Nimi: Yhdistäviä tekijöitä
Kirjoittaja: hiddenben
Ikäraja: S
Genre: draama
Päähenkilöt: Hermione ja Charlie
Haasteet: Sana/kuva/lause10 #2 sanalla
varhainYhteenveto:
Hermione on sairaslomalla Kotikolossa eikä tiedä, miten kertoa turhautuneisuudestaan. Charlie palaa yllättäen Romaniasta, eikä kukaan tiedä miksi. Yllättävä taikaolennon kohtaaminen talon puutarhassa saa kaksikon puhumaan toisilleen.A/N: Hassua, miten yksi sana voi ohjata näin paljon. Mietin sanaa
varhain ja mieleeni nousivat Kotikolo, varhaiset aamut ja Charlie. Halusin kirjoittaa jotain feelgood-henkistä – jotain, jossa ollaan pysähtyneessä hetkessä. Yhdistin Charlien Hermioneen ja jotenkin tarina lähti siitä. En ihan tiennyt, mitä tein, koska ollaan kunnon rare-parituksen äärellä, mutta ehkä kuitenkin onnistuin! Tässä siis kevyt draama, lukuiloa
Yhdistäviä tekijöitä
Hermione herää rajuun yskänpuuskaan. Yöpöydälle kurkottaen hän ottaa lasillisen vettä ja yrittää helpottaa polttavaa tunnetta kurkussaan, mutta kun yskiminen ei lopu, Hermione pakottaa itsensä ylös sängystä etsimään pientä ampullisalkkua.
Kolmestakymmenestä ampullista on puolet jäljellä.
”Kolmesti päivässä täsmällisesti neljän tunnin välein”, Pyhän Mungon parantaja oli ohjeistanut antaessaan salkun Hermionelle.
Viikon karanteenin jälkeen Hermione oli suostunut mihin jatko-ohjeisiin tahansa, kunhan hän vain pääsi pois Pyhän Mungon ajatukset lamaannuttavasta sairaalahuoneesta.
Hermione huokaisee, ottaa kuudennentoista ampullin maistaen ohimennen sen mustaherukkaisen maun ja tarkistaa kellonajan. Kuusi aamulla.
Kun yskiminen hetken kuluttua helpottaa, Hermione vaihtaa yöpuvun päivävaatteisiin ja hiipii kaksi kerrosta alas keittiöön. Kotikolo on hiljainen – ei täällä asu enää muita kuin Molly ja Arthur. Niin ja Charlie, väliaikaisesti. Mutta siitä Hermione ei tiedä mitään. Mies oli vain ilmestynyt muutama ilta sitten lapsuudenkotinsa ovelle ja pyytänyt saada viettää yön, luultavasti useamman.
Vielä pari vuotta sitten talo oli ollut täynnä elämää, mutta nykyisin talo täyttyy ainoastaan pyhinä. Se ei ole kuitenkaan onnistunut poistamaan sitä kotoisaa ja turvallista tunnetta, jonka Hermione edelleen tuntee Kotikolon keittiössä keittäessään itselleen kupillisen mustaa teetä.
Molly oli osoittanut itselleen tyypillistä huolehtivaisuutta lähestulkoon pakottaessaan Hermionen muuttamaan Kotikoloon, kunnes tontturokko olisi ohitse.
”Niin kauan kuin Ron on työmatkalla, sinä asut täällä Kotikolossa, kunnes toivut”, Molly oli sanonut. Hermione oli hymähtänyt ja ilmiintynyt Pyhästä Mungosta suoraan Weasleyn perheen kotipihalle.
Ulkoa kuuluva rahiseva ääni herättää Hermionen ajatuksistaan. Vaistomaisesti käsi hakeutuu takataskussa olevan taikasauvan ympärille ja Hermione kävelee hiljaisesti kohti keittiön takaovea.
