Title: Palkkapäivä
Author: Larjus
Chapters: Oneshot
Fandom: Aku Ankka
Characters: Aku, Tupu, Hupu, Lupu
Genre: Slice of life, platoninen perhefluffeilu (tai joku semmoinen)
Rating: S
Disclaimer: En omista hahmoja tai muutakaan ”Ankkaversumia”, enkä rahasta ficilläni mitään tai ketään.
Summary: Töihin ei ole mukava mennä, mutta onneksi siitäkin saa palkkansa.
A/N: Hyvää syntymäpäivää
Maissinaksu ♥ Et esittänyt mitään toiveita tänä vuonna, mutta halusin kirjoittaa sulle jotain pientä anyway :3 Koska oot kiva kaveri (asut vaa liian kaukana nyyh) ja viime jouluna kirjoitit mulle niin ihanaa Otayuria, että 😭😭 ♥ Toivottavasti lempeä ankka-arkeilu maistuu.
Tämä osallistuu myös
Multifandomin neloskiekalle.
PalkkapäiväKuka tahansa olisi mieluusti kuluttanut kauniin kesäsunnuntain nukkumalla ensin pitkään ja sitten viettämällä loppupäivän vaikka puutarhassa tai uimarannalla, mutta Aku joutui harmikseen jo aamuvarhaisella nousemaan uskollisen 313:nsa kyytiin ja ajamaan kohti Kattivaaran margariinitehtaita. Töihin meno ei ollut herkkua, varsinkaan niin varhaisessa vaiheessa uutta päivää, mutta ilmankaan ei voinut olla, raha kun oli välttämätön paha. Kyllä sitä viimeistään palkkapäivänä olisi uurastukseensa tyytyväinen, ettei tarvinnut tuskastella laskujen ja muiden menojen kanssa.
Sunnuntaiaamu oli yksinkertaisesti todettuna kaunis, ja vaikka sitä ajattelemalla olisi voinut yrittää piristää työmatkaa, Akua upea päivänalku vain harmitti entuudestaan kun tiesi, että ei saisi siitä nauttia. Töissä voisi olla siedettävämpää, jos ulkona vaikka sataisi, kun silloin ei ainakaan sään suhteen menettäisi mitään. Vanhaa rakasta laiskanlinnaansa Aku tosin kaipasi koiranilmallakin.
Kohtaloaan harmitellen Aku vaihtoi tutun merimiesnuttunsa työasuun ja laahusti valmiiksi väsyneenä ja suorastaan surkeana liukuhihnojen äärelle valmiina täyttämään taas satoja muovirasioita margariinilla. Työ oli pohjimmiltaan erittäin yksinkertaista, missä oli kyllä puolensa. Kunhan sai oikeasta rytmistä kiinni (ja se löytyi Akulta nopeasti jo rutiinilla), pystyi työtä tekemään lähes automaattisesti kuluttamatta lainkaan aivokapasiteettiaan, mikä takasi paljon aikaa ajatella mitä ikinä halusikaan. Oli ihan päiväkohtaista, pitikö Aku sitä hyvänä asiana vai ei.
Sinä päivänä se lähinnä ärsytti häntä, sillä hän ei voinut olla ajattelematta sitä, miten kaunista päivää olikaan povattu ja miten hän joutui nököttämään sisällä margariinirasioiden äärellä tuntikausia. Olisi ollut hauska mennä vaikkapa piknikille Iineksen kanssa tai tehdä jotain poikien kanssa, mennä vaikka kalaan. He eivät olleet pitkään aikaan tehneet mitään kivaa yhdessä. Onneksi pojilla sentään riitti viihdyttävää ja kehittävää ajanvietettä Sudenpentujen ja muiden harrastustensa parissa myös lomapäivinä. Akun omaan lomaan oli suunnilleen ikuisuus, ja seuraavaa vapaapäivääkin sai odottaa vielä tovin.
