Nimi: Gilear on ihan paska siisti okei
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Dimension 20: Fantasy High
Tyylilaji: Draama, one-shot
Ikäraja: K-11
Paritus: Gilear Faeth/Hallariel Seacaster
Vastuuvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: On rankkaa olla Fabian Aramaris Seacaster, mertenhirmu William Seacasterin ainoa poika ja perijä, kun oma äiti seukkaa vakavasti jonkun masentavan lihahyytelön kanssa.
Gilear on ihan paska siisti okei
Olihan se melko tuhti väite, että Fabian muka vihasi äitinsä miesystävää, Gilearia. Gilear nyt oli kuitenkin yhden hänen parhaimman koulukamunsa Fig Faethin isä. Olisi ollut tosi kiusallista monissakin kotibileissä, jos hän oli ihan päin naamaa sanonut, että hei, sinun faijasi on säälittävä sukka.
Mutta sukka Gilear oli joka tapauksessa, vaikkei sitä mieltä olisi ollut yhtään vihapäissään. Fabian oli tottunut oman isänsä eläessä siihen, että kotona kuri oli tuhmuuksista kiinni jäädessä kova ja rangaistus sen mukainen, mutta valehdella sai mennen tullen. Tai haastaa isän kaksintaisteluun, jos oli sakinhivutuksesta eri mieltä. Gilear ei hyväksynyt valehtelua – mutta ei myöskään ollut ensimmäisenä uhkailemassa ketään teräaseilla.
Fabian ei tykännyt siitä, että Gilear tassutteli päivät pitkät alusvaatteisillaan hänen kotonaan, ja söi jukurttia suoraa purkista. Hän ei koskaan pakottanut Fabiania nostamaan laituria rangaistukseksi nenäkkyydestä, tai edes lukinnut hänen huoneensa ovia ja ikkunoita ja käskenyt kammeta itsensä ulos kynsillä ja hampailla.
Eipä niin. Kun Gilear oli jostain syystä harmistunut Fabianin tekemisistä, hän aivan täysin kiihkottomasti katsoi häntä silmästä silmään ja huokaisi syvään.
”Minä en ole vihainen sinulle, Fabian. Olen vain pettynyt.”
Miten on mahdollista, että keski-ikäisyydessään lösähtäneen ja plösähtäneen metsähaltian pari sanaa sattui enemmän, kuin isäpapan käyrämiekan sivallus? Pahinta oli se, että Fabian olisi voinut viipaloida Gilearin tuuman levyisiksi siivuiksi, eikä se olisi ollut temppu eikä mikään. Gilear oli yhtä pehmeää kuin maksamakkara. Mutta ei se olisi auttanut yhtään, Fabiania olisi itkettänyt kuitenkin. Isä ei koskaan ollut saanut häntä itkemään. Tai äitikään. Kumpikaan ei sillä tavalla osannut näyttää tunteitaan, tai ollut opettanut Fabianille miten käsitellään harmistusta silloin kun silmitön väkivalta ei ole vaihtoehto. Siksi Gilearin vaatimattomasti esitetty harmistus sai Fabianin ihan pois tolaltaan.
”Uuurghhh, Fig...” Fabian märisi Hangvanin lattialla naamallaan. Fig jammaili hiljaisen Gorgugin kanssa jotain keskeneräistä biisiä, joka kuulosti vähän samalta, kuin iso pökäle olisi raahannut kahta rautahaarniskaa vasten betonilattiaa sellaisessa tehtaassa, jossa valmistetaan tinapillejä. Gorgugin sävellys tyttöystävänsä syntymäpäiväksi jossakin niistä sadasta raskaan musiikin genrestä joita Zelda kuunteli.
”Voi, mitä se meidän primadonna siellä vinkuu? Olivatko kilohailit happamat?” virnuili Fig, ja vaikkei hänellä olisi ollut sarvia päässään, ei hän olisi ollut yhtään vähemmän pirullinen. Normaalisti Fabian olisi nauranut makeasti, eikä piikittely olisi koskettanut häntä sen enempää kuin vesi hanhen selkää. Nyt Fig osui kuitenkin arimmasta arkaan aikaan.
