Nimi: Suruton
Kirjoittaja: Aladdin Sane
Fandom: Tuntematon sotilas
Genre: Angst. Hurt/Comfort. Ficlet (495 sanaa).
Ikäraja: Sallittu
Paritus: Urho Hietanen/Vilho Koskela
Yhteenveto: ”Mitä mää hualisi. Kyl sää mun tiärä, mää ole tavalise surutoine poika. Pal piitta turhist.”
Vastuunvapaus: Tuntematon sotilas on Väinö Linnan luomus. Minä en hyödy tästä mitään.
A/N: FinFanFun1000 sanalla 109 ahven (ette USKO miten elmo_fire.gif oon tän takia). Ficlet300 sanalla 098 kevät.
Tapahtuu joskus about keväällä 1944, kun Koskela on Kariluodon komppanian väliaikaisena päällikkönä ja Hietanen puolestaan Koskelan joukkueen väliaikaisena johtajana.
SURUTON
Koskela katsoo Hietasta ja toivoo, että osaisi sanoa hänelle jotakin.
Hän on huomannut Hietasen mielialoja aiemminkin. Onhan niitä toisinaan. Nyt on vain kevään tullen, ja vielä kun Kariluotokin haavoittui ja Koskela osoitettiin hänen sijaisekseen kolmanteen komppaniaan…
Mitäs sitten. Ehkä Koskelalla on omiakin taka-ajatuksia. Hänestä tuntuu heti helpommalta, kun Hietanen koputtaa kolmosen komentokorsun oveen ja hymyilee tervehdykseksi leveästi, niin että silmänaluset ja poskien kiristynyt iho eivät hetkeen erotu.
Sitten hän unohtaa taas hetkeksi hymyillä, ja Koskelan kulmat kurtistuvat. Hietanen istuu häntä vastapäätä pöydän toisella puolella, kyynärpäät pöydällä ja selkä köyryssä, katse jotakin pyyhkien. Hänen hiuksissaan on ohimolla ennenaikaista harmaata, jonka Koskela on varma nähneensä aiemmin, mutta ei hän sitä kunnolla ole huomannut ajatella.
”Mitä sää mun tän kysyit”, Hietanen viimein kysyy, havahtuen hiukan, niin kuin nyt vasta huomaisi ihmetellä.
Koskela kohauttaa olkapäitään hiukan hämillään. Olisikin jokin epäkiusallinen tapa vastata.
”Pitäny kysyä sinulta”, hän hakee sanojaan hetken, miettii. ”Tai. Noin. Että mitenkä sinä oot tässä pärjäillyt.”
”Mitä mää hualisi. Kyl sää mun tiärä, mää ole tavalise surutoine poika. Pal piitta turhist.”
Koskela ei sano mitään. Kurttu hänen kulmiensa välissä syvenee. Hietanen yskäisee. Posket punertuvat.
”En mää sua semmottil ala häiritä”, hän mutisee.
”Sinä et mua koskaan häiritte.”
Koskelan ääni on hiljainen ja vakava. Hän painottaa joka sanaa.
Hietanen vilkaisee pois. Katse harhailee, suupieli ottaa muutaman yrityksen ennen kuin virittyy hymynpuoleen.
”Sunkka mittä uutta ja ihmeellist”, hän sanoo. ”Pelko ja väsy ja sota senko jatku niin et tuntu etei täsä yhtikäs mittä tapahru eikä täsä sitäkän tiär mitä Suamellekkan ollenka käy. Kaik päivä sama kauhia ja kaike lisäks sääki ole tääl kolmose luan etei suaka saa nähr vaik juur mittä tääl mikän porukka pääse ees teke.”
Koskela räpyttelee. Hän ei odottanut tällaista ääneen. Ei näin rehellisesti. Hietanen katsoo tiukasti poispäin, hartiat korvissa kuin milläkin ahvenella ja suu uhmakkaassa mytyssä, joka uhkaa väpättää niin kuin hänen äänensä loppua kohden.
”Noin. Tälle sodalle minä en voi mitään sen enempi kun sinäkään”, Koskela sanoo varovasti. ”Mutta tässä minä kumminkin olen.”
Koskela nousee varovasti ylös, siirtää tuolinsa Hietasen viereen ja istuu hänen kylkeensä, niin lähelle että olkavarret painuvat yhteen.
”Ja kyllä minäkin. Ei se koskaan tunnu hyvältä olla poikien luota pois.”
Hietanen hengittää niin räkäisesti, että Koskelaa särkee rinnasta.
”Sinun luota kaikkein vähiten.”
Koskela toivoo, että osaisi auttaa, mutta hitto vie, he eivät ole olleet voittamassa tätä sotaa enää pitkään aikaan. Nykyisellä tahdilla Suomi kaatuu kohta lopullisesti ja he vasta kaatuvatkin.
”Minä tahtosin sanoo jotain. Mutten minä voi ruveta sulle valehteleenkaan.”
Hietanen laskee päänsä Koskelan olalle nykien ja varovasti kuin pelkäisi. Koskela nostaa käden hänen hartioilleen, ensin kömpelösti ja sitten kunnolla.
Tuntuu hyvältä olla niin.
”Tuleksää viäl takas meil”, Hietanen kysyy hiljaa.
”Jos vaan Sarastie antaa. Eikä kukaan näistä mene. En minä enää oikein osaa elää ilman teittiä.”
Hietanen naurahtaa, ja Koskelaa särkee, miten surkealta hän kuulostaa. Hän pitää Hietasesta tiukemmin kiinni. Hietasen hiukset kutittavat hänen nenäänsä, kun tämän lämmin otsa painuu hänen kaulansa syrjään.
”Kyllä tää jotenkin loppuu”, Koskela sanoo. Jotakin pitää aina sanoa.
Mutta paremmalta, rehellisemmältä, tuntuu vain olla näin.