Ruokatauko saapui lopulta, ja Aku otti sen ilolla vastaan. Tuntui hyvältä voida istahtaa hetkeksi paikalleen ja keskittyä syömään. Ruokaillessa Akun mieleen hiipi kuitenkin ajatus, miten sellaisena päivänä olisi ihana grillata ulkona yhdessä perheen ja ystävien kanssa, eikä hän sen jälkeen osannut enää kunnolla nauttia eväsleivistään, vaikka olikin laittanut niiden väliin runsaasti kaikkia mielitäytteitään. Ajatus nakersi hänen mieltään vielä pitkään, mutta hän yritti taistella sitä vastaan ajattelemalla, että ehkä kun työpäivä viimein tulisi päätökseensä, hän ja pojat voisivat vaikka grillatakin päivällisensä. Sitä varten tosin pitäisi käydä ensin kaupassa, sillä jääkaapissa ei hänen muistaakseen ollut oikeastaan mitään grillattavaksi sopivaa. Siitä huolimatta ajatus piristi hänen mieltään edes hitusen.
Vaikka harvinaisia eivät olleetkaan ne päivät, jolloin Aku kohtasi työpaikalla ongelmia (joskus oman äkkipikaisuutensa takia, joskus erittäin huonon onnensa oikkuina), toisinaan jopa potkuihin asti, sinä päivänä ei onneksi tapahtunut yksinkertaisesti sanottuna mitään. Moinen tapahtumaköyhyys tuntui ehkä tylsältä, mutta pohjimmiltaan oli vain huojentavaa, että tulevaisuus pysyi turvattuna.
Työpäivän päätteeksi Aku oli – kuten aina – väsynyt, nälissään ja kurkkuaan myöten täynnä margariinirasioita. Sillä hetkellä hänen suurin ilonsa oli se, että työpäivä oli ohi ja hän pääsisi lähtemään kotiin. Alkuperäinen ajatus kaupassa käymisestä kotimatkalla hänen täytyi kuitenkin hylätä, sillä pukukopilla hän huomasi, ettei hänellä edes ollut kukkaroa mukanaan. Ylimääräinen koukkaisu kodin kautta kismitti Akua suuresti, kun nälkä ja väsymys pääsivät sitä tehostamaan. Mutta ei sitä oikein muutakaan voinut.
Kotiin päästyään Aku ehti jo ajatella, että talo olisi tyhjillään. Kukaan ei vastannut hänen huutoonsa, kaikkialla oli hiirenhiljaista, pojista ei näkynyt jälkeäkään, eikä edes Pulivari tullut tervehtimään ovelle niin kuin yleensä.
Ovat kai viettämässä päivää ulkona, kun heillä on ollut siihen mahdollisuus, Aku ajatteli hivenen kitkerästi.
Olisi varmasti fiksuinta vain napata rahapussi mukaan ja kääntyä heti takaisin kohti kauppaa ennen kuin asettuisi yhtään mukavammin kotiin, mutta alhainen verensokeri kehotti muuhun. Jos sitä haukkaisi pikaisen välipalan ensin…
Aku ei ehtinyt keittiön ovea pidemmälle, kun hän jo jähmettyi paikoilleen täysin. Tupu, Hupu, Lupu ja Pulivarikin olivat kaikki keittiössä ikään kuin häntä vastassa, pöytä oli katettu kuin juhlaa varten ja ilma oli täynnä uunin hohkaamaa lämpöä ja monenmoisten ruokien tuoksua.
”Paljon onnea Aku-setä!” Tupu, Hupu ja Lupu toivottivat yhteen ääneen. Pulivari säesti heitä muutamalla kumealla haukahduksella.
”Mutta… eihän nyt ole minun kuoriutumispäiväni”, Aku sai kaikelta hämmästykseltään soperrettua. Hän ei ymmärtänyt alkuunkaan, miksi pojat onnittelivat häntä.
”Ei olekaan”, Tupu aloitti. ”Mutta tänään on isänpäivä.”