”Minä en kestä sinun isääsi. Käske sen mennä kotiinsa”, sanoi Fabian.
”Hän irtisanoi vuokrasopimuksensa sillä sekunnilla kun sinun äitisi napsautti sormiaan”, totesi Fig. Hän ei peitellyt sitä, että hän oli silmittömän myötäiloinen isänsä rakkauselämän positiivisista tuulista – varsinkin kun siitä oli Fabianille niin paljon harmia.
”Entä sitten?” Fabian tiuskaisi.
”Luuletko, että minun faijani muka saisi mistään uutta luukkua? Niillä luottotiedoilla? Joo moro, ehkä ensi vuosituhannella.”
”Ottaa vaikka lapion ensialkuun ja muuttaa metsään, kuuden jalan maakuoppaan”, Fabian puuskahti.
Ajatus Gilearista seisovillaan pitkän tetrispalikan muotoisessa hautakuopassa tuntui tyydyttävältä. Ainakaan hän ei siinä tapauksessa rumentaisi Seacasterin kartanon hienoimman olohuoneen sisustusta masentuneella naamavärkillään. Fabian inhosi sitä, kun Gilear luki sanomalehteä sillä tavalla kuin vanhat ihmiset, pöhisten itsekseen niin kuin kurkussa olisi puolikas peruna poikittain. Ihan epäreilua, että hänen äitinsä piti seurustella noin nolon haltiankuvatuksen kanssa. Ei kysymystäkään, etteikö Hallariel Seacaster olisi helposti voinut valita rakastajakseen mieluummin jonkun kiinnostavan atleetin, tai mahtavan puolijumalan, tai vaikka lumota itselleen viheliään arkkikeijun vierelleen.
Tai, mitäpä jos, hän olisi ollut kokonaan seurustelematta! Sekin olisi käynyt Fabianille aivan vallan mainiosti. Mihin hänen äitinsä sitä paitsi tarvitsi miestä? Eikö Fabianissa ollut tarpeeksi komeutta yhteen taloon? Kyllä Fabian osasi pitää äidistään huolta. Ihan varmasti paremmin kuin nahkea metsähaltia.
”Höpsistä. Ei isä osaa lapioida”, sanoi Fig. Fabian tuhahti. Fig oli varmaan ihan oikeasssa, jos Gilearille olisi antanut jonkun fyysisen tehtävän, niin hän olisi eittämättä satuttanut itsensä. Tai vähintään reväyttänyt pakaransa pois sijoiltaan. Urgh. Fabiania puistatti mielikuva Gilearin pakaroista. Ne olivat varmasti sisäänpäinkääntyneet ja löllykät. Maha kuin tiivis lihapulla, jossa kiinni kaksi jalkaa kuin cocktailtikkua.
”En tajua mitä äiti näkee hänessä”, sanoi Gilear.
”Ah. Rakkautta ja romantiikkaa”, Fig sanoi, ja päräytti kitarastaan erinomaisen särisevän äänen. Se nauratti kaikkia kovasti, koska ajatus romanttisesta Gilearista oli yhtä absurdi. Aina kun Figin ystävät näkivät häntä, hänen mielensä oli entistä ikävämmällä tolalla. Milloin häneltä oli varastettu auto, tai käännetty lompakko, tai hän oli pudottanut jäätelötötterön maahan. Sitä paitsi Figin ystävät, ja Fig itsekin, tykkäsivät kiusata häntä typerillä jutuilla, koska ne tekivät Gilearista entistä vetisempää velliä. Mutta se oli hyväntahtoista kiusaamista se.
