Nimi: Raivoa (valon kuolemaa)
Kirjoittaja: Valvehaukka
Fandom: Dark Souls
Ikäraja: K11
Yhteenveto: Valittu pyrkii toiselle puolelle siltaa. (Kyseinen videopeli metaforana masennukselle, tai jotakin sinne päin.) (:
A/N: Kirjoitin tämän vuosia sitten englanniksi nimellä Rage (Against the Dying of the Light) (huomaatte varmaan, mikä on suosikkirunoni, heh…) Ajattelin että olisipa hauskaa, jos Finfanfunissa olisi yksi Dark Souls -fanficci. Näin synkän fantasian rakastajana Soulsborne-pelit ovat olleet melkoinen hyperfiksaatio viime vuosina, ja tällainen pikku tekstikin näkyy syntyneen. Toivottavasti pidätte! Chosen oli englanninkielisessä käyttämäni nimitys päähenkilölle, jota pelissä kutsutaan nimellä Chosen Undead. Suomeksi taivutin sen kankeasti Valituksi.
Valittu soturi on kuollut jälleen.
Muistikuvan etsiminen on kuin yrittäisi muistella päiväunta, tosin Valittu ei uneksi enää. Lordranissa ei ole unia.
Valittu ei pidä lukua lankeamisiensa kerroista, Valittu ei välitä. Miten ikinä hän onkaan sillä kertaa kukistunut, se tuskin on ollut mikään järin uniikki näytös. Kymmenentuhatta nuolta on lävistänyt hänen selkänsä. Miekkojen legioona iskeytynyt läpi uupuneen ihon, eräs niistä hänen omansa. Yksikään hirviö tässä maailmassa ei ole vieras hänen viimeisenä putoavalle kyynelelleen. Miksi siis laskea kuolemia, kun sykli ei pääty koskaan? Hänen sydämessään nukkuu levoton leijona, joka kaipaa vaeltaa elämän ulkopuolelle.
Nuotio räksähtelee, majesteettisen punainen vasten harmaankarua värimaisemaa. Valitun synnyinkekäleet. Keltaiset taivaat roikkuvat tyhjinä lohikäärmeistä.
Nämä ovat ne hiljaiset hetket kuolleistaheräämisen jälkeen; vain mies ja hänen tulensa, puristamassa asetta, johon hän laittaa koko uskonsa, mutta joka ei kykene pysäyttämään kuolemaa, eikä tätä loputtomasti kiertävää elämän kehää. Valittu lämmittelee käsiään, kun katkeruus löytää jälleen hänen suoniinsa. Hänen luitaan vaivaa antiikkia muistuttava vanha ikä, vaikka kasvot kypärän visiirin takana tarrautuvat yhä kauan sitten kadotettuun nuoruuteen. Liian monien päivien näkemisen kirous painaa raudanraskaana soturin hartioilla. Hän tietää aivan liian hyvin, ettei veren ruosteinen tuoksu milloinkaan tarkoita viimeisiä jäähyväisiä hänelle. Valittu on sidottu olemaan sankari, tai menettämään järkensä yrittäen.
Sotahuuto leikkaa läpi kuningaskunnan hiljaisuuden, kun Valittu syöksyy kohti lohikäärmettä, joka lepää aaveidensa tuhkissa. Vaikuttaa siltä, että Valittu on jo suistumassa samaan hulluuteen, joka rienaa kivisillan varjossa huojuvia onttoja.
Sinä, joka olet epäkuollut, olet valittu.
Päivä päivältä kasvaa tunne siitä, että hän on kirottu, ja eräänä päivänä hänen henkensä tulee särkymään samalla lailla kuin hänen luunsa ovat murenneet niin monia kertoja.
Karmiininpunaiset suomut välähtävät, kun lohikäärme liikkuu. Valittu on hyväksynyt tappionsa – hän ei pääse näkemään, mitä piiloutuu toiselle puolelle sillan tulimerta. Liekkien vallatessa jälleen tajunnan hän sukeltaa eteenpäin…
Ja selviytyy.
Sydämen pajavasara yhä rummuttaen, savunkatku kypsänä keuhkoissaan hän saattaa hädin tuskin uskoa sitä. Tässä se on, yksi lyhyen aikavälin tavoitteista – sellaisista, joita hän asettaa pitääkseen mittaa äärettömyydestä – on viimein saavutettu. Vihdoin pääsen näkemään! Aikailematta hetkeäkään Valittu rynnistää läpi kivisisäänkäynnistä.
Muinainen auringonvalon alttari toivottaa hänet tervetulleeksi huoneeseen. Siellä ei ole verta, ei vihollisia – vain patsas, nainen pitelemässä vauvaa, äidillinen hetki jähmettyneenä aikaan. Se on Lordi Gwynin esikoinen. Valittu tavoittaa hataran muiston, kuin kaukaisen auringonlaskun, sodanjumalasta jonka historia on unohtanut. Yhdestä, jonka nimeä ei enää puhuta ja jonka olemassaolon kaikki todisteet on tuhottu, haudattu vuosituhansien hiekkaan. Jumalat olivat piilottaneet kaiken, mukaan lukien hänen kohtalonsa, ja sen mukana totuuden siitä, mitä tapahtui tuhkien herran pojalle.
