Title: Teit joulusta taas tärkeän
Author: Larjus
Chapters: Oneshot
Fandom: SK∞ (SK8 the Infinity)
Pairing: Nanjou Kojirou (Joe)/Sakurayashiki Kaoru (Cherry blossom)
Genre: Romance
Rating: S
Disclaimer: Alkuperäissarja hahmoineen ei kuulu minulle, enkä ole saanut rahaa tämän kirjoittamisesta.
Summary: Kaoru haaveilee romanttisesta jouluillasta Kojiroun kanssa, mikä ei valitettavasti ole mahdollinen. Onneksi on vaihtoehtoja.
A/N: Mä niin halusin kirjoittaa jotain jouluista Kaorusta ja Kojirousta, ja kun joulu mielletään Japanissa aika paljon pariskuntien juhlaksi (toisin kuin täällä Suomessa se on lähinnä perhejuhla), tuntui hyvältä idealta kirjoittaa jotain siihen ajatukseen sopivaa. Romanttinen MatchaBlossom on muutenkin aina tervetullutta!
Tän ficin kanssa oli mun perinteiset ongelmat: miten fici lopetetaan ja mikä olisi hyvä otsikko. Kun kysyin
Maissinaksulta, että onko ok lopettaa fici just siihen kohtaan, jossa toteaa ettei tiedä enää miten jatkaisi, ja hän sanoi että on (ja sitten kun kohdan hänelle vielä näytin, hän totes että hyvä lopetus se on
). Otsikon repäisin sitten jostain, ja vaikka se on omaan makuuni väärällä tavalla romanttinen, on se kuitenkin ihan kuvaava ja sopiva, niin sillä mennään.
Mukana One True Something 20:n
kolmoskiekalla (jossa teemani on One True Paritustyyppi: slash).
Teit joulusta taas tärkeänLapsuudessa joulu oli ollut Kaorulle todella tärkeä. Enää se ei ollut – ei voinut, vaikka hän olisi halunnutkin. Aikuisille joulu oli vain yksi työntäyteinen arkipäivä muiden joukossa, ja vaikka Kaoru olisi sen itselleen vapaaksi varannut, ei siinä olisi ollut mitään erityistä. Eihän hän kuitenkaan voinut viettää sitä Kojiroun kanssa.
Kojiroulle joulu oli kiireinen päivä, sillä moni halusi viettää illan oman sydänkäpynsä kanssa, ja ilmapiiriltään italialainen ravintola oli täydellinen valinta romanttisille treffeille. Kojirou teki jouluisin aina erittäin hyvän tilin, joten ei ollut toivoakaan, että hän pitäisi ravintolansa silloin kiinni. Ei Kaoru sitä tosin edes pyytänytkään, toivoi vain salaa mielessään, että joskus olisikin toisin.
Kun jouluaatto sitten seuraavan kerran saapui, Kaoru lopetti kaikki työnsä jo kolmen aikaan. Ei hänellä kylläkään ollut mitään suunnitelmia loppupäivälle, mutta se oli niitä harvoja päiviä, kun hän ei jaksanut välittää hevon helvettiäkään kalligrafiasta. Ajatuksiin mahtui vain se, miten paljon hän olisikaan halunnut istua jossain yltiöromanttisessa ravintolassa Kojiroun kanssa erinomaista ruokaa ja viiniä nauttien ja sitten sen jälkeen siirtyä yhdessä jommankumman kotiin jatkamaan iltaa monta astetta kiihkeämmissä mutta aivan yhtä romanttisissa tunnelmissa. Hänen suureksi harmikseen niin moni muukin halusi sille illalle tismalleen samanlaista ohjelmaa ja vei siten hänen mahdollisuutensa.
Kaoru istui olohuoneensa sohvalla kohtaloaan manaten ja silmäili samalla pöydälle laskemaansa punaviinipulloa, jonka oli saanut yhdeltä asiakkaaltaan ylimääräisenä kiitoksena. Osa hänestä olisi halunnut avata pullon saman tien, mutta toistaiseksi Kaoru oli estänyt itseään, sillä se toinen puoli hänestä oli sitä mieltä, että se jos mikä vasta olisikin surkea tapa viettää jouluaattoa: yksin viinipullon äärellä! Viisainta olisi säästää se johonkin toiseen hetkeen, vaikka niin, että Kojiroukin ehtisi hänen seurakseen.