”Gilear on ihan paska”, sanoi Fabian. Yhtäkkiä kaikki olivat ihan hiljaa. Figin kitara vaikeni, ja Gorgug lopetti rummuttamasta. Kristen, joka oli ollut kuulomatkan päässä Hangvanista pussailemassa tyttöystävänsä kanssa huusi järkyttyneenä:
”Ei tuolla tavalla saa sanoa!”
Fabian tunsi poskiensa kuumenevan. Kristen, jos joku heistä, sanoi Gilearista vaikka mitä tosi ilkeää melkein joka päivä. Hän se oli se, joka halunnut tehdä sen naurettavan kahvikepposen, Sen, missä hän oli vaatinut Cortadon ilman maitoa. Gilearilla oli mennyt monta tuntia hukkaan kahvireissulla, kun hän oli yrittänyt selvittää lasten huumorilla tekemistä tilauksista selvempiä.
Mutta eihän Kristen ollut paha. Hänhän oli teknisesti ottaen temppeliritari, ja mikä muiden suusta voisi olla ilkeää, on temppeliritarilta hyväntahtoista mussutusta. Tosin, Fabian tiesi sanoneensa pahasti, koska punastuminen kieli häpeästä. Mutta hän mieluummin murjotti kuin pyytäisi heti anteeksi.
”Miksen saa? Tekin aina sanotte, että Gilear on kirottu, Gilear on näätä, yhtä hyvä kuin mätä kananmuna. Minkä takia minä en saa olla sitä mieltä, että jättäisi minun äitini rauhaan?”
”Fabian, sinä olet ihan hirveä”, Kristen kauhisteli.
”Sanoin mitä sanoin. Se on minun mielipiteeni: Gilear voisi, voisi vaikka… vetää vitun päähänsä ja kaksi takaraivoon!”
Figin silmiin syttyi raivonlieskat. Hänen sarvensa näyttivät myös terävemmiltä, ja iho kahta punaisemmalta. Fabian perääntyi takaperin kontaten Hangvanin perätilaan. Fig otti rubiinisen plektransa ja päräytti ilmoille kuolonkarjahduksen, joka säikäytti kaikki.
”Niin, no sinun mutsisihan on sitten niin ihana. Harrastuksiinsa kuuluu lähinnä viinit, väkevät ja rauhoittavat. Ei välttämättä tässä järjestyksessä. Muistaako se edes mikä sinun etunimesi on? Vai heiluttaako vaan löysää rannettaan ylimalkaan samaan suuntaan: cheerio-cheerio kulta, tuo mammalle yksi päänsärkyliemi”, Fig imitoi Hallarielia prikulleen, ja vähän ylikin. Olipa alhaista vetää Fabianin äiti tähän keskusteluun – mutta itsepähän Fabian oli verta nenästään kaivanut.
”Älä puhu äidistäni noin!”
”Miksen puhuisi? Se on ihan totta. Sinun äitisi on kaksinaamainen, valehteleva sieni!” huusi Fig.
”FIG!” Kristen älähti, ja koetti estää käsirysyn taialla, mutta se vain kimposi Figin selästä. Fig puri Fabiania käteen ja Fabian pamautti Figiä kämmensyrjällä. Sitten he painivat niin kuin kuusivuotiaat Hangvanin lattialla: kiljuen ja ähisten.
Kieltämättä Hallariel oli ollut Fabianin syntymän jälkeen lepsu, ja jollain tavalla välinpitämättömän oloinen. Hän rakasti Fabiania todella paljon – sillä Seacasterin kartanossa ei rakkautta puuttunut – mutta olisi ollut valetta väittää, että hän olisi ollut erityisen osallistuva vanhempi. Cathilda nyt oli vissiinkin niin imettänytkin Fabianin, kun eihän nyt jalohaltia pilaa rintojaan vielä ensimmäisellä puolivuosituhannellaan.
