Meritaivas, S, tunnelmoiva ficlet

[Maissinaksu]

Tekstin nimi: Meritaivas
Kirjoittaja: Maissinaksu
Ikäraja: S
Genre: Tunnelmointi

A/N: Kirjoittelin tämän kuosiin marraskuun loppupuolella, mutten sitten halunnut julkaista tätä samanaikaisesti ns. roskaviikon ficcien kanssa. Meinasi sitten melkein unohtua docsin uumeniin. Inspiksensä tämä sai eräästä netissä vastaan tulleesta kuvasta, jonka voisin linkata tähän. Tyyliltään tämä on originaaleilleni hyvin tyypillinen: pohtiva ja eteerinen vailla kummempia alkuja tai loppuja. Hauskaa, miten teksti itsekin pohtii kyseisiä asioita.



***



Mihin yksi loppui ja mistä toinen alkoi?

Syksyn tullen kadut muuttuivat kohmeisiksi ja naapurustoihin laskeutui hiljaisuus. Väellä ei ollut yhtä paljon sanottavaa toisilleen kuin valoisina vuodenaikoina. Harmaus antoi tilaa ajatella, mikä oli ajoittain haitallista. Väen olisi sopinut keskittyä käytännön toimiin mietteiden sijaan.

Luova mieli otti silti vaeltaakseen. Se irtautui käytännöllisyydestä ja onnistui löytämään hetken jos toisenkin pohdinnoilleen. Sama toistui aina, kun katseen nosti tummasta asfaltista. Mistä yksi alkoi, mihin toinen loppui?

Taivaan kanvaasi koostui meriaalloista, pilvenhattarat runsaista vaahtokuohuista, tuuli toi mukanaan häivän suolaisuutta. Taivas ja meri olivat yksi ja sama, vaikka kauan sitten raja niiden välillä oli ollut tarkka, lähes veitsellä leikattava. Enää ei ollut varmuutta siitä, olisiko taivaalla sopinut lentää vai uida. Molempia?

Vai ei kumpaakaan?

Tyynellä säällä vesi soljui syleillen, huonolla aallot laukkasivat taivaan poikki pimentäen hetkeksi auringonkin. Ilman enteillessä myrskyä väki varautui sitä nykyä vaistomaisemmin tulvaan ukkosen tai hurrikaanin sijaan.

Vuoden lipuessa kohti talvea sää alkoi vaipua levolle. Syyssateiden ja rajuilmojen jälkeen meritaivas sai tilaisuuden osoittaa suopeutensa pysymällä vaiti kevääseen asti. Aallot eivät jäätyneet, mutteivät myöskään ilahduttaneet katselijaansa pärskymällä korkealla heidän yläpuolellaan. Turtunut, sitä meri oli monen mielestä. Meren olisi suonut harvoin olla niin liikkumaton, mutta sen olemus toi monen silmiin myös maalauksellista aistikkuutta. Kaikki oli kiinni näkökulmasta.

Kaikki oli samalla elävää ristiriitaa. Jos ja kun meri ja taivas olivat yksi ja sama, tarkoitti se sitä, ettei sen katselijoilla ollut kumpaakaan omana itsenään. Askarruttavat kysymykset kiteytyivät niihin olennaisimpiin, joissa udeltiin muutoksen ajankohtaa ja syytä. Milloin ja miksi kahdesta oli tullut yhtä?

Luova mieli tahtoi myös kyseenalaistaa. Mikä oli alku ja mikä loppu, kyllä, mutta myös sen, millaisia kompromisseja vaadittiin, jotta kaksi erilaista olisivat todella voineet olla yhtä. Jospa meren ei koskaan olisi sopinutkaan ottaa paikkaansa taivaalla? Siellä, missä ennen oli ollut vettä, näkyi nyt erämaata silmänkantamattomiin. Jäljelle jääneestä tyhjyydestä saattoi jokainen itse tulkita, olivatko jäähyväiset olleet haikeat, vai oliko muutos tapahtunut ilman suuria tunteita.

Kesäisin oli helppo unohtaa, miten vaisuksi meri rauhoittuisi hallan jälleen pureutuessa luihin ja ytimiin. Kesän jälkeen taivasta ehti pysähtyä katselemaan ja todeta näyn jääneen heiltä havaitsematta silloin, kun meri oli talvehtinut entisellä paikallaan. Ehkä muutos oli tuonut mukanaan hyvääkin sen sijaan, että muutoksen itsensä syitä olisi jatkuvasti pohtinut ajatuksille suotuina hetkinä.

Harmaata, paikallaan pysyvää taivasta katsellessa oli silti mahdotonta sanoa, oliko talvehtiva taivaan meri onnellinen.