Ja siitä hän sai idean, jonka toteutumisesta hän ei tosin ollut lainkaan varma. Ei vielä.
”Carla”, Kaoru sanoi herätelläkseen tekoälyassistenttinsa. ”Soita Kojiroulle.”
Vaikka Kojirou oli taatusti kiireinen, Kaoru tiesi ravintolan olevan juuri sillä hetkellä asiakkailta suljettu, joten hän toivoi tällä olevan aikaa vastata puhelimeen.
”Selvä, herrani”, Carlan konemainen naisääni vastasi pyynnön vastaanotettuaan. ”Soitetaan Nanjou Kojiroulle.”
Hetkeen ei tapahtunut mitään, ja Kaoru melkein ehti jo tulla siihen tulokseen, ettei Kojirou päässyt vastaamaan. Carla oli hänen pyyntönsä perusteella soittanut tämän henkilökohtaiseen puhelimeen, ja saattoi hyvinkin olla, ettei tämä sen hälytyksiä kuullut. Kaoru oli kyllä valmis soittamaan myös ravintolan asiakasnumeroon, mikäli tilanne sitä vaatisi, mutta olihan se kaikille osapuolille helpompaa, jos hän pääsisi puhuttelemaan Kojirouta suoraan. Ravintolan puhelimeen kun saattoi hyvinkin vastata joku muukin.
Uutta soittoa ei kuitenkaan tarvittu, sillä lopulta Kojirou vastasi.
”No? Mitä asiaa, Kaoru?”
”Tiedän, että olet kiireinen”, Kaoru aloitti ja päätti olla kuluttamatta aikaa anteeksipyyntöihin ja pahoitteluihin, ”mutta liikenisikö sinulta minulle tovi ravintolan sulkemisen jälkeen? Sain eräältä asiakkaaltani pullon hyvää punaviiniä, ja ajattelin, että voisimme joulun kunniaksi nauttia lasilliset yhdessä.”
Hetken linjalta kuului pelkkää vaimeaa hälyä, kunnes Kojiroun ääni sitten peitti sen alleen.
”Ehditkö tulla tänne?” tämä kysyi. ”Koska muuten menisi niin myöhään, ettei siinä olisi enää mitään järkeä.”
”Eipä minulla enää töitä ole”, Kaoru vastasi rauhallisesti vaikka hänen sisimpänsä kupli jo ilosta. Hän oli ollut jo henkisesti varautunut siihenkin, että Kojirou tyrmäisi ehdotuksen heti vetoamalla kiireeseen ja väsymykseen. ”Kyllä minä ehdin. Mihin aikaan?”
”No… tavoitteeni olisi saada ravintola suljettua samoihin aikoihin kuin yleensäkin, mutta illalle on tehty keskivertopäivää enemmän varauksia, joten voi hyvinkin olla, että keittiön sulkeminen ja loppusiivoukset viivästyvät.” Kojirou mietti hetken. ”Mutta tule vaikka puoliltaöin. Varaudu vain siihen, että siivoaminen on vielä kesken ja joudut odottamaan. En minä kuitenkaan kehtaa istuutua sinun kanssasi viiniä maistelemaan, jos muut vielä tekevät töitä.”
”Vaikka olet heidän työnantajansa”, Kaoru totesi. ”Mutta selvä, tulen kahdeltatoista. Sittenpähän odotan, jos sinulla on vielä hommat kesken.”
”Hyvä että se käy sinulle.”
”Mitäpä muutakaan tekemistä minulla olisi, kun työni olen jo tehnyt eikä tänään ole S:kään. Ja enhän minä koskaan ole nukkumassa vielä niihin aikoihin.”
”Etpä niin. No, nyt minun täytyy kuitenkin mennä. On vielä paljon tehtävää ennen iltatarjoilua. Nähdään puoliltaöin.”