Hallariel joi paljon. Siinä Fig oli oikeassa. Fabian ei tykännyt ajatella sitä. Varsinkaan nyt, kun äidistä aivan vasta, isän kuoleman jälkeen, oli tullut Fabianille läheisempi. Hyväntuulisempi, puheliaampi ja aktiivisempi. He harrastivat miekkailua yhdessä monta kertaa viikossa, kun sitä ennen Hallariel oli joskus viettänyt päiviä putkeen transsisessa tilassa aistieristystankissaan.
Nyt kun Fabian asiaa oikein mietti, niin ei hän ollut nähnyt äitinsä kädessä viinilasia aikoihin. Aistieristystankkikin oli kadonnut… kadonnut samoihin aikoihin, kun Gilearin rotansyömät matkalaukut kannettiin äidin huoneeseen.
Fig oli aika lähellä tehdä palavan käden taian suoraa Fabianin naamaan, mutta siinä samassa tyypillisen peikkolaisen tapaan penkkien takana näkymättömissä pysynyt Riz työnsi päänsä esiin ja huokaisi syvään.
”Voi. Olisipa Gilearista tullut minun isäpuoleni. Se olisi ollut siistiä”, hän sanoi. Fig ja Fabian pysähtyivät. Molemmat katsoivat häntä ja sitten toisiaan.
”Siistiä”, sanoi Fabian. ”Hyvä on, minä myönnän ettei kielenkäyttöni ollut näin kaveriporukassa asiallista. Mutta ei Gilear kyllä tasan ole siisti.”
”Juu ei. Isällä oli viimeksi kun näin kökkö kuivahtanutta smetanaa solmiolla. Se haju oli tosi hapan”, sanoi Fig, ja alkoi sitten hihittää. Riz on kyllä aivan loistava, mitä tulee tunnelman keventämiseen. Todellinen ystävien ystävä. Koko riita päättyi siihen, eikä asiasta puhuttu enää sanaakaan.
Kotimatkallaan Fabian pohti Rizin sanoja paremmin. Gilear ja Rizin näppärä poliisiäiti Sklonda Gukgak olivat viime vuonna tapailleet vähän aikaa. Gilear oli käytännössä asunut Rizin ja Sklondan luona, koska Gilearin asunnossa oli hengenvaarallinen homevaurio. Mutta ei siitä suhteesta ollut tullut yhtään mitään siitä huolimatta, että Riz heidän jengin Gilear-positiivisin henkilö.
”Urgh… peikkolaisten juttuja...” Fabian mumisi. Ainoastaan peikkolaiset voivat pitää jotain niin fermentoinututta kuin Gilear Faeth miellyttävänä. Lukuunottamatta Sklondaa tietysti, mutta Sklonda olikin tasokas nainen. Ja itsenäinen. Ei mikään riippakivien raahaaja. Voi, miksi Fabianin äidin piti olla toisenlainen?
Kun Fabian tuli kotiin, Cathilda-sisäkkö otti hänet sydämellisesti vastaan, ja vinkkasi valmistaneensa pojalle mieliruokaa illalliseksi. Se nosti hymyn Fabianin poskille – mutta se valahti nopeasti, kun hän ruokasalin ovensuusta näki äitinsä ja Gilearin istumassa sylikkäin. Pelkästään Hallarielin jalat olivat yhtä pitkät kuin Gilear kokonaisuudessaan, mutta silti hänen jotenkin onnistui istua pikkuisen metsähaltian polvella, kädet tämän kaulalla. He eivät olleet huomanneet Fabiania.
”Kultapupi, minun oli niin hirveä ikävä sinua”, Hallariel sanoi. Hän kuulosti itkeneeltä, ja lattialle tippuneista nenäliinoista päätellen asia oli juuri näin. Fabian ei ollut koskaan nähnyt Gilearia mitenkään muuten kuin kömpelönä ja kiusaantuneena, mutta Hallarielia lohduttaessaan hänessä sädehti toinen puoli. Vieno lempeys. Äidin vaatteista näki, että hän oli viettänyt päivän maaten vuoteessa. Pöydällä oli avattu viinipullo, jonka Gilear kuitenkin työnsi määrätietoisesti sivuun.