Valittu sortuu polvilleen. Monumentti kohoaa hänen yllään, liki tuomitsevana. Silloin hän tajuaa, että joku katselee.
“Oho, heipä hei, ystävä! En nähnyt sinua siellä.”
Puhuja on ritari säihkyvässä ristiretkeläiskypärässä, aurinkosymbolikilvessä ja moitteettomassa ryhdissä. Se on Solaire. Kultaiset säteet kehystävät häntä ovella linnan parvekkeelle, jota Valittu ei ole aiemmin huomannut – onko se väsyneen mielen temppu, vai haistaako hän tuoreen ruohon? Hän menee lähemmäs…
Valittu saapuu kätkettyyn kesäpäivän pyhäkköön. Tuuli huokuu yli linnan muurien ja koskettaa hänen kasvojaan, kun hän seisoo parvekkeella ja vetää syvän henkäyksen muistuttaakseen itseään aistimuksesta, joka kerran tunnettiin nimellä rauha. Kiviseinien suojissa rehottaa ylellinen ruoho ja lehdet viheriöivät tuoreina Valitun eliittiritarisaappaiden alla. Hän sulkee silmänsä tunteakseen auringon lämmön, joka vain hetkittäisesti varjostuu ohitseen lentävän olennon punaisen siiven taakse. Valitun vanha vihollinen on viimein jättänyt sillan. He ovat nyt kumpikin vapaita arkisesta vihamielisyydestä ritarin ja siltaansa vartioivan lohikäärmeen välillä.
“Etkö sinäkään koskaan riisu tuota kypärää?” Solaire kysyy rennosti.
Ei, Valittu ei riisu. Joku voisi luulla hänen naamansa alkaneen jo näivettyä. Todellinen syy on paljon sydäntäraastavampi.
“Entä sinä? En muista nähneeni milloinkaan kasvojasi.”
“Kasvomme on tehty metallista.” Solairen sävy on se tavanomainen; syvä, aavistuksen uhkaava ja nenäkkään pirteä. “Vai oletko tavannut jonkun, jonka identiteetti ei ole taottuna kypärään?”
Nyt kun hän sitä miettii… eipä oikeastaan.
“Olihan siellä kai Artorias… mutta hänellä ei ollut kasvoja ensinkään.”
Solaire hekottaa ja ottaa viimein pois kypäränsä. Valittu odottaa viiksiä, mutta näkee virtaavia kultaisia suortuvia, arpia ja kalpeansiniset silmät kuin kauan sitten menetetty nuori taivas. Valittu ei saa sitä keskustelua mielestään.
Hän ei viitsi ikinä poistaa kypäräänsä, koska ei näe syytä tehdä niin. Joka valveen hetki kuluu armottomassa kamppailussa sitä jumalanhylkäämää valtakuntaa vastaan, ja joka turmio palkitaan jälleensyntymällä, uudella mahdollisuudella jatkaa, ennen kuin maailman tuli hiipuisi ikuisesti. Ei ole muuta kuin hirviöt ja miekanhakkuu, toisinaan joku ystävällinen seuralainen, kuten Solaire Astorasta, joka etsii kärsivällisesti omaa aurinkoaan. Valittu on kadottanut identiteettinsä, kaikki epäkuolleet ovat. Ei ole velvollisuutta enempää. Ja velvollisuus täytetään pukeutuneena verta valuvaan haarniskaan, piilotellen mitä ikinä häivähdyksiä menneisyydestä onkaan jäljellä.
Ohikiitäväksi hetkeksi Valittu menettää mielenmalttinsa.
“Olen niin väsynyt, Solaire. Olen kyllästynyt kuolemaan, kyllästynyt yrittämään ja epäonnistumaan, olen kyllästynyt heräämään ja aloittamaan kaiken alusta. Minä vain en pysty enää tähän…”
Kuitenkin hän tietää; hänen täytyy. Tällä lailla asiat tulevat aina olemaan. Hän on ansassa.
“Ette ole niin kovin erilaisia, sinä ja Aurinko.”
Valittu ei ymmärrä mitä Solaire tarkoittaa pitkään aikaan. Hän vain naurahtaa hiukan ja nyökkää kohti taivasta.
“Se todella on törkeän valkohehkuinen.”
Solaire hohottaa pehmeästi ja melkein maanisesti, kuten kaikki jotka Valittu on tavannut. Hulluus on jotain sellaista, mitä he kaikki pitelevät lieassa. Ei se niin kummallista ole, kaiken kaikkiaan, menettää hitusen järkeä tuhansien heräämisten jälkeen ärjyvän nuotion äärellä, tukahduttavassa maailmassa.
Myöhemmin ritari on mennyt, kun Valittu palaa parvekkeelle, mutta jotain kimaltavaa lepää hänen taskussaan. Hän poimii sen kämmenelleen; jotain mitä hänen säteilevä ystävänsä on jättänyt muistuttamaan häntä asioista, jotka jokainen Lordranissa on vaarassa unohtaa. Se on hyvin yksinkertainen: pieni pyöreä kultamitali aurinkokaiverruksella.