Puhelun loputtua Kaoru jäi sohvalle istumaan mieli huomattavasti parempana. Hän oli niin iloinen siitä, että hänen ehdotuksensa oli sopinut Kojiroulle. Eihän se vetänyt vertoja sille, että he olisivat voineet viettää koko illan kahdestaan nauttien hyvästä ruoasta, viinistä ja seksistä, mutta oli se tyhjää parempi. Sen toivomansa romanttisen, pitkän kaavan treffi-illankin hän voisi ehkä saada jonakin toisena päivänä.
Ja niin vain yhdessä hetkessä joulu tuntui Kaorusta tärkeämmältä kuin se oli ollut moneen vuoteen. Silkasta ilosta hän valitsi iltaa (tai oikeammin sanottuna yötä) varten itselleen uuden kimonon. Se ei ollut hänen kalleimpiaan ja hienoimpiaan, sillä hän ajatteli yhtään suuremman pynttäytymisen olevan vain häpeällistä, varsinkin kun hän oli menossa suoraan Kojiroun työpaikalle, mutta olihan hänen johonkin kohdistettava äskettäin syttynyt intonsa. Kimonon tummanvihreä kangas toi hänen mieleensä joulukuuset, joita suunnilleen jokainen kauppa ja ostoskeskus oli ollut pullollaan jo ainakin kuukauden, mutta myös Kojiroun tuuheat, hieman kurittomatkin hiukset. Mustan obin ohuessa kultakirjailussakin oli hänen mielestään jotain jouluista, kuin tähtien jono yötaivasta vasten.
Myöhään illalla ennen lähtöään Kaoru vaihtoi vihreän kimonon ylleen sekä harjasi pitkät hiuksensa ja sitoi ne uudelle poninhännälle. Musta haori teki asusta vielä hieman juhlavamman, mutta Kaoru puki takin päälleen lähinnä lisälämmön vuoksi. Ei hän toki kauaa joutuisi ulkona olemaan sillä menisi ravintolalle autolla (pari viinilasillista ei hänen ajokykyään veisi), ja Okinawalla oli joulukuussakin suhteellisen lämmintä, mutta helteisiin tottuneelle sellainen sää tuntui varsinkin öisin jopa kylmältä.
Kaoru saapui Sia la Lucen eteen muutamaa minuuttia vaille kaksitoista. Hän oli joutunut pidättelemään itseään, ettei saapuisi paikan päälle yhtään aikaisemmin. Niihin aikoihin autolle löytyi parkkipaikka vaivatta, ja kadulle astuessaan hän näki, miten Kojirou juuri hyvästeli alaisiaan ravintolan ulko-ovella. Kaoru ei muistanut, milloin olisi viimeksi nähnyt tämän kumartelevan niin syvään.
”Saitte näköjään kaiken aikataulussa valmiiksi”, hän totesi lähestyessään Kojirouta, kun tämä oli viimein jäänyt yksin.
”Ah, joo, niin saatiin”, Kojirou vastasi kääntäen katseensa Kaoruun. Hänen koko olemuksestaan näki, että takana oli pitkä ja rankka työpäivä, mutta silmissä asti sädehtivää hymyä eivät kiire ja väsymys latistaneet. Osa siitä lämmöstä takertui Kaorunkin sydämeen.
”Oli iloinen yllätys, että ehdotukseni sopi sinulle”, Kaoru sanoi. Hän asteli Kojiroun saattelemana sisälle ravintolaan, riisui haorinsa ja ripusti sen naulakkoon. ”Kun ymmärrän kyllä näiden päivien vaikutuksen työmäärääsi.”
”Ääääh, tietenkin se sopi”, Kojirou sanoi hieman vähätellen. ”Ja se oli itse asiassa vain hyvä juttu, sillä…”
Hän saattoi Kaorun ravintolasalin keskiosassa sijaitsevan pöydän äärelle. Se, kuten muutkin pöydät, oli peitetty tummanpunaisella liinalla, ja sille oli katettu astiat ja aterimet kahdelle hengelle.
”Mitä tämä nyt on?” Kaoru kysyi hölmistyneenä.
