Nimi: Eron laskukaava
Kirjoittaja: hiddenben
Ikäraja: S
Genre: teinirakkaus ja siihen kuuluva angst, perhesuhteet
Haasteet: Originaalikiipeily sanalla
tunteet ja FF1000 sanalla
viikonloppuYhteenveto: 17-vuotias Aapo palaa Ahvenanmaan kielikurssilta apein mielin - hän on rakastanut ja tullut rakastetuksi, mutta myös jätetyksi, kaikki viiden päivän sisällä. Äiti houkuttelee Aapon mukaan mökille ja yrittää auttaa teini-ikäistään käsittelemään eroa. Viikonlopun aikana Aapolle selviää eron laskukaava.
A/N: Tämä on ennen kaikkea blokinpurkuteksti, mutta hiljalleen tykästyin tämän tekstin mökkifiilikseen ja ajattelin, että ehkä voisinkin julkaista tämän täällä. Oli jotenkin hauskaa muistella omia myrskyisiä teini-iän ihastumisia ja oikein pyöriä niissä tunnekuohuissa, joita ne silloin aiheuttivat. Tätä ei kannata ottaa ihan hurjan tosissaan, koska jokainen ero on erilainen eikä tämä tähtää mitenkään eroprosessin yleistämiseen – pikemminkin olen hakenut tällä sitä tunteiden vuoristorataa, mikä erosta usein aiheutuu. Lukuiloa!
Eron laskukaava
1Tunnistan jo rappukäytävässä makaronilaatikon tuoksun.
Kävelen portaat ylös neljänteen kerrokseen ja avaan oven, joka kolahtaa laiskasti sulkeutuessaan. Potkaisen tennarit pois jalasta ja kävelen lyhyen eteiskäytävän läpi keittiöön.
”En mä ihan noin masentunut ole”, sanon äidille, joka tiskaa teflonpannua juoksevan veden alla. Kuuma höyry kohoaa tiskialtaasta.
”Et ehkä”, äiti vastaa ja heilauttaa tiskiharjaa niin, että roiskahtaa. ”Mutta tuntui siltä, että tarvitset lohturuokaa.”
Äiti on tietenkin oikeassa, niin kuin äidit usein on. En kuitenkaan ikinä myöntäisi sitä ääneen, joten istuudun vain pöydän ääreen ja katson hetken Turun Sanomien etusivun mainoksia, heittäen lehden sitten paperikassiin kierrätettäväksi.
Päivän lehden pois heittäminen ei kuitenkaan tee tästä päivästä yhtään lyhyempää. Vatsanpohjasta kiertää edelleen, sydän sykkii oudosti, mieli ei pysty eikä jaksa keskittyä mihinkään järkevään. Ruotsin kielen kesäkurssin päättymisestä on kulunut vasta kaksi päivää, mutta sen jälkeen jokainen minuutti on tuntunut kestävän viisi kertaa pidempään.
”Siitä ei ole vieläkään kuulunut mitään? Siitä tytöstä?”
”Ei.”
Eikä varmaan kuulukaan. Minttu ei varmasti enää halua lähettää yhtäkään viestiä, ei vastata yhteenkään puheluun. Tiedän jo, ettei me olla enää kavereita Facebookissa ja se on vaihtanut Instagram-tilinsä yksityiseksi. Täysi etäisyys. Sata prosenttia. Kaikki yhteydet poikki nyt heti, että voitaisiin vain unohtaa jotain edes tapahtuneen.
Mutta kun tapahtui. Rakastuin. Ja luulin Mintun rakastuneen myös.
Tuntia myöhemmin saan suuren lautasellisen höyryävää makaronilaatikkoa eteeni. Kohotan katseen äitiin ja saan jopa hieman hymyä huulille, vaikka se tuntuukin vieraalta.
”Laitoit sitten tupla-annoksen juustoa päälle.”
”Oli sen arvoista”, äiti sanoo silmät tuikkien. ”Sun hymykuopat on suloiset ja aina näkemisen arvoiset.”
