Hozier, kivaa, että hyppäsit tähän tarinaan mukaan! Toivottavasti olet taltuttanut koronan ja pääset nauttimaan hiljalleen alkavasta keväästä
Sirka on kyllä nelikosta ehkä se mielenkiintoisin, sillä hänellä on suurimmat voimat, mutta samalla se tosiaan tuo mukanaan vastuuta. Katsotaan, mitä kaikkea Myrttimökin vuoden aikana ehtii tapahtua! Oilista pääset lukemaan hieman lisää tästä ja toivottavasti hän alkaa hiljalleen tuntua tutummalta
Kiitos kommentista ja että luet!
Linne, ihana kuulla, että tämä auttoi ennen hammaslääkärikäyntiä! Ja että luet mielelläsi lisää näistä neljästä, sillä heistä on ollut kiva kirjoittaa
Sirka jää kyllä selkeästi kolmikon ulkopuolelle sekä siksi, että vietti monta vuotta opiskelemassa, mutta myös, koska omaa nelikosta vahvimmat voimat, joka automaattisesti asettaa hänet hieman eri tilanteeseen. Kivaa siis, että nelikon väliset suhteet kiinnostavat ja että ainakin ensimmäinen luku tempaisi mukaansa! Heh, naureskelin tuolle kylpyläkommentille, koska Ylisniemessä ei kyllä ole mitään Holiday Clubin kaltaista vesipuisto-poreallas-kokonaisuutta
Enemmänkin mietin sellaista roomalaista kylpylää (mutta pienikokoista, ehkä sittenkin vähän enemmän sellainen japanilainen
onsen!), eli rakennusta, jossa on muutama pieni allas kylpemiselle. Pitää yrittää sisällyttää jokin kohtaus kylpylään, niin voin kertoa siitä enemmän! Kiitos hurjan kivasta kommentista ja että olet mukana seuraamassa! ♥
Kelsier, kivaa, että nappasit tämän Kommenttikampanjasta! Hyvä, että hyggeily tulee esiin, sillä haluan tämän olevan tällainen semi-kotoisa teksti, jossa on vähän synkempiä sävyjä, mutta jossa elämä silti kantaa vaikeuksien läpi
Olet kyllä oikeassa siinä, että tietäjän rooli vie Sirkaa kauemmas muista. Noitanelikon menneisyys ja nykyisyys tekevät suhteista monimuotoiset ja tuntuu, että niistä riittää kirjoitettavaa. Kiitos kovasti kommentistasi!
K/H: Vedetään helmikuun viimeisiä ja tässä seuraakin kaamoshaasteen kuukauden luku! Kuukausi on ollut hektinen ja täynnä niin töitä kuin maailman menoa, mutta tuntuu ihanalta voida hiljentyä erilaisten tekstien äärelle ja nauttia pienestä pakomatkasta toisiin maisemiin. Toivottavasti viihdytte tämän uuden luvun parissa! Kiitos ihanista kommenteista, ne ovat innostaneet ja kannustaneet tämän kirjoittamista
Toinen luku
Eräänä helmikuun aamuna luonto puki paljaat puunrungot valkeaan huurrepeittoon. Pakkasta oli vain muutama aste ja maisemaa peitti unenomainen sumu. Oilista tuntui kuin hän olisi kulkenut lumikuningattaren valtakunnassa kävellessään Myrttimökiltä järvelle. Huurrekiteet kimaltelivat puiden oksissa jalokivien tavoin ja metsässä vallitseva hiljaisuus tuntui arvokkaalta.
Oili olisi nauttinut talvimetsän ylhäisyydestä mielellään, mutta hänen takanaan kulkevan Sirkan puuskahdukset muistuttivat häntä siitä, ettei hän ollut yksin. Toisaalta hän olisi pystynyt aistimaan Sirkan koko synkeän olemuksen, vaikka ei olisi kuullut pihaustakaan. Sirka oli ollut yhtä myrskypilveä siitä lähtien, kun hänet oli päästetty kotiin Koivulasta sillä ehdolla, ettei hän yrittäisi taikoa arkitaikoja enempää ennen kuin kuu on kiertänyt kokonaisen kierroksen. Sirkan kaltaiselle myrrysmielelle sellainen ei sopinut, mutta hampaitaan kirskutellen ja sisartensa valvovan silmän alla hän selvisi päivä kerrallaan. Saadakseen ajan kulumaan Sirka kävi pitkillä kävelyillä ja, ollessaan turhautumisen huipulla, hän liittyi ärähdellen muiden seuraan, yrittäen saada itselleen tekemistä.
