja veti hänet kanssaan uuteen suudelmaan. Olihan sitä mukava suukotella myös ihan muuten vain, ilman mitään erityistä syytä.
”Hah! Opit kyllä tykkäämään niistä, baby, kunhan ne kasvavat vielä.”
”En ikinä. Äläkä kutsu minua babyksi.”
Kymmenen vuoden päästä Shouta kuitenkin joutuisi myöntämään itselleen, että oli ollut väärässä. Mutta sitähän hän ei Hizashille kertoisi.
Ei ikinä.