”Ja vaikket olekaan isämme...” Hupu jatkoi.
”...Olet meille todella tärkeä”, Lupu täydensi veljensä lausetta.
”Olet tehnyt niin paljon vuoksemme, enemmän kuin moni isä on koskaan tehnyt.”
”Ja halusimme tehdä jotain kiittääksemme sinua...”
”...vaikka emme koskaan voikaan kiittää sinua kylliksi.”
”Joten astu pöytään, setä hyvä!”
”Toivottavasti sinulla on nälkä!”
Oma-aloitteisesti Aku ei saanut liikautettua pyrstösulkaakaan. Lopulta Tupun ja Lupun oli talutettava hänet pöydän ääreen, ja Hupu veti hänelle tuolin esiin istumista varten. Aku vain tuijotti silmät suurina eteensä katettua pöytää. Hän ei ollut uskoa silmiään nähdessään kaikki ne ruoat. Pöytään oli katettu suuressa vadissa paistettu kirjolohi, keitettyjä perunoita, höyrytettyjä kasviksia, kermakastiketta, kulhollinen värikästä salaattia, viipaloitu limppu, tomusokerilla viimeistelty maustekakku ja iso lautasellinen suklaakeksejä. Pitkään hän vain istui hiljaa katsellen ruokia edessään ja muisteli poikien aiemmin sanomia asioita.
Olivatko pojat todella tehneet sen kaiken hänelle?
He muistivat isänpäivänä häntä
oman isänsä sijasta...Aku tunsi palan nousevan kurkkuun silkasta liikutuksesta.
”Tupu, Hupu, Lupu… ki– kiitos…” hän lopulta sopersi ja yritti parhaansa mukaan estää itseään purskahtamasta itkuun. ”Mitä oikein olen tehnyt ansaitakseni tämän?”
”Kaiken”, Tupu vastasi välittömästi.
”Otit meidät luoksesi, kun äiti ei enää jaksanut.”
”Ja siitä päivästä lähtien olet aina pitänyt meistä huolen.”
”Antanut paitsi elatuksen ja huolenpidon…”
”...myös aikaasi ja rakkauttasi.”
”Etkä koskaan ole vaatinut mitään takaisin.”
Enempää Akun herkistynyt mieli ei pystynyt vaiti kuuntelemaan. Hän nousi tuolista ja kaappasi pojat syleilyynsä. Onnen ja liikutuksen kyyneleet puskivat jo silmäkulmiin, eikä Aku jaksanut taistella niitä vastaan. Hän rutisti sisarenpoikiaan lujasti ja nämä vastasivat halaukseen samalla mitalla. Pulivari haukahteli tavallista kimeämmin ja yritti ahtautua mukaan. Aku venytti siipiään jottei Pulivarikaan jäisi halauksesta ulkopuolelle.
”Voi pojat, tämä on jo ihan liikaa”, Aku sanoi sitten katsoen vuorotellen jokaista sisarenpoikaansa. Hän hymyili leveästi ja silmät kiilsivät kosteudesta. Eittämättä tämä oli se todellinen palkka, jonka hän uurastuksellaan ansaitsi.
”Ei se ole liikaa”, Lupu vastasi päätään pudistaen. ”Päinvastoin.”
Ennen kuin Aku ehti sanoa mitään puolesta tai vastaan, Hupu jo keskeytti hänet.
”No niin, Aku-setä, nyt syömään ennen kuin ruoka jäähtyy. Toivottavasti sinulla on nälkä.”
Ne sanat kuultuaan Aku tiedosti taas, miten nälkäinen olikaan. Hän istahti toistamiseen pöydän ääreen pojat seuranaan. Pulivarikin jäi keittiöön, ja Tupu täytti sen kulhon koiranmurkinalla, jottei se yrittäisi kerjätä itselleen osaa pöydän antimista, ne ruoat kun eivät olleet koirille kovin soveliaita.