Puutarhaan vievä ovi on raollaan ja Hermione yrittää avata sen varovaisesti. Samalla kuitenkin uusi yskänpuuska paljastaa hänet ja portailla istuva punapää kääntyy salamannopeasti, heittäen nopean hiljennysloitsun kohti Hermionea.
Yskittyään hetken täydellisessä hiljaisuudessa puuska menee ohitse ja Hermione vetää esiin taikasauvansa nostaakseen hiljennysloitsun päältään. Charlie katsoo häneen vaativasti, kohottaen sormensa huulilleen.
”
Mitä tapahtuu?” Hermione sanoo äänettömästi ja seuraa katseellaan Charlien osoittamaan suuntaan. Sitten hän henkäisee ihastuksesta.
Sammakkolammen läheisyydessä astelee kaunis ja pöyhkeä dirivaakku, jonka kauniin värikäs höyhenpeite kiiltelee aamuauringossa. Koskaan aikaisemmin Hermione ei ole koskaan onnistunut näkemään olentoa tosielämässä ja on ainoastaan lukenut niistä kirjoista – mutta mikään piirros tai liikkuva kuva ei ole onnistunut vangitsemaan dirivaakun leikkisää, uteliasta tapaa tutkia ympäristöään, kuinka se hiljaisesti äännehtien suuntaa kukka-asetelmalta toiselle.
Charlie viittoo pyytäen Hermionea istuutumaan vierelleen. Hermione taikoo itselleen istuintyynyn, joka laskeutuu kevyesti kiviportaille.
”Huomenta”, Charlie sanoo hiljaisesti ja virnistää. Innostuksen näkee helposti hänen eloisista silmistään. ”Kuulin poksahduksen tunti sitten ja olen istunut tässä siitä lähtien. Mieletön olento, eikö?”
”Se on upea”, Hermione seuraa olennon liikkeitä hymyillen. ”Mutta mitä ihmettä dirivaakku tekee Iso-Britanniassa? Nehän kuuluvat Mauritiukselle.”
”Mistä sen tietää”, Charlie naurahtaa. ”Nehän pakenevat heti pelästyessään, ilmiintyvät jonnekin toisaalle. Tämä raukka päätti ilmiintyä eteläiseltä pallonpuoliskolta pohjoiselle.”
”Oletko ilmoittanut olennosta Taikaministeriöön?”
Charlie nyökkää – tietenkin.
”Heidän pitäisi tulla hakemaan dirivaakku muutaman tunnin kuluessa – ellei olento sitä ennen ehdi pelästyä ja ilmiintyä muualle.”
Hermione nyökkää. Sitten hiljaisuus laskeutuu heidän välilleen.
Se hermostuttaa. Charlien lähellä oleminen on hermostuttanut Hermionea siitä lähtien, kun mies saapui Kotikoloon.
Hermione haluaisi rikkoa hiljaisuuden ja puhua jostain, mutta ei tiedä, mistä puhuisi miehen kanssa. He eivät tunne toisiaan, eivät koskaan oppineet toisen velhosodan aikana. Heillä ei tunnu olevan oikein mitään yhteistä – Charlie on toiminnallinen, vaarallisten petojen kanssa viihtyvä yksineläjä, kun taas Hermione viihtyy Taikaministeriön seinien sisällä.
Sitten, vihdoin, Charlie kysyy Hermionen vointia.
”Tontturokko on itsepäinen tauti kaikille muille paitsi kotitontuille itselleen”, Hermione vastaa helpottuneena kysymyksestä, mutta pitää edelleen katseensa linnussa. Dirivaakku tuntuu olevan englantilaisessa puutarhassa kuin kotonaan, etsien syötävää ruohikosta ja pysähtyen välillä pöyhimään värikästä höyhenpeitettään. ”En ole vielä oma itseni, mutta olen vasta puolessa välissä lääkekuuriani. Harmittaa vain olla poissa töistä näin kauan.”