Se synkistää mielen. Minttukin tykkäsi hymykuopista. Tai tykkää kai edelleen – ei vaan mun.
*
Luen olohuoneessa kirjaa - Diana Wynne Jonesin
Liikkuvaa linnaa, joka on ollut kesken kurssin alusta alkaen –, kun äiti istuutuu sohvan jalkopäähän ja odottaa, kunnes pääsen sivun loppuun.
”Mä vähän ajattelin -”, äiti sanoo hitaasti. ”- että mentäisiin mökille. Nyt heti.”
”Aijaa?”
”Saisit ajatukset pois… kaikesta. Meren äärellä ajatukset ja aika kulkee eri tavalla.”
Puhallan ilmaa painavista keuhkoista ja lasken, kuinka monta sivua kirjasta on vielä jäljellä. Ainakin kaksisataa sivua.
”Pitää miettiä, mitä kirjoja otan mukaan”, sanon katsetta kohottamatta. ”Mutta sitten oon valmis lähtemään.”
Äiti taputtaa rohkaisevasti säärelle ja hypähtää seisomaan. ”Hienoa! Mutta otetaan loput makaronilaatikosta mukaan. Varmuuden vuoksi.”
2”Haluaisitko kertoa, mitä tapahtui?”
Me kiidetään Paraisten sillan yli seitsemänkympin vauhtia. Asvaltti renkaiden alla on kova ja stereoista kuuluva suomi-pop tuskin kuuluu kaiken metelin yli. Silti se on päällä, rytmittämässä ajatuksia - tai harhauttamassa niitä. Vain pitkät juonnot saavat mielen jälleen palaamaan Ahvenanmaalle, Lemlandin kurssikeskukseen ja Minttuun.
Yskäisen. Äiti ojentaa kätensä hiljentääkseen radion niin, että vain basso kuuluu etäisenä sykkeenä jossain Toyotan kaiuttimien syvyyksissä.
”En mä oikein tiedä, mitä kertoisin”, sanon. ”Koko juttuhan meni…” - päin helvettiä - ”puihin.”
”Kuulostit vaan niin onnelliselta puhelimessa, kun puhuttiin”, äiti vastaa. Kuulen sympatian sen äänestä. ”Koko täysikäännös tuli ihan yllätyksenä.”
”Eikä vaan sulle”, tuhahdan.
”Minttuko sen nimi oli?”
En vastaa. En haluaisi ajatella koko asiaa.
Äiti kuitenkin jatkaa: ”Haluaisin vaan ymmärtää, mitä tapahtui. Ehkä voisin antaa naisen näkökulman? Oon kuitenkin vielä sen verran nuori, että saatan muistaakin jotain siltä ajalta, kun olin itse seitsemäntoista.”
Naurahdukseni kuulostaa tuhahdukselta - vai tuhahdus naurahdukselta? Mutta äiti on 36-vuotias lukion opettaja. Ehkä se voisikin tietää jotain.
”No…” Mutta miten aloittaisin? ”Meidät jaettiin heti ensimmäisenä päivänä kolmeen ryhmään ja me oltiin samassa ryhmässä. Meitä käskettiin jakautua vielä ryhmissä pareiksi, ja Minttu kysyi, jos halusin olla sen Karhukoplan toinen jäsen.”
Äiti hymähtää.
”Me tultiin alusta alkaen tosi hyvin toimeen, huumorintajut meni yksiin ja silleen. Minttu poltti tupakkaa ja mulla oli sytkäri, joten nopeasti me alettiin hengailla myös harjoitusten ulkopuolella.”
”Ja se kehittyi nopeasti sitten…?” äiti kysyy, vilkaisten muhun nopeasti auton ratista. Nyökkään. ”Miten pitkälle te menitte?”
Tunnen, kuinka lämpö kohoaa korviin asti. Ääneni kuulostaa yhtä kaukaiselta kuin Antti Tuiskun pop-biisi radiossa, kun vastaan: ”Loppuun asti.”
”Ymmärrän”, äiti sanoo ja nyökkäilee vielä hiljaisuuden laskeuduttua.
