Viiriäisiä (Albus/Gellert ┃ K-11 ┃draama ┃1/2)
Kirjoittaja: kukkuluuruu
Genre: hurt/comfort (vähän), draama, fix-it (vähän)
Rating: K-11
Huomio:J. K. Rowling, olen vain lainaaja, en saa tästä mitään rahaa tai oikeastaa mitään muuta kuin hetken iloa.
Varoitukset: Käsitellään alkoholismia ja huonoja suhteita.
Beta: Ei betaa. En omista ketään joka suostuisi oikolukemaan.. vielä ainakaan
A/N Mun eka fic! Ikinä, koskaan, missään! Kirjoitan tätä nyt yöllä ja päätin vaan laittaa tän tänne. Jännittää vähän:D Saa antaa kritiikkiä ja korjata mun kirjoitus-, ja kielioppivirheitä (kukaan ei jaksa bongata kaikkia!) Äikkä pikkuse heikko joten uskon et saan tästä hyvää harjoitusta.
Viiriäisiä
Joku astui vaivalloisesti ja hoippuen telttaan, kantaen kainalossaan epämääräistä möhkälettä.
Tietenkin Albus tiesi kuka telttaansa vihdoin astui, mutta tunsi silti ärsyynnyksen nousevan väsyneeseen päähänsä. Hän oli tunteja istunut valveilla matalalla parivuoteella, hipsutellut ulos yöhön tähyilemään ja purrut vasemman peukalonsa kynnen verille. Taas. Albus kääntyi peiton alla tuhahtaen vaimeasti ja esittäen nukkuvaa: asiasta puhuttaisiin aamulla. Hän inhosi juopottelua ja lupausten pettämistä. Naama tyynyyn painautuneena surumielisyys yritti voittaa ärtymyksen. Miksi hän tekee näin aina? Miksei hän voi vain pyörähtää putiikissa tai kuppilassa, miksi hänen matkansa aina päätyy räkälöihin? Miksei hän muuta tapojaan?
"Shhhhh- däytyy olla hiljaa ja rauhassa,” Albus kuuli Gellertin sammaltavan. "Tulkaa ny vaan, emmää teit..” Kuului tömähdys, kun pitkän pojan reisi osui kirjoituspöytään. "Ai! Älkää ny, älkää ny säikkykköky. Älkääkä tuoko multaa sisäl. Ainiin kengät pitää varmaan.. niin ei ne jalas pysty nukkuu,” erottui humalaista ähkintää, kun kenkiä yritettiin riisua ja Albus harkitsi tosissaan, että kiroaisi ne liimautumaan lattiaan. "Nonniin, minnekäs teidät laittais.. laittais.. mmm uinumaan." Keitä Gellert olikaan reissultaan tuonut takaisin heidän telttaansa, saisivat he luvan nukkua lattialla. Ehkä he haluavat nukkua juuri tällä sängyllä ja juuri hänen vieressään. Ei olisi ensimmäinen kerta.
Työntäessään naamaansa syvemmälle tyynyihinsä, Albus kuuli vaatteiden kahinaa, vaappuvia askelia jotka kävelivät keittiöön ja tavaroiden siirtelyä. Jostain syystä kuulosti siltä, kuin vanha valurautakattila avattaisiin ja sinne pudotettaisiin hellästi jotain. Äänen perusteella Gellert jatkoi keskellä keittiötä riisuuntumistaan ja Albus ei voinut muuta toivoa, kuin että hänen seuralaisensa ei itse poistanut omia kolttujaan. Hän ei kestäisi Venäläistä kaunotarta pienessä eteisessään. Epätasaiset askeleet lähtivät vaappuen keittiöstä ja lähestyivät sänkyä. Gellert istahti pedin reunalle ja Albus avasi silmänsä, tuijottaen kuitenkin määrätietoisesti teltan seinää. Tutut maantienharmaat kiharat osuivat Albuksen kasvoille ja väkevä oksennuksen sekä viinan haju pisteli hänen nenäänsä.