”Pitäähän meillä olla vähän jotain syötävää viinin kanssa”, Kojirou vastasi ja veti tuolin esiin pöydän alta. ”Sen jälkeen kun olimme sopineet, että tulet tänne, minulle tuli mieleen, että pitää minunkin nähdä jotain vaivaa tämän tapaamisen eteen.”
”Ei kyllä olisi”, Kaoru sanoi mutta istui vastustelematta tarjotulle tuolille.
”Istu siinä, minä palaan tuota pikaa.”
Pian Kojirou tulikin takaisin saliin kantaen käsissään lasivuokaa. Hän laski sen pannulappujen kera Kaorun jo pöydälle laittaman viinipullon viereen.
”En tiennyt, mitä punaviiniä tarkalleen toit, mutta lasagne on aina hyvä valinta. Se sopii melkeinpä minkä tahansa viinin kanssa”, hän kertoi laskien ottimet käsistään pöydälle. ”Toivottavasti maistuu.”
”Kyllä varmasti”, Kaoru sanoi. Hän oli edelleen suorastaan typertynyt siitä, miten ilta oli sittenkin edennyt. Hän oli kuin olikin saamassa romanttisen ravintolaillallisensa jouluyönä Kojiroun kanssa!
He täyttivät lautasensa, ja Kojirou kaatoi heille molemmille viiniä, sytytti pöydällä olevat kynttilät sekä laittoi vielä puhelimestaan romanttista viulumusiikkia soimaan. Tunnelma oli yksinkertaisesti täydellinen, kun he kilistivät lasejaan ja toivottivat toisilleen hyvää joulua, uppoutuen samalla toistensa katseisiin. Kojirou ei voinut olla hymyilemättä Kaorusta huokuvalle hämmennykselle, jota tämä tyylilleen uskollisesti niin yritti peitellä – hän oli todella onnistunut yllättämään rakkaansa täysin!
”Tämä on herkullista”, Kaoru sanoi muutaman haarukallisen jälkeen. Ainahan Kojiroun ruoat olivat, vaikka hän ei niitä kovin usein sanoin kehunutkaan. Koostumus oli erinomainen ja maku runsas ja täyteläinen, juuri sopivan suolainen ja selvästi hänen mieltymystensä mukaan maustettu.
”Kiitos”, Kojirou sanoi suorastaan sädehtien. Hän kyllä näki toisen kasvoilta, miten tämä nautti syömästään. ”Tämä tuomasi viinikin on erinomaista.”
”En minä sitä valinnut”, Kaoru vastasi vaatimattomasti. ”Mutta hyvä että se sopii.”
”Tietenkin se sopii.”
He eivät juurikaan puhuneet syödessään, mikä ei oikeastaan haitannut Kaorua lainkaan. Ehkä tunnelma olikin parhaimmillaan niin, että he söivät hiljaisuudessa samalla toisiaan silmäillen, jalat pöydän alla toisiaan hyväillen, nauttivat siitä hetkestä kaikilla aisteillaan. Välistä Kojirou syötti Kaorua omalla haarukallaan, eikä tästä ollut kieltäytymään, vaikkei yleensä moiseen olisikaan suostunut. Ja olihan tämän myönnettävä, että syötettävänä olemisessa oli jotain todella romanttista ja intiimiäkin.
”Minä en kyllä ymmärrä, miten sinä muka ehdit kaikkien työkiireidesi keskellä vielä kokata minullekin”, Kaoru sanoi lopulta, kun oli syönyt lasagnea kaksi isoa annosta.
”Minulla on hienoja alaisia”, Kojirou kehui kaataen heille toiset lasilliset viiniä. ”Eikä tästä ollut paljoa vaivaa – tekisin lasagnen vaikka unissani.”
Hän kurottautui tarttumaan Kaorun käteen ja piteli sitä hellästi otteessaan.
”Olen iloinen, että ehdotit tapaamista”, hän sanoi hymy edelleen valaisten hänen kasvojaan. ”En muistakaan, milloin olemme viimeksi viettäneet joulua yhdessä.”
”En minäkään”, Kaoru sanoi. Hänen olonsa tuntui melkein huumaantuneelta, vaikka hänen juomillaan viinimäärillä ei vielä päihdytty. Se taisikin olla Kojiroun hymy ja lempeä kosketus, jotka saivat hänet humaltumaan. Kun tämä sitten vielä nosti hänen kätensä pöydältä ja painoi huulensa kämmenselälle, hän oli varma, että kyllä, Kojirou oli syypää hänen ultrakevyeen oloonsa.
