Title: auta mua uskomaan (et oon teidän veli)
Author: tervaneula
Rating: S
Fandom: Rise of the Teenage Mutant Ninja Turtles
Genre: Slice of life, hurt/comfort, family fluff, platonic cuddling
Characters: Leonardo, Casey Jones Jr., Michelangelo, Raphael, Donatello, Tikku
Disclaimer: ROTTMNT on Nickelodeonin omaisuutta, en saa tästä itse minkäänlaista materiaalista hyötyä.
Summary: Krangien invaasio alkaa olla kaukana takanapäin ja teinimutanttininjakilpikonnaveljekset ((rakastan tätä sanahirviötä)) ovat viimeinkin riittävän toipuneita tutustuttamaan Aikapojan kaikkein parhaimpaan tapaan rentoutua – kilpparikasaan! Valitettavasti Caseylla vaan on epäilyksiä omasta paikastaan heidän perheessään.
A/N: Päätinpä sit haastaa itseni uudelleen ja kääntää ficin jonka alkujaan kirjoitin englanniksi : D En ole koskaan aiemmin tehnyt tätäkään joten voi pojat mikä seikkailu taas, haha! Alkuperäisen voi lukea mun AO3-sivulta. :3
---
”Kilpparikasa! KILPPARIKASA!!”
”Raph, tää on noloa. Ensinnäkin, osaan kävellä, ja toiseksi, mulla on töitä–”
”Raph tietää ja on päättäny olla huomioimatta ton kaiken.”
”Närkästynyt huokaus!” ”Hei Casey, kaikki okei?”
Tuttu keltaraidallinen käsivarsi heilahtaa teinipojan hartioille vetäen hänet saman tien puolihalaukseen, havahduttaen hänet tehokkaasti ajatuksistaan. Asento on hitusen tukala koska Casey oli aiemmin istahtanut huolimattomasti sohvan käsinojalle, liian lähelle sen reunaa, ja jäänyt niille sijoilleen.
”J-joo, Leonardo”, hän takeltelee ja nojaa punakorvaa vasten säilyttääkseen tasapainonsa. Kolmen muun kilpikonnan äänet hiipuvat kuuluvista heidän saavuttaessaan TV-huoneen. ”Mä vaan, mä en... Mä en oo kilppari.”
Casey tuntee itsensä välittömästi hölmöksi tajutessaan miltä tuo kuulosti ja napsauttaa suunsa kiinni. Leonardo vain katsoo häntä ensin mutta virnistää sitten juuri sillä ärsyttävän hurmaavalla tavalla, jonka vain Leo osaa.
”Sä oot meidän veli”, hän nauraa, iskien silmää, ”joten oot aivan tarpeeksi kilppari! Daa.”
Casey on sanaton. Rauhan aikaan tottuminen on ollut haastavaa ja hän pystyy myöntämään itselleen että suurin osa päivistä on kuin tarpoisi suossa; etenkin yhden asian suhteen. Se lämpö jolla tämä nuorempi, onnellisempi,
kokonainen Hamaton perhe on ottanut hänet vastaan aiheuttaa yhä sekavien tunteiden pyörteen syvällä hänen vatsassaan. On ollut kivuliasta hyväksyä, että ne loistavat kapinallistaistelijat ja -johtajat joiden parissa hän kasvoi ovat poissa, ja ainoat todisteet siitä että he olivat ylipäätään joskus olemassa ovat Caseyn sydämessä ja niissä vaatteiden ja teknologian rippeissä, jotka Caseylla oli mukanaan sinä kohtalokkaana päivänä. Hän ikävöi Senseitään, Mestareitaan, vanhempiaan. He hävisivät sen sodan. He kaikki ovat poissa.
Kun Casey syntyi, kaikki muut olivat taistelleet elämästään jo vuosia. Casey on heistä ainoa joka selviytyi ja jostain syystä se tuntuu väärältä. Hän ei ole varma ansaitseeko sitä.
Älkää kuitenkaan käsittäkö väärin – Casey ei vaihtaisi näitä toipumiseen ja uudelleenrakentamiseen käytettyjä viikkoja tai tätä upean voitokasta aikajanaa
mihinkään. Hän on mittaamattoman onnellinen siitä, että nämä versiot Leonardosta, Raphaelista, Donatellosta, Michelangelosta, Tikusta, Aprilista... hänen äidistään... säästyvät sota-ajan johtajuuden raskaalta manttelilta. He kaikki voivat elää suhteellisessa rauhassa, kodissa joka on heille rakas, olkoonkin että suurimmalle osalle heistä se sijaitsee viemärissä.
Kaikki tämä saa Caseyn tuntemaan itsensä tunkeilijaksi.
Hän tietää että he ovat hänen perheensä, kuten he ovat aina olleet, eivätkä kilpikonnat pelkää muistuttaa häntä siitä joka käänteessä. Casey
tietää, mutta jostain syystä hän ei vain saa itseään uskomaan sitä.