[Claire]

Tällä ficletillä oli todella kaunis otsikko, joka kiinnitti heti huomioni. Ja voi, kuinka haikean kauniiksi tämä ficlet myös osoittautui sisällöltään! Olet upeasti yhdistellyt luonnon kuvausta ja syvällisempää pohdintaa. Tunnen löytäväni itseni tekstistä: kesällä on liian kiireinen kaiken hauskan keskellä, mutta syksyllä pysähtyy miettimään elämää, nykyisyyttä, tulevaisuutta, vähän kaikkea.

Mun tekisi mieli lainata tähän koko ficlet, koska kirjoitustyylisi on vaan niin kaunista, mutta tämä kohta melko alussa vangitsi minut täysin:

Taivaan kanvaasi koostui meriaalloista, pilvenhattarat runsaista vaahtokuohuista, tuuli toi mukanaan häivän suolaisuutta. Taivas ja meri olivat yksi ja sama, vaikka kauan sitten raja niiden välillä oli ollut tarkka, lähes veitsellä leikattava. Enää ei ollut varmuutta siitä, olisiko taivaalla sopinut lentää vai uida. Molempia?

Vai ei kumpaakaan?

Siis aivan upeaa, tykkään tosi paljon. Sun kirjoitustyylisi on vähän kuin upean soljuvaa runoa lukisi!

Myös loppu pisti pohtimaan, ja kokosi ficletin täydellisesti. Ajatuksia herättelevästä tekstistä huolimatta jäin aikalailla sanattomaksi, joten pahoittelen tyhjänpäivästä kommenttiani Halusin kuitenkin vaan kommentoida ja kiittää tästä upeasta lukukokemuksesta! <3

[Larjus]

Alan pikkuhiljaa olla valmis kalenterikommenttien kanssa niin nyt on aikaa tulla sanomaan sananen tästä täällä Fininkin puolella Vaikka ehdinhän mä Whatsappissa toteamaan ainakin sen, että pienimuotoinen mindfuck jäi tämän lukemisen jälkeen Ja kyllä nyt kun tätä uusiksi kattelin, vähän oli taas hämmennystä ilmassa, ei mun ajatukset kovinkaan selkeämpiä ole nytkään. Tykkään kyllä tämän pohdiskelevasta otteesta ja ajatusleikistä. Tämän äärelle on hyvä pysähtyä itsekin vain hetkeksi ihmettelemään Kirjoitustyylikin on varsin kiva, sellainen taiteellinen (ei tekotaiteellinen ), vähän kuin tämä olisi joku öljyvärimaalaus sanallisessa muodossa. Mietin myös tota kuvaa, jonka linkkasit, ja sekin on vähän niin kuin maalaus. Ja aikas vangitseva, ihan niin kuin tämä ficletkin :3

Kiitos tästä mielenkiintoisesta lukukokemuksesta! Kiva lukea sulta taas vaihteeksi originaalia.

[hiddenben]

Kommenttiarpajaisten myötä päätin tulla lukemaan sinulta lisää originaalia, sillä nämä ovat kiehtoneet minua luettuani Alhon vanhan talon ja Takamaat. Tämä ficlet laittoi kyllä miettimään ja pahemman kerran, mutta pohdiskeltuani aikani ja vilkaistuani tuota linkkaamasi kuvaa oli hauska todeta, että tämänhän voi tulkita juuri niin kuin itse haluaa!

Minä lähdin kirjaimellisella tulkinnalla, eli kuinka meri todella päättää olla yhtä taivaan kanssa ja millaisia seurauksia se tuo mukanaan maailmalle. Hauskaa kuitenkin, miten ihmiset eivät osaa sitä suoraan huomata vaan vaaditaan luovuutta, jotta muutoksen voi havaita. Liian usein sitä tulee kuljettua katse maassa, mutta kohottamalla katseen ylös voi havaita kaikkea mielenkiintoista - ja tässä tekstissä jotain todella jännittävää. Merestä muodostuu elävä hahmo, jolla on tunnistettavia luonteenpiirteitä ja joka elää vuodenaikojen mukaan, mutta samalla se on arvaamaton ja pelottavakin, sillä mikä on saanut tuon aiemmin tarkan rajan haalenemaan?

Tykkäänkin todella paljon tästä mysteeristä, jonka teksti esittelee ja johon ei tarjota minkäänlaista vastausta vaan vain luovan mielen tekemiä huomioita. Etenkin tuo muutoksen kyseenalaistaminen ja mikä on saanut taivaan muuttamaan paikkaa ja etenkin, millä oikeudella, ovat hauskoja kysymyksiä, vaikka aihe onkin oikeastaan aika vakava. Lukijalle jää pohdittavaa, mutta samalla saa nauttia elävästä vuodenaikojen ja säätilojen kuvailusta.

Tämä oli todella mielenkiintoinen teksti ja vaikka aluksi vähän hirvitti tarttua tähän, tästä irtosi vaikka mitä! Kiitos