Tänään oli Oilin vuoro viihdyttää toipilasta.
Onneksi he eivät olleet aivan kahden. Hepuli-kissa seurasi heidän jalanjäljissään järvipolkua pitkin kirsu taivaisiin kohotettuna ja silmät tyytyväisesti puoliummessa. Kylmimpinä pakkaspäivinä se jäi mieluummin sisälle lämmittelemään olohuoneen kakluunin ääreen, mutta nyt sää salli sen lähteä mukaan heidän seurakseen avantouinnille.
”Kaunista”, Oili yritti sanoa Sirkalle, joka kulki hänen takanaan. Sirka vilkaisi häntä.
”Niin kai.”
Oilin kulmat rypistyivät hänen katsellessaan Sirkaa, jonka noidanhatun lierille oli varissut lunta. Sirkaa häiritsi jokin muukin kuin pelkkä toipilaisuus. Sen pystyi tuntemaan, jos vain oli halukas havaitsemaan sen. Oili ei osannut sanoa, mikä Sirkan mieltä painoi, eikä hän uskaltanut kysyä. Vaikka Sirka ei saanut käyttää myrrystä ja hurmaantua, Oili pelkäsi häntä hieman siitä huolimatta. Sirkan vuodet Viimavirrassa olivat tehneet hänestä hallitumman ja hillitymmän, mutta joskus hänen verensä kuohahti niin, että Oilista tuntui paremmalta pitää etäisyyttä. Se oli kamalaa, sillä he olivat olleet ennen kaiken alkamista läheisiä, mutta yhteyden uudelleen löytäminen oli ollut vaikeaa.
Kun he saapuivat järvelle, Hepuli juoksi heidän edelleen laiturille ja jäi sen reunalle odottamaan. Oili sulatti keveällä kädenliikkeellä laiturin penkille kasautuneen lumen ja istui alas. Sirka istui hänen viereensä. Molempien katseet kiersivät utuisen järven rantaa pitkin. Oili ihaili valkeaan pukuun pukeutuneita puita ja pensaita, jotka erottuivat sumun keskeltä. Avannon vesi seisoi paikoillaan. Oli täydellinen päivä.
Hepuli maukaisi Oilille ja katsoi häntä niin kuin sillä oli tapana halutessaan jotain: keltaisenruskeat silmät täydellisen pyöreinä.
”Oletpa sinä kärsimätön”, Oili hymyili sille ja nousi seisomaan. Hän riisui yltään huopakangasviitan, housut ja paidan ja viikkasi ne penkille odottamaan. Vilunväreet kulkivat jalkapohjista pohkeisiin ja ylös reisiin, kun villasukat jäivät kenkiin ja noidanhattu Sirkan syliin.
”Oletko varma, ettet halua kastautua?” Oili kysyi, ja hetken Sirka näytti empivän jo huulilleen muodostunutta kieltävää vastausta. Sitten hän pudisti päätään, ja Oili kohautti olkiaan.
Hän käveli laiturin puisille portaille ja laskeutui ensimmäisen rappusen. Vesi ei yltänyt sille, mutta askelma oli jäästä kylmä. Oili sulki silmänsä ja lausui hiljaa mielessään
luulet sen olevan pahempaa kuin se oikeasti on. Sitten hän astui toisen, kolmannen ja neljännen askeleen, kunnes vesi ylettyi hänen reisiinsä. Hengähdys karkasi hänen huuliltaan: kylmä vesi yllätti kehon joka kerta. Oili avasi silmänsä ja naurahti nähdessään Hepulin aivan kasvojensa edessä, viiksikarvat melkein hänen poskeaan kutittaen.