Leonardo taputtaa hänen olkapäätään vapaalla kädellään ja Casey tajuaa vaipuneensa hiljaisuuteen hieman liian pitkäksi aikaa.
”Yhä mun kans?” punakorva kysyy, hänen aiempi virnistyksensä pehmenneenä lempeäksi hymyksi. Huoli hänen katseessaan tuntuu oudolta – kuten suurin osa vilpittömistä eleistä, kun on tästä Leosta kyse – mutta Casey on jo aikaa sitten oppinut olemaan kyseenalaistamatta sitä. Yksi kysymys kuitenkin polttelee hänen kielellään eikä hän ehdi estää itseään ennen kuin se on jo ilmoilla.
”...tekö oikeesti ajattelette mua teidän veljenä?”
Tällä kertaa on Leonardon vuoro kadottaa puhekykynsä, mutta kuten aitoon Neon Leonin tyyliin kuuluu, hän toipuu siitä salamannopeasti.
”Jep! Mehän sanotaan siitä sulle koko ajan, eikös?”
Yhtäkkiä hän rypistää otsaansa ja hymy katoaa hänen kasvoiltaan. ”Etkö... etkö sä oo ookoo sen kanssa?”
Casey suoristaa selkänsä niin nopeasti että hän melkein tipahtaa käsinojalta. Silmät pyöreinä tyrmistyksestä hän räpistelee saadakseen tukevan otteen Leonardon käsivarresta.
”Ei! Eiku joo– eiku ei mä– äh! Mä olen enemmän ku ookoo sen kanssa!”
Leonardo vain tuijottaa, mutta hänen seuraavassa hetkessä muuttuva ilmeensä kertoo Caseylle hänen yhdistäneen pisteet onnistuneesti ja teini toivoo maan nielaisevan hänet.
On tääkin tapa näyttäytyä kiittämättömänä, hän ajattelee, mutta Leonardo puhuu ennen kuin hän ehtii selitellä itseään.
”Hermano. Sä huolehdit ihan liikaa”, ja siellä se virne taas on, ”mä en voi teeskennellä et tietäisin mitä sä käyt läpi ja on oikeesti okei että otat aikasi, mut sun ei tarvitse ikinä epäillä sitä et välitetäänkö me susta
perheenä. Me ollaan täällä sua varten. Sä todistit että rakastat meitä tulevaisuudessa sinä päivänä ku tulit tänne, etenkin sillon ku raivostuit mulle siellä metrotunnelissa – kiitti siitä, muuten. Ja tää ei ollu sarkasmia. Me ei oltais täällä ilman sua.”
Casey voi vain kuunnella kun Leonardo puhuu, jokin katkeransuloinen tunne nykien hänen sydäntään. Hän todella menetti loputkin perheestään sinä päivänä, mutta... hän sai heidät takaisin. Ei tietenkään yksi yhteen juuri
heitä (ja nyt he eivät koskaan tule olemaan keitä he olivat tulevaisuudessa, koska heidän ei tarvitse kohdata samoja kauhuja kuin Mestari Leonardo ja muut kohtasivat) mutta
pohjimmiltaan he ovat samoja kilpikonnia. Casey voi nähdä sen tavassa millä Donatello kantaa itseään ja bo-sauvaansa, Raphaelin lempeässä sydämessä ja raivokkaassa suojelevaisuudessa, Michelangelon silmien pilkkeessä kun hän katsoo veljiään tai maalaa, ja siinä miten Leonardo ei koskaan anna periksi ja kuinka hänellä vaikuttaa olevan letkautus valmiina joka tilanteeseen. Hän menetti heidät menettämättä heitä ja vaikka se on yhtä aikaa sydäntäsärkevää ja aivan ihmeellistä ja
todella hämmentävää, Casey ei muuttaisi nykyhetkestään yhtäkään yksityiskohtaa.
”Totuus on et me tarvittais toinen isoveli jakamaan Raphin taakkaa, sillä on ollu kummatkin kädet täynnä meidän kanssa jo liian kauan”, Leonardo sanoo ja tiukentaa otettaan Caseystä. Hän näyttää siltä kuin aikoisi jatkaa joten Casey pysyy hiljaa.
”Mä tarviisin toisen isoveljen”, hän myöntää sitten, ja Casey alkaa melkein itkeä. Hän liukuu alas sohvalta voidakseen halata punakorvaa kunnolla, ja jos hän antaa muutaman kyyneleen valua, se pysyy vain hänen ja Leonardon välisenä.
-
Kilpparikasan lisäksi kaikkien lempifilmeistä koostuva leffailta on suuri menestys ja seuraavana aamuna koko teiniporukka löytyy toistensa raajoihin sotkeutuneena vilteistä ja tyynyistä rakennetusta pesästä, lämpiminä ja tyytyväisinä.
(Herättyään ja raahauduttuaan TV-huoneeseen, Tikku pitää huolen isällisistä velvollisuuksistaan ja ikuistaa tapahtuman ehkä liiankin monella valokuvalla.)