Vaikka nälkäisenä (ja oikeastaan muutenkin) Akulle maistui mainiosti kutakuinkin kaikki, oli poikien valmistama ruoka ehdottoman herkullista. Hän täytti lautasensa kerta toisensa jälkeen, ei meinannut saada kyllikseen. Joku olisi voinut ihmetellä, miten kolme ankanpoikaa osasikin kokata niin taidokkaasti, mutta Akua moinen ei kummastuttanut lainkaan. Olihan hän ehtinyt huomata jo monet kerrat, miten fiksuja ja taitavia Tupu, Hupu ja Lupu olivatkaan, ja Sudenpentuihin liittymisen myötä nämä olivat oppineet paljon erikoisempiakin taitoja, sellaisia, mitä moni aikuinenkaan ei osannut.
”Niin herkullista”, Aku kehui ruokaa suunnilleen sadannen kerran, kun oli jo siirrytty maustekakun ja keksien pariin. ”Olen kyllä jo täynnä, mutta jos nyt vielä yksi pala kakkua…”
”Sitä voi syödä vielä huomennakin, Aku-setä”, Hupu huomautti. ”Kaikkea ei tarvitse hotkia kerralla.”
”Tiedän, mutta se on niin hyvää”, Aku vastasi taittaen lusikalla palan suuhunsa. ”Tiedättekös muuten, ajattelin työpäivän aikana, että olisimme voineet tänään grillata, mutta näiden antimien jälkeen en kyllä taida jaksaa syödä murustakaan.”
”Voimmehan grillata jokin toinen päivä”, Tupu ehdotti välittömästi.
”Vaikka huomenna töidesi jälkeen”, Hupu jatkoi.
”Niin!” Lupukin innostui. ”Olemme juuri Sudenpennuissa ansainneet Grillaustaituri-merkit, pääsisimme heti hyödyntämään kaikkea oppimaamme käytännössä!”
Akun mieltä lämmitti huomata, miten innoissaan pojat olivat hänen yksinkertaisesta ehdotuksestaan.
”Menemmekö siis jo huomenna?” hän kysyi. ”Varautukaa tosin sitten siihen, että kaupassa on ensin käytävä.”
”Me voimme käydä sillä aikaa, kun sinä olet töissä”, Lupu lupautui, ja hänen veljensä nyökyttelivät hyväksyvästi. Akun nokka vääntyi yhä vain syvempään hymyyn. ”Sovitaan ensin yhdessä, mitä ostamme.”
Kirjoitettuaan kauppalistan poikien kanssa Aku nousi haukotellen pöydästä ja halasi jokaista sisarenpoikaansa ja Pulivariakin vielä kertaalleen, kiitellen samalla ihanasta yllätyksestä. Hän tarjoutui jopa tiskaamaan aterialta jääneet astiat, mutta pojat torjuivat ehdotuksen sanomalla, että tiskauskin olisi osa heidän lahjaansa. Akun ei tarvitsisi tehdä mitään. Aku ei jäänyt inttämään vaan hyvillään vaappui olohuoneeseen ja rojahti laiskalinnaansa. Häntä väsytti jo valmiiksi työpäivän jäljiltä, ja tuhti ateria teki olon vielä entistä unisemmaksi, mutta olo oli lämmin ja kevyt poikien yllätyksen ja ennen kaikkea heidän kauniiden sanojensa myötä. Onnellisena Aku sulki silmänsä vaipuakseen pienille nokosille.
Vaikkei huomenna vielä ollutkaan vapaapäivä, hän tiesi jo nyt suuntaavansa aamulla töihin varsin hyvillä mielin yhteistä grillihetkeä poikien kanssa odottaen.
A/N: Isänpäivähän on Jenkkilässä kesäkuun lopussa (ja Ankkalinna sijaitsee Calisotassa, joka on canonin mukaan Yhdysvaltojen osavaltio), siksi tässä eletään kesää~ Hyvä kirjoittaa kesästä näin keskellä joulukuuta