”Kyllä minä pärjään”, hän kuiskasi kissalle, ja astui viimeiselle askelmalle ennen kuin kyykistyi ja upotti koko kehonsa veteen.
Alkushokin jälkeen vesi tuntui enää viileältä ja hyväili Oilin kehoa hän uidessa muutaman vedon kohti avannon reunaa ja takaisin laiturille. Kun hän nousi ylös, Sirka ojensi hänen pyyhkeensä. Oilia hymyilytti, kun huomasi sen olevan Sirkan omalla taialla lämmitetty.
”Oletko varma, ettet halua kokeilla?”
”Näytti kylmältä”, Sirka sanoi. Hänen ruskeat silmänsä saivat pähkinäisen vaalean sävyn lumimaisemassa.
”Näytti, mutta ei tuntunut. Se on virkistävää ja rentouttavaa”, Oili sanoi ja lisäsi sitten hetken mielijohteesta: ”Se auttaa minun taikaani vahvistumaan.”
Sirkan kasvoille jähmettynyt ryppy katosi, kun hän vilkaisi avantoa uusin silmin. Hepuli haisteli Oilin paljaita jalkoja ja nuolaisi muutaman pisaran hänen pohkeestaan.
”Minäkin tulen, jos tulet. Mennään yhdessä”, Oili ehdotti. Sirka vilkaisi häntä, puristi huulensa yhteen ja nyökkäsi.
”Hyvä on.”
Kun he hetkeä myöhemmin lähtivät kävelemään takaisin Myrttimökille, Oilista tuntui kuin pieni säie heidän ystävyyttään oli vahvistunut. Vaikka Sirka ei vieläkään puhunut yhtä vapautuneesti kuin Oili olisi toivonut, hän vastaili kysymyksiin yrteistä ja salvoista kokonaisilla lauseilla nyökkäysten tai yksittäisten sanojen sijaan. Oli ihmeellistä, miten paljon Sirka osasi: vuodet Viimavirrassa olivat tehneet hänestä todellisen tietäjän.
”Oletko menossa kylälle tänään?” Sirka kysyi, kun he lähestyivät kotia. Oili nyökkäsi.
”Viena pyysi, että toisin jälleen uusia salvoja Koivulaan.”
Oili ei erityisemmin välittänyt Ylisniemessä käymisestä. Hän kyllä rakasti itse kylää: pienen kirjakaupan tiiviit hyllyvälit kutsuivat hänet selailemaan satojen kirjojen sivuja, kahvilanpitäjä Luukas tiesi täsmälleen, miten paljon kanelia kaakaon päälle kannatti ripotella, ja iltaisin kylän kaduilla oli ihana kävellä, kun ikkunoista välkkyivät kynttilöiden lempeät valot.
Ylisniemi oli täynnä tunnelmaa, mutta oli harvinaista, että Oili tai kukaan heistä neljästä sai kulkea siellä rauhassa. Se oli noidanlupauksen huono puoli: lupaus auttaa aina, kun se oli noidalle mahdollista. Kun Vanamo kulki Ylisniemessä, maataan viljelevät tai takapihallaan puutarhaansa hoitavat keksivät häneltä kysyttävää, Vienaa pyydettiin auttamaan eläinten tai lasten kanssa, Oilia taas parantamaan kivut ja säryt. Sirka oli heistä ainoa, joka sai useimmiten kulkea rauhassa. Tietäjää pyydettiin apuun vain silloin, kun oli tosi kyseessä.
Siksi Oili vältteli usein kylään lähtemistä. Hänen oli vaikea kestää ihmisten huolet ja kivut, ja hän tekikin yleensä salvat ja yrttisekoitukset kotona ja pyysi sisariaan viemään ne kylään.
”Haluatko, että vien ne puolestasi?” Sirka kysyi. He astuivat juuri portin läpi pihapolulle. Avonaisesta keittiönikkunasta välittyi koko aamupäivän hautuneen kasvispadan tuoksu ja Hepuli juoksi heidän edellään ovelle.
”Tekisitkö sen?” Oili ilahtui, ja sai Sirkalta nyökkäyksen. ”Kiitos!”