”Miten oikein onnistuit saamaan koko taudin?”
”Kotitontuilta itseltään”, Hermione puuskahtaa ja pakottaa itsensä irrottamaan katseensa dirivaakusta katsoakseen Charlieta. ”Taikaministeriön kotitonttuja on vaivannut jokin pahempi virus jo pidempään, ja halusin selvittää, mistä on kyse. Kukaan muu ei halunnut mennä. Yritin suojata itseäni bakteeri- ja virussuojaloitsuilla, mutta ehkä olin huolimaton.”
”Ronin tarinoiden perusteella huolimattomuus ei tunnu olevan tapaistasi.”
”Ei se olekaan”, hetken Hermione tuntee olonsa katkeraksi, mutta painaa tunteen nopeasti, tottuneesti, taka-alalle. On turhaa käyttää energiaa sellaisen murehtimiseen, joka on jo tapahtunut. ”Mutta ainakin sain vietyä lääkkeitä ja ohjeet itsehoidosta kotitontuille.”
Hiljaisuus.
”Eikö kotitonttuihin osuvan tontturokon pitäisi mennä ohi itsestään?”
”Se meneekin, mutta Taikaministeriöllä ei ole varaa odottaa niin kauan”, Hermione vastaa nopeasti. ”Yksikään siivoustaika ei jätä jälkeensä yhtä hyvää jälkeä kuin kotitonttu eikä oikein kukaan ole voinut ottaa vastuuta lounaan järjestämisestä. Nyt, kun tontut ovat parantuneet, Taikaministeriön työntekijät voivat vihdoin keskittyä työhönsä.”
”Kuinka kauan joudut olemaan poissa töistä?”
”Neljä viikkoa. Minulla on vielä kaksi jäljellä.”
Charlie puuskahtaa myötätuntoisesti, mutta hymähtää sitten huvittuneena huomatessaan yhden puutarhatontuista puimassa nyrkkiään dirivaakun uteliaisuudelle. Hermionekin naurahtaa, mutta se johtaa uuteen yskänpuuskaan, jonka Charlie hiljentää vikkelästi jälleen loitsulla. Tällä kertaa mies myös poistaa loitsun, kun yskänpuuska on ohi.
Hermione huokaisee turhautuneena. Katkeruus yrittää taas puskea pintaan ja yhtäkkiä, ajattelematta, hän antaa itsensä ajatella ääneen.
”Kukaan muu ei halunnut mennä alakertaan kotitonttujen tiloihin. Muut vain valittivat siivoamattomista vessoista ja kuinka kahvi ei maistu yhtä hyvältä kuin yleensä, mutta kukaan ei halunnut tehdä asialle mitään. Kukaan ei ollut valmis ottamaan vastuuta, ei auttamaan, vaikka kaikki tiesivät, miten tilanne voitaisiin ratkaista. Lopulta minua alkoi harmittaa koko asia – en saanut tehtyä töitä, koska en saanut kotitonttuja mielestäni. Työkollegoiden valitukset eivät myöskään auttaneet asiaa. Joten menin.”
”Ja sairastuit.”
”Niin.”
Dirivaakku pysähtyy hetkeksi tuijottamaan tiukasti puutarhan toiseen kulmaan. Hermione ja Charlie pidättävät molemmat huomaamatta hengitystään odottaen, aikooko dirivaakku kadota vai jäädä.
Ohimennen Hermione huomaa toivovansa linnun jäävän, jotta heidän kahden välinen keskustelunsa jatkuisi. Puhuminen tekee hänelle hyvää, rintakehässä oleva solmu alkaa jo hellittää otettaan. Charlielle on helppo puhua – Hermione ei vain ole saanut mahdollisuutta huomata sitä aikaisemmin.