*
Asetan suuren halon puupölkylle ja heilautan kirvestä. Terä iskeytyy mäntyhalkoon voimalla, ja kahteen jakautuva puu lentää kauas. Käytän liikaa voimaa, mutta suurempia, vaativampia pölkkyjä ei ole tarjolla - on pakko halkoa pienempiä. Ehkä äiti antaisi huomenna kaataa jonkun kuusen mökkitontilta, jos pyydän nätisti saunaoluen aikana. Saisin käyttää moottorisahaa, kaataa, halkoa, pinota ja silputa oksat hakkeeksi kasvimaahan.
Saisin ajatukset pois kaikesta muusta.
Jokainen kirveen heilautus, jokainen täydellisesti halkeava halko sinkoaa hyvän olon tunnetta kehoon. Sellaista raakaa, miehistä voimakkuutta. Kuvittelen, että jokainen isku vapauttaa hieman sitä kaikkea rintakehään pakkautunutta paskaa, jota en kykene ravistelemaan pois, vaikka kuinka yritän.
Hiki valuu selkää pitkin, käsivarret alkavat hiljalleen kaivata lepoa, mutta jatkan, kunnes haloista on jäädä jäljelle enää pikku puita, joista ei olisi mitään hyötyä saunan lämmittämisessä.
”Aapo.”
Kohotan katseeni ja näen äidin seisomassa polulla, ihan lähellä. En ole huomannut mitään.
”Eiköhän niitä ole ihan tarpeeksi.”
3Seuraavana päivänä sataa. Pilvet alkavat kerääntyä jo aamusta, ja kun aamukahvi on tippunut, kesäsateen painava ropina alkaa kuulua peltikattoa vasten. Katson ulos isosta ikkunasta, josta näkee suoraan rantaan, ja tuijotan sadetta. Äiti lukee rauhassa päivän lehteä, ratkoo sudokun ja ympyröi tv-ohjelmista kaksi, yhden iltapäiväohjelman ja yhden elokuvan.
Vedän lehden itselleni ja tarkistan valinnan.
There Will Be Blood. Hyvä. Jotain veristä ja ankeaa. Sopii täydellisesti tunnelmaan.
Työnnän lehden takaisin äidille ja kaadan kahviini maitoa. Kahvilautasella odottaa viisi Domino-keksiä, jotka olen rakentanut pieneksi pyramidiksi. Vituttaa. Sain unta vasta myöhään yöllä ja näin unta Mintusta: sen heilahtelevasta, paksusta polkkatukasta ja kesämekosta, joka jätti vähän arvailun varaan.
Unessa Minttu oli käskenyt mua suutelemaan sitä kerran, mutta pitkään ja tosissaan. Heräsin juuri ennen kuin meidän huulet kohtasivat. Tietysti. Erektio unen jäljiltä oli piinaavan kivulias ja muistutus kaikesta kurjasta. Kurssin viimeisen yön ajattelu ei auttanut asiaa.
”Miksi se Minttu laittoi välit poikki, jos teillä meni niin hyvin?”
Äidin kysymys saa kahvin melkein läikkymään keltaisen
Chiquita-mukin reunan yli.
”Oliko siinä kyse välimatkasta, väärinkäsityksestä, kotona odottavasta poikaystävästä…?”
Tuhahdan. ”En kai mä varattua tyttöä iskisi.”
”Voi tytöilläkin olla salaisuuksia.” Äiti kohottaa kulmiaan, kun kohautan olkapäitä. ”Mutta kerro nyt, mikä oli syy?”
”Ei se kuulemma vaan tuntunut oikealta”, mutisen ja tökkään Domino-pyramidini nurin.
”Missä se sen teki?”
”Laivalla, matkalla takaisin.”
”Aika kurjasti tehty.”
”Se oli kyllä mun vika. Lupasin sille treffit, mutta mun rahat ei oikein riittänyt mihinkään kunnolliseen.”
