Ficin nimi: Kiitollisuudenvelka
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Hobitti
Ikäraja: S
Mukana: Fíli & Kíli
Genre: Draama, hurt/comfort
Summary:
Synkmetsän haltia punakutreissaan ei ollut pelastanut ainoastaan Kílin henkeä, mutta samalla hänenkin.A/N: Otin hulluuspäissäni osaa
Adjektiivittomuushaasteeseen ja tulin kirjoittaneeksi ensi kertaa jotain muuta kuin Barduilia. Pikku projekti oli sanalla sanoen mielenkiintoinen ja kieltämättä vähän sain hiuksia kiskoa ennen kuin olin tekeleeseen edes osapuilleen tyytyväinen ja osasin päästää tämän muokkauskierteestään. Oneshotiksi tämä ei ihan yltänyt, mutta ficletin mitta kelpaa vallan mainiosti.
***
Fíli antoi aironsa halkaista vedenpinnan hiljaisuuden vallitessa. Savun katku ja tulipalon jäänteet verhosivat paikkaa, joka vielä aiemmin sinä aamuna oli tunnettu Järvikaupunkina. Nyt sitä saattoi sanoa vain raunioksi, jonka luota heidän sielunsa suorastaan kirkuivat päästäkseen pois. Smaugin hyökättyä jäljelle oli jäänyt ainoastaan epätoivoa, joka tuntui näännyttävän sitä enemmän mitä pidempään he tuhlasivat aikaansa sen kynsien otteessa. Heidän oli noustava Ereborille viipymättä ja karistettava kaupunginraiskan tomut kengistään. Jokainen aironisku loitommas oli lupaus toivosta.
Hänen veljensä kasvoja sen sijaan verhosivat kalpeus ja alakulo. Fíli tiesi mistä se johtui, muttei kokenut asiakseen ottaa aihetta esille sinä hetkenä, ehkei myöhemminkään. Kílin tunteet ja ajatukset olivat toisten ulottumattomissa. Niin sen pitikin olla.
”Hei”, Fíli sanoi silti saavuttaakseen veljensä huomion. Hänen oli kerta kaikkiaan pakko saada kuulla Kílin ääni kuin se olisi vasta todistanut, että tämä oli siinä. Läsnä, eikä vain horisonttiin unisilmin tuijotellen.
”Hm?”
”Oletko kunnossa?” Fíli jätti tulkinnanvaraa sanojensa tarkoitusperälle.
Kíli vilkaisi häntä pähkinäsilmillään ja soi hymähdyksen, jota isoveli ei ollutkaan aikoihin saanut nähdä. Se lämmitti kuin teekupillinen talviaamuina, joina kuura oli vallannut metsän puut ja vuorilta puhaltanut pohjoisen puhuri.
”Tietenkin olen.”
Tietenkin kuulosti ehkä liioittelulta, mutta Fíli antoi asian olla ja huomasi hymyntyngän kapuavan kasvoilleen. Ottaen huomioon, miten pikkuveli vielä tunnin tuuma sitten oli kolkutellut tai pikemminkin takonut tuonpuoleisen portteja, se, että tämä istui taas siinä hänen vierellään, oli siunaus täynnä onnea. Kíli oli tehnyt kuolemaa hänen käsivarsillaan, Fíli oli aistinut ruumiissaan saman kivun, tuntenut kehon kylmenevän voimien hiipuessa, eikä ollut kyennyt ajattelemaan, että siinä oli hänen veriveljensä.
Hänen Kílinsä, jonka Fíli oli sinetöinyt sydämeensä jo äidin helmoissa juoksennellessaan. Kenen tahansa toisen kohdalla hän olisi kyennyt sulkemaan mielestään epätoivoa herjaavat ajatukset.
Fíli ei ollut toviksikaan lakannut hämmästelemästä haltiakansan parannustaitoja todistettuaan sellaista ensi kerran. Synkmetsän haltia punakutreissaan ei ollut pelastanut ainoastaan Kílin henkeä, mutta samalla hänen. Sitä kiitollisuudenvelkaa ei voinut edes kuvata sanoin.
Kenties hän sanoisi jotain, jos heidän polkunsa vielä kohtalon oikkujen kautta kohtaisivat haltianeidon kanssa.
”Älä silti rehki liiallisuuteen”, Fíli virkkoi kehotuksensa ja oli jo melkein ojentamassa kättään, mutta Kíli aavisti aikeet ja veti aironsa kauemmas hänen ulottuviltaan.
”Sanoin jo, kaikki on kunnossa”, pikkuveli tokaisi kulmat tyytymättömyyttä kielivässä kurtussa, joka tuttuudessaan kehotti häntä olemaan murehtimatta turhanpäiväisyyksiä. Kílin mielestä joutavuuksiin saattoi ilmeisesti laskea huolen veljen hyvinvoinnista.
”Luultavasti kertoisitkin, ellei olisi”, Fíli tuumasi osittain myös itselleen.
”Ilman muuta kertoisin”, sanoi Kíli kummastellen kuin olisi epäillyt luottamuspulaa.
”Takaatko?”
”Edelleen. Voit lopettaa tuon kaitsemisen.”
Huolenpito selvästi tyrkki veljen ärsytyskynnystä ja pian hän kaiketi saisi osakseen jo ärähdyksen. Kílin sai toisinaan kiihtymään alta aikayksikön.
”Sovitaan niin.” Fíli puristi hellyydenosoituksena tummatukan hartiaa myöntäen kompromissintapaisen siihen keskusteluun. ”Airo sitten vain kouraan ja soutamaan, jotta pääsemme perille ennen pimeää.”