”Joskus minusta tuntuu…”, Hermione aloittaa varovaisesti, kun dirivaakku rentoutuu ja palaa tutkimaan puutarhatonttujen kaivamia koloja. Hän tuntee Charlien katseen itsessään, mutta pitää omansa käsissään. Tontturokon jäljet näkyvät himmeänä vaaleaa ihoa vasten. ”… että koko osasto, jolla työskentelen kaatuisi, jos en olisi siellä. Ei vallankumouksellisesti, tietenkään, vaan käytännön näkökulmasta. Ja joskus… kuvittelen voivani antaa sen tapahtua.”
Charlie hymähtää ottamatta Hermionen sanoihin kantaa ja kääntää katseensa aurinkoon, joka on juuri alkanut pilkistää katonreunan takaa. Hermione katsoo Charlieta, kun tämä ei katso häntä.
”Miksi sinä lähdit Romaniaan?”
”Ajatteletko lähteväsi Englannista?”
Mies esittää kysymyksensä uteliaasti, mutta pitää silmänsä suljettuna, nauttien alkavan syksyn aamuauringosta. Hermione katsoo Charlien pisamaisia kasvoja ja pientä hymyä, joka tuntuu jatkuvasti pysyvän tämän kasvoilla.
Kaikista Weasleyn veljeksistä Charlie tuntuu olevan se, jonka jalat ovat maassa tukevimmin. Se, joka on veljeksistä järkevin, ajattelutavaltaan loogisin.
”En, mutta mietin, mikä sai sinut lähtemään.”
Charlie avaa silmänsä ja heidän silmänsä kohtaavat. Miehen siniset silmät ovat kuin Ronin, ja hetkeksi Hermionen ajatukset karkaavat hänen parhaimpiin ystäviinsä ja auroriviraston tehtävään, jota nämä ovat suorittamassa.
”Elämä Englannissa oli niin turvallista, niin… elotonta”, Charlie sanoo hitaasti. ”Halusin nähdä jotain muuta. Viihdyin hyvin lohikäärmeiden parissa, ja kun Hagrid kertoi Romaniassa aloitetusta tutkimusprojektista, se tuntui parhaalta mahdolliselta vaihtoehdolta valmistumisen jälkeen.”
”Oliko se helppoa – lähteminen?” Hermione kysyy ja miettii, mitä kaikkea se oli tarkoittanut Charlien perheelle.
”Ei lähteminen koskaan helppoa ole”, Charlie vastaa. ”Mutta jääminen olisi ollut vielä vaikeampaa. Olisi ollut mahdotonta löytää sellaista työtä, jossa olisin saanut olla yhtä aktiivinen kuin nyt. En olisi kestänyt sellaista arkea.”
Hermione miettii kuulemaansa, mutta rypistää sitten otsaansa.
”Miksi sitten tulit takaisin?”
”En minä olisi tullut takaisin, jos olisin saanut valita”, Charlie sanoo ja miettii seuraavia sanoja pitkään. ”Jouduin… pakkolomalle.”
Hermione tuijottaa Charlieta hetken, mutta nopeasti mies kääntää katseensa dirivaakkuun eikä jatka. Hermione ei tiedä, uskaltaako hän kysyä mieheltä enempää, joten hänkin kääntää katseensa puutarhaan.
Jälleen hiljaisuus.
Niitä on ollut Charlien ympärillä useita siitä lähtien, kun mies tuli takaisin. Molly ja Arthur olivat yrittäneet kysyä mieheltä syytä tämän vierailuun useasti, päivällispöydässä tai puutarhatöiden aikana, mutta aina Romanian tullessa puheeksi Charlie oli hiljentynyt ja kääntänyt katseensa toisaalle.
Mutta nyt Hermione tietää enemmän kuin muut. Se tuntuu yllättävän mukavalta.