”Olen menossa sinne joka tapauksessa. Menen valmistelemaan Kairan perheen hiiteen laskemista varten”, hän sanoi kasvot synkistyen.
”Onko jo aika?”
”Routa alkaa hellittää tulevina päivinä, ja se riittää Vanamolle”, Sirka sanoi. ”On aika päästää heidät viimeiselle matkalle. Levoton kuolema ei ole koskaan helppo.”
Oili värisi, vaikka lämpö tulvahti heidän kasvojaan vasten Sirkan avatessa mökin oven. Hepuli asteli heidän ohitseen eteiseen ja viiletti suoraan keittiöön, jossa Vanamo tervehti kissaa kujerrellen. Oili tunsi samanaikaisesti helpotusta ja ahdistusta Sirkan sanoista. Hän oli yrittänyt olla ajattelematta Kairan perheen kohtaloa ja matkaa hiiteen. Pakkanen oli ollut viime viikot niin kova, että ruumiit oli päätetty säilyttää metsän reunalla olevassa riihessä, mutta jos ilma oli lämpenemässä, oli aika laskea heidät hautaan.
Heidän kaikkien piti osallistua hautajaisiin. Tässäkin asiassa noidanlupaus oli läsnä. Sirka osasi lausua oikeat sanat ja tehdä tarvittavat riitit, jotta kuolleet lähtisivät Tuonelaan eivätkä jäisi kummittelemaan Ylisniemeen, Vanamo puolestaan auttoi hautauksen valmisteluissa ja arkkupaikkojen kaivamisessa. Viena tekisi ruoan, joka hiidessä nautittiin, ja Oilin tehtävä oli luoda yrttien ja tuoksujen avulla levollinen tunnelma. Heillä oli omat roolinsa, oma vastuunsa kannettavana.
Oili hätkähti, kun Vanamo ilmestyi keittiön ovenpieleen. Hän oli unohtunut seisomaan paikoilleen, kengät vielä jalassa ja kaulahuivi kaulassa.
”Haluatteko teetä?” Vanamo kysyi.
”Mieluummin kahvia”, Sirka vastasi peilatessaan itseään eteiseen ripustetusta puukehysteisestä peilistä.
”Kävitkö sinäkin avannossa?” Vanamo kysyi huomatessaan Sirkan kosteat latvat. Sirka kohautti olkiaan ja käveli hänen ohitseen olohuoneeseen.
Vanamo käänsi katseensa Oiliin ja kohotti yllättyneenä kulmiaan.
”
Hyvin tehty”, hän kuiskasi hymyillen.
✷✷✷
Ylisniemen metsän rajalla sijaitseva riihi oli hämärä, vaikka ulkona sumu oli jo hajonnut ja aurinko paistoi siniseltä taivaalta. Ennen siellä oli kuivattu ja puitu viljaa, mutta nykyisin Ylisniemen viljelysmaat sijaitsivat kauempana ja riihi oli saanut toisenlaisen tehtävän. Nyt siellä makasi kolme, kylmästä ja kuolemasta kohmeaa ruumista.
Sirka katseli Kairan perhettä muutaman askeleen päästä. Kaikki kolme olivat jo saaneet oman puisen arkkunsa, heidät oli pesty ja puettu hienoimpiin vaatteisiin, mitä mökistä oli onnistuttu löytämään. Ruumiiden kasvot oli kääritty vaaleisiin liinoihin. Se oli helpotus. Kaikista tietäjän töistä Sirka nautti ruumiiden valmistelusta ja niiden hiiteen viemisestä vähiten. Joitakin Viimavirran oppilaita kuolema, alinen ja kaikki kuolleiden sielunelämään liittyvä oli kiehtonut loputtomasti, mutta Sirka ei mielellään ajatellut kuolemaa. Hän piti elämästä ja keskittyi mieluummin oppimaan yrteistä, metsänhaltijoiden ja muiden olentojen tunnistamisesta ja kohtaamisesta ja etenkin siitä, miten vaalia hänen omia voimiaan. Lumivyöryn jälkeen hän oli ollut puolikas entisestä itsestään, ja sitä oli vaikea sietää.
