Tulin varta vasten etsimään tämän käsiini, koska oli ollut kamala päivä ja tiesin tämän kohottavan mielialaani ja varmasti vievän ajatukseni ihan muualle ja huomasin, että en ainakaan täällä ole koskaan kommentoinut tätä. Ja korjaan asian nyt. Minusta tämä on jopa jo legendaarinen, tuli kivan vanhanaikainen fiilis Tylypahkasta ennen sotaa, kevyestä fiiliksestä ja ihanasta preslashista. Ja hyvin tehtynä rakastan myötähäpeän tunnetta ficeissä, huumori ficeissä ainakin.
Nyt tarvitsin sitä erityisen paljon, koska se tunne jos mikä saa unohtamaan ihan minkä tahansa ikävän ajatuksen, kun ei voi olla kuin kauhistelematta kaikkea tapahtuvaa. Jos tämä tulisi ruudulta, katsoisin sitä sormien väleistä, koska ei voi katsoa mutta on pakko katsoa. Se tunne on ihana viemään kunnolla ficin maailmaan ja pois missä itse olen omassa maailmassani. Olit luonut sen fiiliksen niin hyvin ja se tulikin vähän yllättäen, vaikka alkuun olin ihan yhtä epäileväinen kuin Harry ja muut oppilaat, että mitä tästä tulee, mutta sitten tuli kiva fiilis hauskoista haasteista ja sitten se iski. Ai hitto vie ja voi Harry raasua. :'''')
Menin jo asioiden edelle. Se mikä tässä sai tuntumaan myös ihanan vanhanaikaiselta, vanhalta kunnon hodoeeltä, oli myös kaikki lyhyetkin kuvaukset hahmoista.
"Miksei hän voisi laittaa pystyyn keräystä sitä varten, että saisin hankittua itselleni uudet kaavut?” Ron mutisi hyvin hiljaa ja ilmeisesti kuvitellen, ettei Harry kuullut. Harry vain tuhahti – hän oli valmis lahjoittamaan sairaalalle kasan kaljuunoita vaikka heti.
Pari lausetta ja tässä todella ovat Harry ja Ron. Samoin Kalkaroksen vastustus haasteleikkiin - mädäntynyt sitruuna oli erinomainen sanavalinta! - tai Lunan suostumus juoda jotain Kalkaroksen lientä. Mielestäni Harryn ja Ronin pikkumainen toistensa nöyryyttäminen tuntui heiltä itseltään, koska se lähti niin pienestä ja sellaisia teinit ovat, eikä ajatella, mihin se voisi mennäkään. Ja mihin Ronin alun valitus Harryn leveilystä rahoillaan sitten menikään. Oi ja että Draco puntaroi lahjoituksen ja pinnan paljastamisen välillä, tosi nerokas ristiriita hänelle ja tykkäsin, myös tietty juonen kannalta
, että hän päätyi menemään onnettareksi. Dracon huomio siitä, että Harry laulaisi oikealle henkilölle tuntui vähän tarkoituksenhakuiselta. Epäilikö Draco jo jotain siinä vaiheessa, vaikka sanoikin olevansa yllättynyt myöhemmin? ^^
”Se oli muuten paskimmin laulettu serenadi, jonka olen koskaan kuullut”, Malfoy jatkoi ja heilutteli jalkojaan.
Lopetus oli aivan ihana ja tämä oli niin hyvä heitto! Samoin hirveän hauskaa oli miten Harry aikoi mennä murhaamaan ystävänsä.
Kiitos tästä tosi paljon, tarvitsin tätä hirveästi ja on kivaa, että tämä edelleen löytyy Finistä, kun haluaa tulla nauramaan ja kiemurtelemaan myötähäpeästä. ^^