”En tiedä, voisinko lähteä Taikaministeriöstä, vaikka haluaisin”, Hermione rikkoo hiljaisuuden heidän välillään, yrittäen kertoa sanojensa välissä Charlielle, ettei tämän tarvitse kertoa enempää, ellei mies itse halua. ”Kaikki on niin ristiriitaista. Nautin siitä, mitä teen, mutta samalla koko instituutio vaatii päivittämistä, lakimuutoksia, käytännön muutoksia, jotta kaikki sen osastot ja elimet vastaisivat nykyisen taikayhteisön vaatimuksia. Vanhanaikaisuus tekee työstäni sietämätöntä. On niin paljon, mitä voisin tehdä paremmin ja tehokkaammin, mutta jokainen ennestään tuntematon käytäntö vaatii kasoittain paperityötä ja allekirjoituksia vähintään kolmelta esimieheltä. Taikaministeriöllä on tulevaisuus ja haluaisin olla mukana viemässä sitä sinne, mutta tällä hetkellä se tuntuu mahdottomalta. Joinain päivinä haluaisin irtisanoa itseni ja lähteä. Toisina päivinä haluan jäädä ja taistella vastaan.”
Hermione keskeyttää suunnittelemattoman pitkän selityksensä katsoen Charlieen, mutta mies katsoo häntä tarkkaavaisesti, joten Hermione jatkaa.
”Olen järjestelmällinen ja kärsivällinen, mutta tämä byrokratia… Se vie kaiken energiani, sillä on lamaannuttava vaikutus työhöni. En edes jaksa yrittää, koska tiedän jo valmiiksi, mikä minua odottaa. Kun kotitontut sairastuivat, en olisi oikeasti saanut mennä alakertaan parantamaan niitä. Se on vastoin säädöksiä ja rikoin vähintään kolmea sääntöä toiminnallani. En tehnyt mitään vaadituista paperitöistä sitä varten, menin vain ja toimin. Mutta jos en olisi mennyt eikä kukaan muu olisi vienyt kotitontuille niiden tarvitsemaa lääkitystä… Taikaministeriö toimisi ehkä edelleen, mutta ei niin kuin sen pitäisi.”
Hermione huokaisee ja naurahtaa hiljaisesti. ”He ovat varmaan tyytyväisiä siellä siihen, että jouduin näin pitkälle sairaslomalle.”
Dirivaakku tuntuu tuijottavan häntä, aivan kuin sekin olisi kuunnellut hänen byrokratiahuoliaan. Se saa Hermionen tuntemaan itsensä hölmöksi.
”Anteeksi, Charlie”, hän sanoo. ”En halunnut vuodattaa tätä kaikkea sinulle, mutta tämä yskä… Jokainen yskänpuuska, jokainen ampulli, jonka joudun ottamaan, muistuttaa minua Taikaministeriön saamattomuudesta. Se on turhauttavaa.”
”Älä pyydä anteeksi”, Charlie sanoo, äänessään huvittuneisuutta. ”On itse asiassa tervetullutta kuulla kritiikkiä Taikaministeriöstä – Percyn mielestä ministeriössä on kaikki hyvin ja kaikki toimii niin kuin pitäisi. Mutta minulla on omat kokemukseni ja ajatukseni ministeriön tavasta johtaa taikayhteisöä.”
Hermione antaa Charlien pitää kiinni hiljaisuudesta, kunnes mies päättää rikkoa sen itse.
Hiljaisuus ei tunnu enää epämukavalta, kun Hermione huomaa ymmärtävänsä sen.
