Nimi: Eräänä iltana eräällä kujalla
Ikäraja: K-11
Fandom: Moriarty the Patriot/Yuukoku no Moriarty/Patriootti Moriarty
Paritus: William Moriarty/Sherlock Holmes
A/N: Ei yhtä Sherlockia ilman toista, näemmä. Aloitin lukemaan tätä mangana jo joskus keväällä/kesällä(?) ja ois edelleen muutama pokkari lukematta, mutta näköjään ajauduin katsomaan animen tässä välissä. Anime tosin ottaa kiinni suomipokkarit, joten pitänee ne mangatkin lukea ensin. Ajauduin myös katsomaan tätä lopulta englantidubeilla, jotka oli musta varsin laadukkaat. Brittiääninäyttelijä Sherlockilla vaan toimii!
Ei oikeastaan ajoitu yhtään mihinkään ja juonta tästä on turha lähteä etsimään, sitä nimittäin ei ole.
Eräänä iltana eräällä kujallaHänen ei tarvitse seistä lähempänä, hän kyllä tietää, miltä kuollut ihminen näyttää. Veri leviää lammikkona uhrin alle, värjää kiveyksen punaisella. Uhrin kasvoille on jäänyt viimeinen yllättynyt ilme. Huomiseen mennessä sade on huuhtonut veren pois.
”Tapaamme taas”, tuttu ääni kommentoi kujan toisesta päästä, eikä Williamin tarvitse kääntää katsettaan tietääkseen, kuka se on. Toinenhan hyppii hänen komentojensa mukaan.
”Oletinkin, että saavut tänne”, William vastaa.
Sherlock naurahtaa. ”Itsehän sinä pyysit minut tänne”, hänen äänensä on huvittunut ja William näkee hänen nojaavan seinään muutaman metrin päässä. Vielä sytyttämätön tupakka roikkuu huolettomasti huulen välissä. Liekö tupakka laisinkaan, Sherlockista ei aina tiennyt. Ei edes William.
”Niinkö?” William kysyy ja Sherlock työntää itsensä kauemmas kuvan seinästä, astuu lähemmäs Williamia.
”On tapahtunut murha ja minun pitää selvittää se. Niinhän se menee?” Sherlockin saapuu hänen luokseen, ääni viipyilevänä, hiljaisen viettelevänä ja William tietää, että se kätkee paljon.
”Niin, näemmä.”
”Voisit alkaa allekirjoittaa viestisi, tiedätkö”, Sherlock nurisee, kun hän kaivaa tulitikut housujensa taskusta ja repäisee valon tikkuun, jolla sytyttää tupakkansa. Jättää sen roikkumaan huulten välistä.
”Tiedät ilmankin.”
”Niin, mutta eikö se olisi sentimentaalisempaa?”
”En usko, että se on tarpeen.”
”Etkö koskaan mieti, Liam”, Sherlock astuu lähemmäs ja hänen silmänsä kiiluvat kujan pimeässä valossa. ”Mieti, mitä se voisi olla.”
”En.”
”Tietenkään”, Sherlock huokaisee ja astuu Williamin ohi aukiolle. On jo pimeää, mutta muutama katuvalo auttaa valaisemaan uhria.
Uhrin käsi on kadonnut. Ehkä sitä ei ollut alun perinkään, mutta nyt sitä ei ainakaan ole. Mies, noin keski-ikäinen, huonot hampaat, luultavasti teki töitä hevosten kanssa, päätellen heinistä kengissä, asui huonommalla alueella, ei paljon rahaa, päätellen rikkinäisistä vaatteista. Niin Sherlock luultavasti päättelisi.
William kyllä tietää, kuka uhri on. Totta kai, hänhän on miehen tänne harhauttanut. Hänen miehensä on tuominnut uhrin kuolemaan tunti sitten.