”Haluatko vielä lasagnea?”
Kaoru pudisti pienesti päätään. ”Olen täynnä, kiitos. Se oli herkullista.”
Kojirou nyökkäsi hyväksyvästi, peruutti tuolillaan ja nousi seisomaan.
”Odota siinä”, hän pyysi keräten lautaset käteensä. ”Minulla on sinulle vielä jotain.”
”Et kai sinä vain ole hankkinut mitään lahjaa!” Kaoru melkein parahti kun Kojirou katosi keittiön puolelle. Hän ei itse ollut tuonut viinipullon lisäksi mitään, koska he yleensä lahjoivat toisiaan vasta uutenavuotena, mutta jos Kojirou nyt tekisi poikkeuksen sääntöön, oman lahjan puuttuminen alkaisi hänestä tuntua kamalalta etikettivirheeltä.
”Riippuu siitä, lasketko lasagnenkin lahjaksi!”
Vastaus rauhoitti Kaorun mieltä vähän. Hetken kuluttua Kojirou palasi kädessään metallikuvulla peitetty tarjotin, jonka hän laski pöydälle tehtyään sille ensin hieman tilaa.
”Pitäähän meillä jälkiruokaakin olla”, hän sanoi. ”Toivottavasti et syönyt itseäsi aivan ähkyyn. Vaikka melko kevyttä tämä onkin.”
Kuvun alta paljastuva suklaa sai veden herahtamaan uudestaan Kaorun kielelle, vaikka hän olikin juuri ahtanut itseensä kaksi lasagneannosta. Hän oli kuitenkin valmis vaikka räjähtämään, kunhan vain saisi syödä oman osuutensa tarjolle asetelluista suklaaseen kastetuista mansikoista.
Kojirou poimi yhden mansikan sormiensa väliin ja miltei painoi sen Kaorun huulia vasten. Tämä antoi Kojiroun syöttää mansikan itselleen, nautti sen makeudesta ja tumman suklaan hienovaraisesta karvaudesta, makujen toisiaan täydentävästä yhdistelmästä. Kaoru nuolaisi huuliaan, poimi tarjottimelta toisen mansikan ja vastaavasti alkoi syöttää sitä Kojiroulle. Hän katseli, miten se katosi tämän täyteläisten huulien väliin, ja hänen alkoi tehdä mieli syöttää seuraava mansikka tälle suoraan omasta suustaan.
”Sinä mietit taas jotain hassuja”, Kojirou totesi valitessaan puhelimestaan uuden viulukappaleen.
”Enhän”, Kaoru puolustautui saman tien. ”Mistä sinä sellaista keksit.”
”Tuosta katseestasi.”
Kaorun teki mieli potkaista tätä sääreen, mutta se olisi sekä rikkonut tunnelman että paljastanut hänet. Lisäksi hän tunsi Kojiroun jalan sipaisevan omaa nilkkaansa, mikä ei voinut mitenkään olla vahinkohipaisu, ja se sai hänet hyytymään paikalleen.
”Kyllä minä sinut tunnen”, Kojirou hymähti, laittoi suuhunsa yhden mansikan ja nappasi käteensä toisen. ”Ja nyt suu auki. Minä tein nämä syötäväksi.”
He syöttivät mansikat toisilleen kunnes lopulta jäljellä oli vain yksi. Kaoru epäröi, mitä tekisi sen suhteen, mutta Kojirou kehotti häntä ottamaan sen, itse kun oli syönyt niitä jo riittämiin. Niinpä Kaoru poimi sen sormiensa väliin, ja kun se hipaisi hänen huuliaan, hän päätti antaa mieliteolleen vallan. Hän nousi seisomaan mansikka huuliensa välissä, kiskoi Kojirounkin kauluksista ylös ja ojentautui suutelemaan tätä pöydän yläpuolella. Hän puraisi suklaamansikkaa niin, että Kojirou sai siitä puolet, ja suuteli tätä kuin ei olisi mitään muuta ikinä halunnutkaan tehdä. Suudelma oli lämmin ja makea, ja Kaorusta tuntui, että hän oli odottanut ainakin vuoden saadakseen Kojiroun huulet taas omiaan vasten.
