Ficin nimi: Maailmannapanöyhtää
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Zootropolis
Ikäraja: S
Päähenkilöt: Nick & Finnick
Genre: Draamaa kai tämä
Summary:
Henkilökohtaisesti tuumien ympäröivän maailman epäkohdat olivat Nickistä yksi mielenkiintoisimpia puheenaiheita, mutta Finnickin seura oli saanut hänet käsittelemään aihetta kylmäpäisemmin ja ennen kaikkea välinpitämättömämmin.A/N: Ficin nimen nappasin
Älyttömät otsikot -haasteesta ja sain siitä väsyneenä hyvät naurut pariinkin otteeseen.
***
Finnick ei syystä tai toisesta näyttänyt yllättyneeltä avatessaan pakettiauton takaoven Nickin koputettua. Tavallisesti moiseen uskaltautunut sai varautua kohtaamiseen vähintään baseballmailan uhan leijaillessa taustalla, mutta jo vuosia sitten vakiintunut koputustapa teki välittömästi selväksi, ettei kyse ollut tunkeilusta tai harmien kerjäämisestä etenkään kenenkään ventovieraan suunnalta.
”Katos katos”, aavikkokettu tuhahti huvittuneena. ”Ai että routa ajoi sitten ketun takaisin koloonsa?”
”Hmm, tinanapit ja mä painitaan lievästi sanoen eri sarjassa”, Nick tuumasi antaen ymmärtää jättäneensä konstaapeli Hoppsin kanssa liikuskelun siitä syystä, ettei hänenkaltaisellaan älyköllä ollut suurta halua tarjota panostaan moisten pölkkypäiden avustamiseen. Ei edes tarravirkamerkin kunnian kautta.
Finnick katsoi häntä ironisen säälivästi kuin olisi arvannut sen kummallisen yhteistyön loppuvan ennen pitkää.
”Eihän siihen mennyt ku pari päivää, kun sait jo tarpeekses noista kaidemman tien hommista.”
”No ainakin se tuntu pidemmältä.” Nick veti auton takaoven kiinni perässään ja rojahti alas piskuiseen nojatuoliin. ”Hukkareissu kaikin puolin ja makeat univelat, se siitä, en jaksa avata.”
”Just.” Finnick puhalsi tupakastaan savua hiljakseltaan. Nick inhosi kaverinsa pinttynyttä tapaa polttaa autossa. Toisaalta ajokki oli Finnickin omaisuutta, joten hänellä ei juuri ollut oikeutta marista.
”Näin on marjat.”
”Jäi sulle ainakin komee porkkana.”
Se toi Nickin mieleen hänen lempinimensä Judylle ja hetken hän olikin aavistuksen ulkona, mitä Finnick oikein tarkoitti. Sitten hän muisti porkkanakynän, joka oli jäänyt hänen taskuunsa kaikessa kiireessä. Ohikiitävän hetken Nick olisi halunnut viskata sen jorpakkoon, mutta sellainenkin vaati liiaksi energiaa.
”Antoiko se pupukyttä pakit vai mitä varten sun läsnäolo tuntuu niin pirskatin masentavalta?”
”Ei oo kyse siitä”, Nick tuhahti haluttomasti ja aavisti, kuinka Finnick loi häneen arvioivan katsahduksen kulmiensa alta. He molemmat näkivät toistensa valkoistenkin valheiden läpi usein täysin ongelmitta, mutta tajuttuaan hänen puhuvan totta aavikkokettu näytti lähinnä ärsyyntyneeltä. Olihan hänen kaverinsa muutenkin varsinainen silmänilo ja synkkien päivien pelastaja, ei sen puoleen.
”Se sit kai on jotain maailmanparannukseen liittyvää lätinää”, Finnick virkkoi savuke hampaidensa välissä kytien.
”Sanotaan nyt vaikka niin, että joistain virheistä on oikein masentavan hankala yrittää ottaa opikseen”, Nick tokaisi samalla, kun nykäisi paidastaan kiiltävän poliisin virkamerkkiä esittävän tarran, jonka Finnick oli siihen kiusallaan lätkäissyt hänen alettuaan pakon edessä tehdä yhteistyötä Judyn kanssa.
”Mm-hm.”
”Jotkut asiat ei vaan muutu, se nyt on nähty aiemminkin.”
”Me ollaan käyty tää keskustelu monet kerrat, Nicky. Ellei sulla oo jotain uutta kerrottavaa, mä en jaksa kuulla.”
Henkilökohtaisesti tuumien ympäröivän maailman epäkohdat olivat Nickistä yksi mielenkiintoisimpia puheenaiheita, mutta Finnickin seura oli saanut hänet käsittelemään aihetta kylmäpäisemmin ja ennen kaikkea välinpitämättömämmin. Aihe oli tällekin niin omakohtainen, että puhuttavaa riitti joka kerralla huolimatta sen omanlaisesta yllätyksettömyydestä.