”Olisit soittanut koululle. Ei siitä olisi ollut vaivaa”, sanoi Gilear. Hallariel purskahti itkuun, ja se sai Fabianin sydämen nousemaan kurkkuun. Hänen teki mieli juosta äitinsä avuksi, mutta kun hän huomasi kuinka tiukasti Gilear piteli häntä, ei hän sitten tohtinutkaan.
”Hyssys… ei mitään hätää”, sanoi Gilear. Lattialla oli särkyneitä viinilaseja. Äidillä oli ollut selvästi huono päivä. Fabian yleensä pysyi silloin pois näkyvistä. Soitti vaikka musiikkia tietokoneelta, ja tuli esiin vasta sitten, kun äiti oli taas iloinen.
Ei Fabian ollut koskaan lohduttanut ketään. Ei hän olisi osannut. Ei hän olisi tiennyt mitä sanoa. Eikä hän oikein ymmärtänyt mikä hänen äidillään oli hätänä… jokin ajoi hänet juomaan, mutta se oli niin jotenkin hankala asia kysyä. Sitä paitsi, Fabian oli ihan teini vasta. Sen lisäksi vielä materiaalisesti liian pilalle hemmoteltu ymmärtääkseen henkisten vaikeuksien päälle. Hänen isällään oli ollut tapana hoitaa pahaa mieltä rellestämällä, ja sen tavan hän oli opettanut pojalleenkin. Fabian ei muistanut isänsä ikinä pitäneen äitiä sylissään niin kuin Gilear. Gilear piti häntä kuin kukkaa.
”Oletko minulle kauhean vihainen?” nyyhkytti Hallariel. Gilear silitti hänen kuunvalonvalkeita hiuksiaan.
”En koskaan”, hän sanoi. ”Olen vain pettynyt. Tiedän, että pystyt parempaankin, ja – ja, uh... minä rakastan sinua kylliksi ollaksesi vierelläsi. Sano, että haluat apua.”
”Voi… voi Gilear...”, Hallariel itki. ”Kyllä minä haluan. Sinut.”
Silloin palaset Fabianin päässä loksahtelivat kohdilleen. Yht’äkkiä kaikki Gilearin ärsyttäviltä tuntuneet sanomiset Fabianin suunsoitosta kävivät järkeen. Ei hän ollut sanonutkaan niitä ilkeyttään, tai tahallaan pahoittaakseen Fabianin mielen. Gilear oli vain… vain jotenkin toisenlainen, kuin mihin Fabian oli tottunut.
Gilear tahtoi muiden pyrkivän sovinnollisuuteen. Olevan kunniaksi itselleen. Fabianin kohdalla se tarkoitti sitä, että hän odotti nuoren haltiataistelijan ja bardin käyttäytyvän pyyteettömällä tavalla, joka toisi hänelle elämässä iloa ja ystäviä. Hallarielilta hän toivoi kykyä tunnustaa alkoholismiin ajava haavoittuvuus.
”Ja minut sinä saat”, sanoi Gilear Hallarielille, pidellen tämän itkeneitä kasvoja. ”Olethan sen arvoinen?”
Fabian peruutti pois ruokasalin ovelta, ja päätti käydä pyytämässä illallisen huoneeseensa. Enää hänen ei tehnyt mieli lyödä Gilearia lapiolla päähän. Itse asiassa, hänen teki mieli lyödä itseään lapiolla, mutta hän vastusti kiusausta.
Oli Riz asiasta mitä mieltä tahansa, niin siistiä Gilearista ei saisi tekemälläkään.
”Urgh. Ää, en edes halua”, Fabian märisi itselleen ja herkulliselle illalliselleen siinä kohtaa, kun hänen oli pakko myöntää, että ehkä Gilear oli kuitenkin ihan okei isäpuoli. Ainakin hän oli Hallarielille tärkeä juuri nyt, eikä Fabian olisi äidiltään mitään hyvää pois ottanut.
FIN