Kohtaan äidin katseen, joka katsoo niin myötätuntoisesti takaisin, että jatkan: ”Mulla olikin vähemmän rahaa tilillä kuin luulin. Mun oli tarkoitus tarjota ruoat ja näin, mutta mulla olikin varaa vaan sellaseen vaaleanvihreään alkoholittomaan Ville Vallattomaan. Sain just ja just kaksi, käteisellä. Minttu taisi vähän pettyä.”
”Eihän se ole mikään syy erota?”
”No ei”, mutisen ja hieron kädellä niskaa. T-paidan lappu kutittaa. Mietin sitä hetkeä, kun oltiin seisty niiden naurettavien lapsidrinkkien jälkeen kannella. Minttu oli pitänyt katseen meren kuohuvissa aalloissa, kun se oli sanonut, ettei me olla mitään. ”Mutta kai siinä oli muutakin. Sillä alkaa yliopisto-opiskelut ihan just ja ei tällainen abi-junnu tainnut ihan sopia sen suunnitelmiin…”
”Voi rakas”, äiti sanoo ja nousee pöydän äärestä, kävelee luokseni ja painaa kädet hartioilleni. ”Ymmärrän hyvin, että sä petyit. Yksi kysymys vielä: miksi te ylipäätänsä aloitte seurustella kurssilla, jos teidän tulevaisuus alusta alkaen vaikutti synkältä? Tekikö se aloitteen?”
”Se otti mua kädestä kiinni, mutta mä pussasin.”
Äiti painaa vielä suudelman mun päälaelle ennen kuin alkaa siivota pöytää. Tuijotan vielä hetken ulos ikkunasta ennen kuin painun ulkohuussiin.
4Illalla sade lakkaa ja kaunis ilta-aurinko värjää rantakalliot ja keveässä tuulessa huojuvat kaislat kullanhohtoisiksi. Sauna on taas lämmin. Kellun meressä selällään meritähtiasennossa korvat pinnan alla ja kuuntelen, mitä meressä tapahtuu. Vesimassojen kohina ja etäiset kuplivat äänet rauhoittavat sykkivää sydäntä ja mieltä.
Kun olin aamulla tullut huussista, äiti oli vielä sanonut, että uskoi Mintun myös olevan pahoillaan suhteen päättymisestä. En oikein ymmärrä, miksi asia olisi niin. Sehän oli katkaissut välit mun kanssa, ei toisin päin?
Eniten äidin sanoissa ärsytti se, että ne herättivät pienen toivon kipinän mun sisällä.
Ehkä olikin mahdollista, että Minttu muuttaisi mielensä. Mutta tuskinpa. Mulla on sellainen olo, että Minttu haluaa mieluummin löytää itselleen yliopisto-miehen kuin tällaisen epävarman lukiopojan.
Käännyn vedessä takaisin vatsalle ja vedän muutaman pitkän rintavedon väreilevää merenpintaa pitkin. Sitten uin laiturille, vedän itseni uimaportaita pitkin ylös ja palaan saunaan. Äiti on keittiössä tekemässä sämpylöitä ja saan lauteet itselleni. Heitän löylyä usean kauhallisen verran, käyn makaamaan ja suljen silmät.
Mieli käy pikakelauksella läpi ensimmäistä iltaa kurssilla ja sitä seuranneita kolmea iltaa, yötä ja aamuyötä, kun me oltiin Mintun kanssa kiehnätty toisiamme vasten, pussailtu huulet turvonneiksi ja piiloteltu käytettyjä kortsuja ruokasalin roskiksiin. Kaikki oli ollut niin täydellistä. Mutta sitten…
Toisaalta, Minttu ei ollut koskaan luvannut myöskään mitään.
Oliko siis oikein, että syytin sitä suhteen päättämisestä, kun mitään virallista ei ollut olemassakaan?
Ehkä olin vaan ihastunut ja unohtanut, että kielikurssilla kaikki on hetkellistä.
Ehkä olenkin itse aiheuttanut omat sydänsuruni.
Oma typeryys harmittaa. Oikein vituttaa. Minttu oli ollut niin cool, niin erilainen kuin kaikki muut tytöt. Menetin mun neitsyyden sille, rakastuin siihen. Luulin, että nuorena voi löytää koko elämän kestävän rakkauden. Olin uskonut siihen, että meistä tulisi jotain.