Tosiasia oli, että kettueläimet nähtiin yhteiskunnan kieroilevana pohjasakkana miltei poikkeuksetta. Se ei ällistyttänyt ketään, eikä sen siksi olisi pitänyt herättää niin paljon tunteisiin pohjautuvia pohdintoja. Sen se kuitenkin kerta toisensa jälkeen teki.
”Ne epäilee, että syy on biologiassa”, Nick totesi tuijotellen pakettiauton kattoa nojatuolissa maatessaan. ”Se, minkä takia petoeläimet villiintyy.”
”Se tupsuhäntäkö sellasta sanoi?” Finnick imaisi savukettaan.
”Plus muutama muu.”
”Ja sä uskot?”
”No en tiedä”, kettu puuskahti tarmottomasti. ”Luulis sille löytyvän jokin parempikin selitys.”
”Senkus alat ettiä.”
”Joo, tosi hauskaa. Mä sain tarpeekseni etsivän leikkimisestä.”
”Ikävää. Siinä olis ollut tilaisuus sullekin tehdä jotain kunniallista ja merkittävää elämässä”, Finnick tokaisi antaen ymmärtää, etteivät heidän vuosia jatkuneet yhteiset bisneksensä olleet suuremmassa mittakaavassa tehneet vaikutusta juuri keneenkään. Tietenkin ne toivat leveän leivän pöytään, mutta siihen se arvostettavuus pitkälti jäikin.
”Mä kerron sulle yhden salaisuuden”, Nick sanoi kääntämättä katsettaan kaveriinsa arvaten, ettei tämän reaktio mahtaisi olla mikään imarteleva. ”Oli näin lähellä, etten mä jättänyt sisään hakulomaketta poliisiopistoon”, hän tuumasi havainnollistaen pikkuista etäisyyttä tassullaan.
Kuten hän oli arvellutkin, Finnick tyrskähti niin, että tupakka oli lentää suusta.
”
Etkä.”
”Jo vain. Naura pois.”
”Se pupuhan vei sua ihan kuus-nolla!” aavikkokettu hymähti, mutta kumma kyllä säästi hänen korvansa suuremmalta naurunremakalta. ”Sä taisit oikein inspiroitua, kun näit että sellanenkin pieni ja söpö saaliseläin on päässyt isojen elukoiden hommiin.”
”Ne ei muuten tykkää, jos niitä sanoo söpöksi”, Nick tokaisi ohimennen ja pohti hiljaa mielessään kaverinsa sanoja. Kieltämättä pienen jäniksen näkeminen poliisin univormussa oli ollut aika epätavallista ja luonnollisestikin herättänyt muiden tavoin hänenkin uteliaisuutensa.
Totuuden nimissä oli sanottava, että Judyn päättäväisyys ja peräänantamattomuus olivat kantaneet hedelmää ja kieltämättä urapyrkimykset olivat varsin vaikuttavia. Inspiroivaa enemmän Nick olisi silti nähnyt suhtautumisensa pikemminkin
kateellisena, niin ärsyttävää kuin se olikin. Joltain satunnaiselta porkkanafarmilta kotoisin oleva jänis oli ylittänyt sekä omansa että kaikkien odotukset valmistumalla poliisiksi ja saamalla työn Zootropoliksen keskusyksiköstä. Sellaista vain ei nähnyt joka päivä.
Vastoinkäymisistä huolimatta Nick näki Judyn työpanoksen ihailtavana, mutta samalla se toi karkeasti mieleen hänen oman epäonnistumisensa elämässä.
Ollakseen kerrankin rehellinen itselleen hän olisi itse asiassa tahtonut opiskella poliisiksi Judyn esitettyä sellaisen mahdollisuuden. Vaikka hän olikin kuitannut sen aluksi tavanomaisella sarkasmillaan, ajatus ei ollut jättänyt häntä rauhaan hetkeksikään siitä eteenpäin.
Tuskin hänestä silti minkään valtakunnan koppalakkia kuoriutuisi. Eihän hänestä ollut edes junnupartiolaiseksi ja nyt näytti siltä, että kaikenkokoisten petoeläinten maine oli vaakalaudalla omituisten villiintymistapausten vuoksi. Kansalaiset vain pelästyisivät, jos näkisivät hänet lainvalvojan virkapuvussa saati että olisivat luottaneet häneen kiperän paikan tullen. Olettamus oli synkähkö mutta realistinen.
”Ei susta kai ihan kelvotonta kyttää olis tullut”, Finnick tokaisi savupilven takaa. Sanat tuntuivat kuin veistä olisi käännetty haavassa, vaikka ne eivät olleetkaan ivallisia. Niiden merkitys vain sai Nickille palan kurkkuun.
”Mitä väliä”, kettu huoahti ja ojensi tassuaan kaveriaan kohti. ”Anna sitä.”
Finnick kohotti kulmiaan vähäeleisesti tarjotessaan henkoset savukkeestaan. ”Surkealle maailmalle, vai?”
”Jep, kippis vaan.”