Hän tietää, että mies oli varaton, hänellä on vaimo ja kaksi lasta, ja hän elätti perhettään välillä auttamalla talleilla, mutta useammin myös ryöstelemällä ja on kerran jos toisenkin mennyt liian pitkälle, varastanut jotain, mitä ei pitäisi. Aivan kaikkea ei Williamkaan katso sormiensa läpi.
”Mitä tekemistä tällä on sinun kanssasi? Vai satuitko vain sattumalta paikalle?” Sherlock kysyy, kun on polvistunut toinen polvi maassa uhrin ylitse. Hän ei katso Williamiin, mutta hänelle kysymys selvästi on tarkoitettu. Sherlockin sormet ovat nopeat, kun ne käyvät läpi taskut, takinliepeet, kasvonpiirteet ja paidan ompeleet, kaiken, mistä voi olla hänelle jotain hyötyä.
”Mehän tulimme tänne samaan aikaan, herra Holmes”, William korjaa, hymähtää. Hän kuulee Sherlockin nauravan.
”Niinpä tietysti. Niinkö sinä haluaisit, Liam? Tulla samaan aikaan?”
”Kyse ei ole siitä, mitä haluan.”
”Entä jos olisi?” Sherlock nousee viivytellen ja harppoo sitten Williamin luokse, laskee hänen huppunsa alas. ”Mitä sinä haluaisit?”
”Kyse ei ole siitä, mitä minä haluan, vaan mikä on tämän kansakunnan kannalta parasta.”
”Tule seuraavalla kerralla hakemaan minua suoraan kotoa”, Sherlock hymyilee, virnistää jopa, niin riettaasti, että lämpö leimahtaa suoraan Williamin vartalon läpi.
”Ja mitä sillä saavuttaisin?”
”Sinun ei tarvitsisi jättää viestiä laisinkaan.”
”Ja sekö olisi sentimentaalista?”
”Mikäs sen sentimentaalisempaa?” Sherlock haastaa ja asettuu nojaamaan kujan seinää vasten aivan Williamin vieressä. Tupakka on ehtinyt palaa puoleen väliin asti, kun Sherlock karistaa sitää osan pois. ”Et sinä minua tähän tarvitse, mutta jostain syystä silti olen täällä”, hän sanoo ja osoittaa uhria.
”Mieshän on murhattu.”
”Selvästi. Hyvä havainto”, Sherlock vastaa tyynesti, ”Mutta minulla sinä et tee mitään.” Hänen pitkät sormensa puristuvat tiukasti tupakan ympärille.
”Etkö halua selvittää murhaa?” William kysyy.
”Selvitin sen jo”, Sherlock kertoo ja ehkä William voisi katsoa, bluffaako hän, William kyllä tietäisi.
”Niinkö?”
”Niin. Ei mitään mielenkiintoista, valitettavasti”, Sherlock sanoo. Mutta jotain mielenkiintoista mies on kuitenkin nähnyt, sillä on edelleen täällä, ei ole vielä lähtenyt. On jäänyt norkoilemaan paikalle, tupakka suupielessä käryten.
”Eikö mitään?”
”Ei murhassa ainakaan”, Sherlock korjaa sanomaansa ja hänen siniset silmänsä vastaavat tiukasti Williamin katseeseen. Katse käy läpi Williamin koko vartalon, tunnustelee sen sanomatta mitään ja jättää sitten hehkumaan, kun Sherlock astuu askeleen taakse päin.
William ei ole heikko, ei missään nimessä, eikä hän punastu. Hän pakottaa katseensa tyyneksi, sanansa vahvoiksi.
”Tapaamme myöhemmin, herra Holmes.”
”Tapaamme. Vai tapamme. Kas, sinähän sen tiedät, Liam.”
Sherlock Holmes lähtee. Heittää tupakkansa kujalle ja katoaa varjoihin.
William seuraa häntä katseellaan, ja vasta, kun tietää toisen lähteneen, kokonaan kadonneen tältä alueelta, uskaltaa hänkin nostaa suupielensä hymyyn.
Tapaamisiin, Sherlock.