”Sulla on niin söpöt hymykuopat.”Heitän lisää löylyä. Painan pään polviin ja annan löylyn piiskata selkää. Kuka typerä menee edes rakastumaan viidessä päivässä? Ja luulee vielä, että sellainen juttu voi kestää?
”Sä oot Aapo ihan huikea tyyppi.”Tekee mieli tehdä jotain aggressiivista. Polttaa jotain. Käyttää kirvestä. Kaataa puita moottorisaha vinkuen tai kierittää mereen muutama niistä isoista kivenjärkäleistä, jotka ovat saunapolun varrella ja joista äiti aina valittaa.
”Teet musta paremman ihmisen.”Mulla on niin helvetisti tunteita, etten tiedä, mitä teen niillä.
5Seuraavana aamuna olo on vähän yllättäen parempi. Mielessä pyörii edelleen Minttu, sen hullunkurinen nauru ja tapa ilmeillä yhdelle opettajalle, joka piti harvinaisen tiukkaa kuria vetääkseen rentoa kesäkurssia. Mutta tänä yönä en sentään nähnyt siitä unta vain sain nukkua pitkään ja syvään.
Äitikin huomaa, että olen iloisemmalla tuulella ja ehdottaa souturetkeä. Suostun, ja aamupalan jälkeen työnnämme veneen irti rantahiekasta. Annan äidin ottaa suunnan airoilla ja lähdemme hitain vedoin kohti kauempana näkyvää kalliorykelmää, joka on lintujen pesintäaluetta. Heinäkuinen sää on viileä, mutta auringon paistaessa tekee mieli ojentaa käsi laidan yli ja antaa veden soljua sormien läpi.
”Silloin, kun olin sinun ikäisesi”, äiti sanoo aironvetojen välissä. ”Rakastuin palavasti yhteen poikaan.”
”Ai isään?”
”Ei vaan siihen, joka tuli ennen sun isää. Meidän partiolippukunnat järjesti paljon yhteistoimintaa ja Markku oli uusi johtaja, siirtynyt meidän veljeslippukuntaan jostain muualta. Tutustuin siihen kesäleirillä ja me vietettiin joka ikinen hetki yhdessä. Oltaisiin nukuttu samassa teltassakin, jos sitä ei olisi paheksuttu niin paljon.”
Äiti jatkaa airojen pyörivää liikettä vielä hetken ennen kuin nostaa ne nojaamaan veneen reunaa vasten. Kysyn, että vaihdetaanko, mutta tämä pudistaa päätään.
”Se suhde kesti sen kesän ja vähän pidemmälle syksyyn, mutta sitten rakkaus loppui kuin seinään. Menin siitä aika rikki. Mutta näin jälkikäteen olen miettinyt, että se oli oikeastaan täydellinen teinirakkaus. Jotain hetkellistä, mutta ihanaa.”
”Tiedät varmaan, ettei toi lohduta?”
Kysymykseni sopivalla äänensävyllä tehostettuna saa äidin nauramaan ja pudistamaan päätään. ”Ei tietenkään lohduta – ei vanhempien viisaat neuvot koskaan sitä tee. Mutta halusin vain kertoa, että teidänkin suhde oli arvokas ja tärkeä, vaikka se ei kestänytkään. Ajan kanssa säkin kykenet näkemään sen.”
”Mutta ethän sä edes tykkää Mintusta?”
”En ole koskaan tavannut sitä tyttöä”, äiti sanoo. ”Tiedän vaan, että Minttu teki sut surulliseksi ja sai mut etsimään makaronilaatikon ohjeen pitkän tauon jälkeen. Mutta ei se silti tarkoita, että teidän suhde oli huono.”
”Just”, hymähdän ja katson vastarannalle.
Äidin sanat eivät piristä, mutta ne osuvat hyvin yksiin tämän päivän fiiliksen kanssa. Meidän ero harmittaa edelleen enkä vieläkään ihan tajua, mitä tapahtui, mutta hiljalleen tuntuu siltä, että alan hyväksyä kaiken.