”Pakkolomani, se oli Taikaministeriön antama käsky. Rikoin liian montaa käytännön sääntöä ottaessani vapauksia juuri saapuneiden opaalikatseiden käsittelyssä. Ne ovat vielä nuoria, mutta kasvaneet vankeudessa, huonoissa oloissa. Ne tarvitsivat tietynlaista hoitoa, jotta voisimme vielä jonain päivänä päästää ne vapauteen. Kukaan muu tiimissämme ei tunne opaalikatseita yhtä hyvin kuin minä ja työkumppanini, mutta he eivät siltikään olleet valmiita joustamaan säännöissä, jotta olisimme voineet antaa olennoille sen, mitä ne tarvitsivat. Joten me joustimme säännöissä – lupaa kysymättä”, Charlie virnistää, ja Hermione tietää, ettei mies kadu päätöstään. Se saa hänet hymähtämään, ja Charlie jatkaa. ”Heillä ei ole varaa menettää minua, olen yksi tiimin parhaimmista lohikäärmeiden käsittelyistä, mutta he eivät voineet antaa tapahtuman mennä ohi raportoimatta, vielä vähemmän rangaistuksitta. Joten jouduin lähtemään muutamaksi viikoksi.”
Hetken he hymyilevät toisilleen tajutessaan, miten yllättävät asiat yhdistävät heitä. Hermionen olo on helpottunut, kun hän tajuaa vihdoin löytäneensä jonkun, joka ajattelee tietyistä asioista samalla tavalla kuin hän itse.
”Haluat kuitenkin palata, kaikesta huolimatta?”
”Tietenkin haluan”, Charlie sanoo nopeasti, itsevarmasti. ”Aivan kuten sinäkin – en voisi lähteä, vaikka haluaisinkin. On liian paljon, mitä haluan muuttaa tiimissämme ja lohikäärmeyksikön toimintatavoissa. Näen Romanian projektissa liian paljon potentiaalia voidakseni lähteä ja olen ollut mukana alusta asti.”
”Ymmärrän hyvin, mitä tarkoitat”, Hermione sanoo ja hymyilee.
Mielessään hän kiittää dirivaakun odottamatonta ilmestymistä, mutta sitten Koukkujalan häntä pyyhkäisee Hermionen käsivartta. Ennen kuin tämä ehtii saada kissan kiinni, se on jo ehtinyt hypähtää kiviportaat alas ja hiipiä viinimarjapensaan taakse vaanimaan lintua. Charlie huokaisee pettyneenä, tietäen jo, mitä tulee tapahtumaan.
He eivät voi tehdä asialle mitään ja vain muutamassa hetkessä kaikki on ohi:
Koukkujalka ottaa muutaman vaanivan askeleen lähemmäs, kunnes dirivaakku huomaa kissan, kiekaisee kauhusta ja katoaa poksahtaen. Varhaisen aamun lumous katoaa kaikkoontumisen myötä. Hermione tuntee pienen pettymyksen tunteen rinnassaan.
Sitten Molly avaa heidän takanaan olevan oven.
”Huomenta, te kaksi! Olettepa te aikaisin hereillä.”
Hermione katsoo nopeasti Charlieen ennen kuin kääntää katseensa Mollyyn.
”Huomenta, Molly. Nautimme vain aamuauringosta, tämä taitaa olla loppukesän viimeisiä lämpimiä aamuja.”
Charlie nousee kiviportailta, mutisee jotain viestistä, joka hänen pitää lähettää Taikaministeriöön, ja katoaa sisälle. Hermione nousee itsekin portailta ja seuraa Mollya keittiöön auttaakseen aamupalan valmistuksessa.
”Yskäsi tuntuu olevan paranemaan päin”, Molly huomauttaa ja Hermione huomaa itsekin, ettei ole yskinyt hetkeen. ”Ja sinulle on kirje Ronilta, se saapui hetki sitten.”
Kun he kaikki kerääntyvät keittiönpöydän ääreen aamupalalle ja Arthur alkaa kertoa edellispäivän ratsiasta, Hermione vaihtaa pienen hymyn Charlien kanssa. Hänen olonsa on kevyempi, ja Charlien kulmat eivät ole yhtä mietteliäässä kurtussa kuin aikaisemmin.
Aamuinen vahti tuntui tekevän heille molemmille hyvää. Ja mikä mukavinta –
Hermionen hermostus miehen ympärillä tuntuu kadonneen.