”Vai tämäkö sinulla oli mielessäsi?” Kojirou kysyi, kun he lopulta vetäytyivät irti toisistaan ja istuutuivat. Hän nuoleskeli suklaata suupielistään.
”Ehkäpä.”
Kojirou nauroi Kaorun vastaukselle ja poimi taas tämän käden omaansa. ”Milloinkohan minulla on viimeksi ollut näin hyvä joulu?” hän kysyi. Kaoru oli miettinyt omalla kohdallaan samaa, mutta hänestä ei ollut antamaan vastausta heille kummallekaan.
Kun he sitten viimein lopettelivat yhteistä iltaansa, Kaoru ripustautui Kojiroun kaulaan eikä olisi halunnut päästää irti. Hänestä olisi ollut ihana viettää vielä loppuyökin tämän kanssa, mieluusti rakastellen ja sitten oikein myöhään nukkuen, mutta valitettavasti se ei ollut mahdollista. Kojirou aikoi pitää ravintolansa auki normaaliaikataulun mukaisesti, mikä tarkoitti töitä heti aamusta alkaen, eikä Kaorullakaan vielä ollut vapaata. Onneksi heillä oli kuitenkin ollut mahdollisuus tähän yhteiseen illalliseen.
”Pidän ravintolan viikon kiinni kahdeskymmenesyhdeksäs päivä alkaen”, Kojirou sanoi painaessaan Kaorua itseään vasten. ”Vietetään jokin ilta ja yö yhdessä?”
”Vaikka kaksi”, Kaoru vastasi ja heti sen sanottuaan ajatteli, että hänelle kelpaisi oikeastaan vaikka koko viikko yhdessä Kojiroun seurassa. Ja jos ihan tarkkoja oltiin, kaikkein mieluiten hän viettäisi
jokaisen yön tämän kanssa. Hänen pitäisi ryhdistäytyä ja varoen kysellä, mitä mieltä Kojirou mahdollisesti olisi yhteen muuttamisesta. Vielä hänestä ei vain ollut siihen.
”Ihanaa”, Kojirou sanoi ja hamusi Kaorun huulet suudelmaan. Misteliä heidän yläpuolellaan ei ollut, mutta mihinpä he sellaista olisivat tarvinneetkaan.
Hetkeä myöhemmin Kojirou lopulta saattoi Kaorun autolle, jonne tämä ei periaatteessa olisi halunnut palata. Oli kuitenkin pakko työntää kaikki itsekkäät ajatukset sivuun ja muistaa velvollisuutensa. Onneksi hän pystyi piristämään itseään ajattelemalla, että muutaman päivän päästä heillä molemmilla olisi lopulta aikaa toisilleen.
”Aja varovasti”, Kojirou pyysi puristaen hellästi Kaorun kättä. ”Pystythän varmasti?”
”Ai mitä, ajamaan kotiin?” Kaoru kysyi. ”Tietysti pystyn. Ei pari lasillista viiniä minua niin sekaisin saa.”
”En ehkä puhunutkaan viinistä...”
”Idiootti.”
Kojirou vain nauroi.
”Öitä”, hän toivotti ja painoi vielä pikaisesti suukon Kaorun suupieleen.
”Hyvää yötä.”
Kotiin ajaminen ei tuottanut vaikeuksia, vaikka Kaorun olo oli edelleen höyhenenkevyt niin että melkein pyörrytti. Hän oli äärettömän onnellinen siitä ajasta, jonka oli saanut viettää Kojiroun kanssa, sydän oli pakahtua ilosta, kiitollisuudesta ja rakkaudesta. Jostain hänelle oli tullut myös todella jouluinen olo, vähän niin kuin silloin kauan sitten lapsena, kun hän oli vielä uskonut joulupukkiinkin, ja kun radio sitten alkoi soittaa Kulkusia, hänen melkein teki mieli alkaa laulaa mukana.
Melkein.