"Öit ä rakas,” Gellert sanoi pienen röyhtäisyn kera ja yritti kurottaa kaulaansa antaakseen otsaan suukon. Miten hän kehtaa? Punatukkainen poika nousi nopeasti istumaan, väistäen suukon ja osuen toiseen olkapäällään. Hänen silmänsä kiersivät muuta telttaa, eivätkä halunneet keskittyä näkyvyyttä peittävään humalaiseen. Yksinkertainen pieni keittiö taaimmaisimmassa nurkassa, kaapeilla rajattu mukava alue sängylle, kaksi kirjoituspöytää yhdistettynä isoksi opiskelua ja suunnittelua varten. Pieni kylpyhuone sisäänkäynnin vieressä olevan oven takana. Laajennusloitsuja oli käytetty enemmän kaapeissa ja matka-arkuissa, sillä molemmat teltan asukkaat olivat olleet sitä mieltä, että pienempi teltta oli tunnelmallisempi. Tällaisina hetkinä Albus kuitenkin toivoi ehdottaneensa olohuoneen lisäystä, jotta eräs idiootti voisi nukkua sohvalla.
"Ai! Sattuu tuo tuolllainen,” Gellert sanoi ilman aidon kivun häivääkään. Hän yritti hivuttautua lähemmäs sängyllä, mutta Albus suoristi selkänsä ja painautui taaksepäin: "Kenet sinä olet tällä kertaa tuonut tänne?” Ketään toista ei kuitenkaan näkynyt. "En koskjaan tuo tänne epähaluttuja vieraita” Gellert vakuutteli silmät seisoen ja nosti toisen käden kasvojen korkeudelle “Vannon kautta kiven ja ja kannon.” Albus tuhahti ja lähti kömpimään sängystä pois. Hellä, humalainen käsi kuitenkin laskeutui hänen reidelleen.
"Minulla on sinul le muru yllätys,” Gellertin ääni oli muuttunut sammaltavasta soperruksesta matalammaksi. "Piti oottaa aamuun mut kai se nytki–.”
"En tahdo mitään yllätyksiä. Olet taas umpikännissä ja kello on lähellä viittä. Minulta alkavat vitsit ihan totta loppua,” Albus kurotti kättään pienellä yöpöydällä lojuvaa taikasauvaa kohti.
"Okei se on.. on enemmän,” Gellert painoi yläkroppansa lähemmäs "kuin huomenlahja."
Albus tarttui äkäisesti taikasauvaansa ja käänsi sen pään tuimasti Gellerttiä päin. Hän oli riisunut päällistakkinsa, liivinsä, sukkansa ja aluspaitansa. Vain housuihin pukeutunut poika oli niin humalassa, ettei reagoinut uhkaavaan ilmeeseen ja seuraavien sanojen vihaiseen sävyyn. “Menet nukkumaan tai sinut tainnutetaan. Olen useasti tästä asiasta sinun kanssasi puhunut, enkä vieläkään ole saanut huomata muutosta.” Albus kyllä tiesi, ettei nyt kannattanut edes yrittää, ettei Gellert nyt mitään mistään kunnolla tajunnut.
Hetken hän huojui paikoillaan suu hiukan auki. Sitten Gellert lensi takaisin seisomaan ja huudahti: “Mut mul o sulle iha totta lahja!” Albus hätkähti Gellertin yhtäkkisestä noususta. Gellert kääntyi määrätietoisesti kannoillaan ja lähti turhan nopeasti kävelemään taas keittiöön. Albus jäi sänkyyn ja katsoi pettyneenä poikaystävänsä menoa. Hän osui keittiön tasoihin ja otti valurautakattilan huonosti koordinoituihin käsiinsä.
