Arte, joo, Tähtiinkatsojan päiväkirja olisi varmaan kokonaisuudessaan parempi nimi tälle sarjalle ja sen nimen tälle antaisin, jos lähtisin tätä nyt aloittamaan. Mutta joku ajatus mulla oli silloin vuosia sitten, kun tämän aloitin ja se päätyi sulkuihin... Ja kuvailun runsauden tunnistan ja tunnustan kyllä, se on usein mun helmasyntini. Sorrun siihen nimittäin edelleen ja taistelen yhä sitä vastaan. Oon paatunut ylikirjoittaja, ja se aiheuttaa välillä aika paljonkin harmaita hiuksia tekstien kanssa. Kaikki ei tykkää kaikesta eikä siinä ole mitään vikaa. Ihana kuitenkin, että kävit vilkaisemassa ja jätit kommenttiakin! Arvostan suuresti niitäkin kommentteja, joissa myönnetään, ettei juttu ehkä kuitenkaan ole se oma juttu, vaikka idea houkuttelisi.
Isfet, ihan mahtavaa, että kävit lukemassa ja kommentoimassa! Tarinankaarta tässä ei ole oikein muodostunut, kun jotenkin tuntuu, että huolimatta ajatuksestani että tämä on raapale
sarja, niin tämä on tuntunut enemmän ehkä itsestänikin raapalekokoelmalta. Nämä tyttöset ovat minustakin kovin ihania ja heitä on ihana kirjoittaa. Unni on näistä kahdesta tosiaan se usein rauhallisemman oloinen, mutta heillä molemmilla on kyllä omat vakauden ja epävakauden hetkensä.
A/N: Apua. Mä en ole kirjoittanut tätä kokoelmanpuoleista sarjaa vuosiin. Sitten romaanikäsikirjoitus vei mennessään ja unohdin ihan kokonaan tämän(kin) olemassaolon. No, aloin tässä joulukuun -23 loppupuolella miettimään paluuta Finiin ihan siinä mielessä, että romaanikässäriä puurtaessa on tullut ikävä semmoista kevyttä kirjoittamista kohtaan, että ei tarvitse stressata jokaista sanaa ja kirjoittaa kymmeniätuhansia sanoja yhtä ja samaa juttua. Kävin uteliaisuuttani vilkaisemassa tämän tekstin tiedostoa ja yllätyys, siellä olikin vielä yksi raapale valmiina. Raapale, joka on ollut kirjoitettuna viimeiset 7 vuotta, mutta jota en vaan koskaan julkaissut. En tiedä miksi... Mutta tässä se nyt on! En ole ihan tyytyväinen tähän raapaleeseen, todennäköisesti kirjoittaisin tämän eri tavalla tänään kuin 7 vuotta sitten ja joidenkin vanhojen maneerieni takana en seiso enää, enkä kirjoittaisi tätä näin nykyään. En uskalla luvata mitään siitä, koska tämä saa jatkoa, koska siitä on 7 vuotta, kun olen tästä kaksikosta viimeksi kirjoittanut - ja tavallaan tuntuu, että jos tätä jatkan, niin tämä täytyisi kirjoittaa kokonaan uudelleen, suunnitella tälle oikeasti joku juoni sen sijaan, että fiiliksen mukaan kirjoitan
jotain. Eli voi olla, että tämä lähtee jossain välissä uudelleenkirjoitukseen, koska tykkään kyllä näistä hahmoista jne.
Mutta sitä ennen, raapale numero 7 kaikesta huolimatta!
VII
Unni
Seuraavana aamuna yön kauhunhetket ovat vain ikävä muisto, mutta niiden jälkimainingit saavat edelleen Unnin ketun levottomaksi. Koskaan aikaisemmin kettu ei ole karannut samalla tavalla, taistellut ihmistä vastaan ja se on pelottava ajatus. Unni ei ole tottunut tallomaan kettunsa hännälle eikä tiedä haluaako aloittaa sitä, se tuntuu käyvän kaikkia kirjoittamattomia sääntöjä vastaan –
eikä Unni malta odottaa, että Siida saapuu.
Huokaisten sinihiuksinen tyttö hiipii keittiöön, nauttii puulattian tunnusta paljaita varpaita vasten ja yrittää pitää kettuturkin poissa harteiltaan laittaessaan kahvin tippumaan ja viedessään tupakan huulilleen. Savu rauhoittaa Unnia, vaikka kettu tytön sisällä vihaakin sitä ja kettu murisee Unnille joka kerta, kun tyttö hengittää savua keuhkoistaan. Hän toivoo, että Siida tulisi jo, vastaisi hänen kysymyksiinsä ja vakuuttaisi kaiken olevan kunnossa.
Jossain syvällä kettu murisee uudelleen ja tempoo vauhkona kahleissa, joihin Unni on sen sitonut. Ilme tytön kasvoilla ei värähdä, vaikka sinisissä silmissä palavat metsäin varjot.