Oikeastaan ruumiille ei tarvinnut tehdä enää mitään. Tietäjän tärkein työ tapahtui hiidessä, mutta Sirka oli tarvinnut syyn tulla käymään Ylisniemessä ja riihessä. Oli inhottavaa valehdella Oilille, joka oli sydämeltään niin puhdas ja luonteeltaan lempeä, mutta Sirka tiesi, että se, mitä hän aikoi seuraavaksi tehdä… Oili tuskin kestäisi ajatusta.
Sirka otti takintaskustaan puukon ja lähestyi Kairan perheen äitiä. Tietäjän työhön liittyi paljon asioita, joita ei olisi uskonut päällepäin. Ne oppi vasta Viimavirrassa koulun kellarikerroksessa suljettujen ovien takana.
”Olen pahoillani”, Sirka sanoi seisoessaan äidin ruumiin vierellä. ”Kiitoksena tästä lupaan pitää huolta nuorimmastasi.”
Hän tarttui ruumiin vasempaan käteen ja piteli kiinni pikkusormesta samalla, kun asetti veitsen terän keskimmäisen nivelen alapuolelle. Tuntui väärältä painaa puukon terä ihoa vasten ja inhon ja anteeksipyynnön väreet kulkivat Sirkan läpi. Hän valoi taikaa terän ja ihon väliin ja keskitti ajatuksensa puhtaaseen leikkaukseen. Sitten hän painoi terää keveästi alaspäin ja se luiskahti kuoleman kovettaman sormen läpi kuin se olisi ollut huoneenlämpöistä voita.
Yrittäen olla ajattelematta asiaa, Sirka avasi vyöllään olevan tietäjänpussin ja pudotti kylmän, kovettuneen sormen sen sisään. Teko sai vatsan vääntämään ja Sirka nielaisi, yritti pitää oksennuksen poissa. Oli monenlaisia keinoja vahvistaa omaa väkeään, sitä taikuutta, joka värisi noitien ihon alla ja nostatti mielen hurmoksen kaltaiseen tilaan. He saattoivat ottaa talteen tiettyjen eläinten luurangon osia tai kuolleiden lintujen jalkoja, joissa virtasi väkeä. Jos sattui olemaan seurueessa, joka kaatoi karhun, sai noita itselleen karhunhampaan, jossa väki oli valtavan vahvaa. Sellaisia esineitä hänen sisarensa keräsivät mahdollisuuksien mukaan vahvistaakseen taikuuttaan, mutta Sirka tarvitsi enemmän - ja kuolleiden väki oli vahvinta.
Moni leikkasi itselleen vain palan kuolleen sormenkynttä tai tukon hiuksia. Ehkä, jos Ryytilän onnettomuutta ei olisi tapahtunut, se olisi riittänyt Sirkallekin. Mutta hän ei ollut tuntenut oloaan omakseen melkein kuukauteen ja hän kaipasi sitä voiman tunnetta, joka ihon alla virtaava hurmos hänelle antoi. Kuolleen sormi oli kynttä ja hiuksia vahvempaa, eikä hän voinut jättää tilaisuutta käyttämättä. Ei, vaikka teko sai hänet yökkäämään inhosta ja katumuksesta; vaikka hän tiesi sisartensa tuomitsevan hänet teosta, jos joskus saisivat tietää hänen tehneen niin.
Mutta kukaan heistä ei ollut tietäjä. Ei niin kuin Sirka.
Hän lausui hiljaa muutamat kuolleita kunnioittavat sanat ja poistui sitten riihestä. Helmikuun aurinko paistoi kirkkaana hänen kasvoilleen ja hämärän jälkeen silmiä sai siristellä hetken ennen kuin ne tottuivat valoon. Sirka lähti kävelemään kohti Koivulaa. Nyt, kun pahin oli ohitse, olo tuntui hieman keveämmältä. Auringon orastava lämpö kasvojen ihoa vasten tuntui ihanan pehmeältä ja jos oikein etsi, ilmassa saattoi aistia varhaisen kevään läsnäolon.