Joku, jolla olisi hiukan enemmän itsekunnioitusta, ei todennäköisesti katselisi tällaista jatkuvaa örveltämistä. Ei olisi juonut joka perjantai itseään kaatokänniin kumppaninsa tähden ja joutunut lopulta asettamaan turhauduttuaan omaan elämäänsä tiukkoja tipattoman rajoja. Vielä vähemmän itseään kunnioittava katsoisi kuinka hänelle kuun ja taivaan luvannut kumppani rikkoo hänen asettamansa rajat yhä vain uudestaan. Albuksen silmiä kirveli. Joka lauantai oli perjantaista palautumista ja riitelyä. Kumpikaan ei kuitenkaan koskaan ääneen sanonut niitä aidosti pelottavia sanoja: alkoholismi, pettäminen, kaltoinkohtelu. Kumpikaan ei niitä sanonut, sillä mitään Taikaministeriön tuomioistuimessa rangaistavaa ei ollut koskaan käynyt. Hän kuitenkin joi vain yhden illan viikossa. Ei ollut maannut kenenkään kanssa. Vain halaillut, suudellut ja nukkunut vaatteet päällä. Tiuskinut ja sättinyt, heittänyt suolakurkkupurkin seinään, mutta aina pyytänyt kaikesta anteeksi ja vaikuttanut katuvalta.
Aina kuitenkin kännissä. Ei koskaan selvimpäin. Kun toiset kuusi päivää Gellert oli selvimpäin, häntä ei voinut olla rakastamatta. Katsellessaan kuinka lemuava poika vaappui hänen luokseen kattila käsissään, typerä virne naamallaan, Albus halusi että jotain dramaattisempaa tapahtuisi. Että tuo älykäs ja säväyttävä mies aidosti säikähtäisi sitä miksi hän perjantaisin muuttuu ja vihdoin lopettaisi.
Gellert pysähtyi Albuksen eteen ja kyyristyi vinosti hymyillen tuon eteen sängylle. Albus huokaisi pitkään ja syvään, kääntäen väsyneet kasvonsa Gellertin vääriltä tuntuviin. Hän kysyi: “No mitä sinulla siinä on?” tietäen, että suostuttelemalla saisi Gellertin nopeiten nukkumaan. Gellert kallisti kattilaa niin, että Albus näki sen sisään ja--
“Gellert mistä sinä olet tuon saanut?” Albus kysyi hätkähdettyään. Kattilassa oli viiriäinen. Sen ruskearaidallisessa päässä olevat silmät napittivat häntä varsin hämmentyneenä.
“Minnä löysin ne! Tuolta ulkoa! Ne vaan oleili siel ja mä mietin et.. Nii et minäpä tiiän yhen joka näist dykkää!” Gellert laittoi kattilan yöpöydälle joka päästi varoittavan narahduksen sen painosta. Hän kahmi hieman pyristelevän viiriäisen käteensä ja hymyili.
“Kävin ostaa niille olkee ja siemenii ei ne kai muut oikee tarttee. Nää pari saa poikasia, jolloin me sit voidaan syödä nää ja sit nää saa poikasii ja sit me syödään ne. Nää ei koskaan lopu.” Gellert ojensi viiriäistä Albukselle, joka kuitenkin nojautui hieman taaksepäin. “Ne?”
Hymy paidattoman pojan kasvoilla suureni ja hän osoitti teltan oviaukkoon. Siellä, hyvin matalana ja huomaamattomina, tusina viiriäistä seisoi kauhusta kankeana. Albus naurahti. “Ne on sun. Mä hoidan niit, mut ne on sulle lahja.”
“Emme me voi viiriäisiä pitää Gellert. Ne ovat sitä paitsi luonnosta, ne kuuluvat sinne. Vaadin että vapautat ne.”
“Älää nyt. Tää on huomenlahja”
Albus naurahti taas ja painava tunne hänen hartioillaan hellitti hieman. Mitään ei heitettäisi seinään tänään: hän oli hyvällä tuulella. Gellert piteli viiriäistä käsissään ja ojensi sitä nyt Albuksen kasvoja päin. “Sano sille että haluut hylätä sen ulos kylmään nii sit mä suostun heittämään ne kaikki meidän teltasta,” Gellert nauroi käheällä äänellään.
Albus huokaisi taas, helpottuneena siitä että ilta ei todennäköisesti enää äityisi pahaksi. Hän katsoi viiriäisen silmiä ja sanoi “Totta, enhän minä nyt niin voi tehdä.”