Asiat kun muuttuu hiljalleen nykyhetkestä historiaksi - ja historiaa tule aina katsottua eri tavalla kuin sitä, mikä tapahtuu just nyt.
6On aikainen aamu, kun herään. Lintujen aamuviserrys kuuluu ikkunoiden takaa ja auringonvalo siivilöityy suljettujen verhojen välistä huoneeseen, valaisten polvenkorkuisena valitsemani majakkajulisteen.
Boksereissa tekee taas tiukkaa, mutta se ei harmita.
Peilaan tunnetta kysymykseen: olenko jo päässyt yli Mintusta? Sanotaan, että jos jaat parisuhteen keston kahdella, saat melko tarkan arvion sille, miten kauan kestää päästä erosta yli. Mun eron laskukaava olisi toisin sanoen:
5 päivää / 2 = 2,5 päivää.
Siis yksi viikonloppu. Olenko nyt parantunut sydänsuruista, päässyt yli suhteesta? Tuntuu hölmöltä: eikö rakkaus olekaan viikonloppua vahvempaa? Voiko sitä rakkaudeksi sitten kutsuakaan?
Ajatus hämmentää. Kaikki kipuilu tuntuu yhtäkkiä nololta.
Poimin lattialta
Liikkuvan linnan, joka on edelleen kesken. En ole onnistunut keskittymään lukemiseen koko viikon aikana, vaikka tiedän kirjan olevan hyvä. Käännyn sängyssä selälleni ja kohotan kirjan sopivaan lukuasentoon, selaan sivuja oikean luvun kohdalle. Silloin takakannen ja viimeisen sivun välistä tipahtaa pieni post-it -lapun kokoinen paperinpala. Tiedän heti, että se on Mintulta. Vatsanpohjaa kipristää vähän, kun tartun paperiin, käännän sen ympäri ja luen tekstin.
Mistä sitä tietää - ehkä me vielä joskus nähdään.Heitän peiton syrjään, sujautan jalat tohveleihin ja suuntaan äidin makuuhuoneeseen paperilappu kädessä. Äiti on jo hereillä ja selailee puhelintaan, kun avaan oven ja astun sisään.
”Aapo, koputtaisit edes -”
Tyrkkään lapun melkein äidin nenään kiinni.
”Miten sä tulkitset tämän?”
Äiti räpyttää silmiään pari kertaa, ottaa paperin käteensä ja lukee sen muutamaankin otteeseen. Sitten hän ojentaa sen takaisin. ”Miten itse tulkitset sen?”
”No kun en tiedä. Onko tää joku sellainen
don’t lose your hope vai vaan kaverillinen
see you later, alligator -juttu? Miksei voi vaan sanoa suoraan?”
Istuudun äidin jalkopäähän.
”Näistä asioista ei aina tiedä”, äiti sanoo mietittyään. ”Mutta mulle tämä vaikuttaa siltä, että teidän ero ei ollut ihan niin helppo Mintulle kuin olet olettanut. Kai tämän voisi nähdä melkein kuin anteeksipyyntönä siitä, miten asiat meni?”
Äiti oli sanonut niin jo eilen, mutta en ollut uskonut sitä silloin. Nyt näen koko tapahtuneen vähän kuin Mintun näkökulmasta - ja se tuntuu yllättävän lohdulliselta.
”Miltä susta tuntuu, kun sait tän lapun? Mistä edes löysit sen?”
”Kirjan välistä. Minttu tiesi, että tykkään
Liikkuvasta linnasta ja että lukisin sen kyllä loppuun”, vastaan ja hymähdän. ”Kai mä olen ihan okei.”
Ja se on totta. Ehkä meidän suhde oli rakkautta, ehkä ei, mutta Mintun lappu yllätti - en ollutkaan väärässä. Meillä molemmilla oikeasti oli tunteita. Se tuntuu tärkeältä. Ihan hyvältä, jopa.
Äiti vetää mut tiukkaan halaukseen ja kuiskaa: ”Siitä se lähtee.”