Fandom: ACD-Canon!Holmes (tai vaihtoehtoisesti Granada)
Paritus: Holmes/Watson, mennyt Watson/Mary Morstan
Ikäraja: K-11
Genre: Draamaisa romance. One-shot.
Disclaimer: En omista alkuperäishahmoja, jotka kuuluvat Arthur Conan Doylelle.
Varoitukset: Tekee taas mieli varoittaa ensimmäisessä persoonassa tapahtuvasta kerronnasta (& ylitsevuotavasta hyppelystä menneen ja nykyisyyden välillä).
Summary: Keväällä 1891 koko Lontoo saa lukea lehdestä Watsonin ’Viimeiseksi tapaukseksi’ otsikoidun kertomuksen, jossa kuvataan kuinka Holmes kohtasi loppunsa Reichenbachin putouksilla. Kolme vuotta myöhemmin Watson hautaa myös vaimonsa ja kohtaa samaisella hautausmaalla aaveen menneisyydestään. Kuka loppujen lopuksi olikaan se epäluotettava lähde?
A/N: Joku päivä vielä lakkaan kynäilemästä stooreja, joiden tematiikka pyörii uuden elämän tai symbolisen jälleensyntymän ympärillä, mutta selkeästikään se päivä ei ollut vielä tänään. Ficissä viitataan vahvasti muutamaankin ACD:n tarinoista - yritin kuitenkin sisällyttää mukaan sen verran infoa että aukenisi ehkä niillekin mahdollisille lukijoille, joille alkuperäisten tekstien tapahtumat eivät ole täysin tuoreessa muistissa.
(Halutessaan tämän voi lukea esiosaksi toiselle ficilleni
Tärkeintä on olla aito, vaikka eipä näitä varsinaisesti kytke yhteen mikään muu kuin tässäkin esiintyvä pakollinen Wilde-viittaus.)
1891 – Holmes kukistaa pahimman vastustajansa Professori Moriartyn Sveitsissä Reichenbachin putouksilla, mutta putoaa myös itse kuolemaansa. Watson kirjoittaa tapauksesta Strandissa.
1894 – Holmes palaa takaisin Lontooseen ja paljastaa Watsonille lavastaneensa oman kuolemansa, voidakseen sen turvin jäljittää Moriartyn jäljellejääneet rikoskumppanit maailmalta.Epäluotettava kertojaHuhtikuu, 1894Hautajaiset olivat jo loppumaisillaan kun hän viimein saapui. Rukousten aikaan erotin silmäkulmastani hänen hahmonsa häilähtävän kappelin suunnalla kuin levottoman aaveen – siellä ja yhtä äkisti poissa – mutta se riitti vakuuttamaan minut siitä, että myös hän oli yhtälailla tietoinen huomiostani.
Hautaansiunauksen jälkeen tilaisuus tuli ennen pitkään loppuunsa. Kiitin vielä pappia ja kättelin muutamat lähtemässä olevista vieraista, eikä kukaan kyseenalaistanut kun jäin vielä vastatäytetyn haudan äärelle seisomaan.
Joitakin hetkiä myöhemmin, siinä vaiheessa kun saatoimme molemmat olla varmoja että olimme todella kahden, hän viimein erkani läheisen mausoleumin varjoista ja tuli seisomaan vierelleni. Mieheksi, joka oli viettänyt viimeiset kolme vuotta jahdaten uupumatta rikollisia ympäri maailman, Holmes näytti yllättävän elinvoimaiselta ja huolitellulta; hän oli pukeutunut moitteettomaan, tummaan pukuun, ja jopa hänen solmukkeensa sointui yhtälailla tummasävyisen liivin tuskin havaittaviin kuviointeihin. Lukuun ottamatta yllättävään saapumiseen liittyvää tiettyä teatraalisuutta, mikään hänen olemuksessaan ei henkinyt siitä erikoislaatuisuudesta jota lukijakuntani oli tottunut häneltä odottamaan. Löysinkin itseni äkisti miettimästä, että mikäli ikinä kirjoittaisin tästä kohtaamisesta, tulisi hän palaamaan elämääni jossakin lukuisista valeasuistaan, jonka turvin me kumpikin voisimme vielä hetken pidempään teeskennellä ettei mitään peruuttamatonta ollut aivan kohta käsillä tapahtua.
Hautakiveen oli kaiverrettu kahden majakkaa kiertelevän linnun hahmot, ja samalla kun Holmes katseli niitä, minä tarkastelin vuorostani häntä. Kun lopulta vieläkään mitään sanomatta käännyimme lähteäksemme, teimme sen yhtäaikaisesta aloitteesta.
Kävellessämme hitaasti hautausmaan poikki, katsoin lopulta oikeudekseni rikkoa hiljaisuuden. ”Päätin olla järjestämättä valvojaisia talolla. Marylla oli kyllä monia ystäviä, mutta kuten tiedät, ei lainkaan sukua jäljellä.”
Holmes, jolle vaimoni vähintäänkin monisävyiset sukulaissuhteet olivat aikanaan käyneet ilmi sen tapauksen yhteydessä jossa me hänet alun perin tapasimme, nyökkäsi. ”Olen varma, että kaikki ymmärtävät sen olevan järkevintä.”
Käymämme kohtelias keskustelu ei pitänyt sisällään mitään merkkejä pitkästä tuttavuudestamme ja olisi sisältönsä puolesta voinut tapahtua kahden ventovieraan välillä. Jo toistamiseen lyhyen ajan sisään löysin itseni ajattelemasta, että mikäli tulevaisuudessa tallentaisin paperille tämän jälleennäkemisen, tulisi se Holmesin valeasun lisäksi sisältämään myös hyvin eriluontoisen itseni, joka ei epäröisi ilmaistessaan varauksetonta iloa ystävänsä odottamattoman paluun johdosta. Mieleni silmin näin jo Holmesin kumartamassa selviytymisensä olosuhteita käsitelleen puheen jälkeen ja sitten version itsestäni, typerä hymy naamallaan ja lyömässä käsiään yhteen arvostuksen merkiksi, kuin laatikosta esiin putkahtanut vieteriapina lautasia.
”Koska oikein palasit Lontooseen?”
”Eilen aamulla.”
”Etkä päättänyt sähköttää minulle heti?!”
Tulistunut vastaukseni oli sivaltanut paikan seesteistä rauhaa kuin ajurin piiska ilmaa. Se oli saanut myös Holmesin säpsähtämään ja nyt hän vihdoin kääntyi kohtaamaan katseeni kunnolla. ”Sain junassa käsiini aamun lehden ja näin ilmoituksen”, hän totesi lopulta, merkityksentäyteisten sanojen putoillessa hänen huuliltaan kuin pisarat kaivoon. ”Oletin luonnollisesti että sinulla oli painavampia asioitasi mielessäsi.”
Kesti naurettavan pitkän hetken ennen kuin ymmärsin hänen puhuvan Maryn kuolinilmoituksesta. Ylpeyttäni oli loukattu saadessani kuulla että Holmes oli kulkenut kanssani samalla maaperällä runsaan vuorokauden ilmoittamatta siitä minulle, ja syyttäessäni häntä tahdittomuudesta olin onnistunut tyystin unohtamaan sen, että olin itse jäänyt leskeksi vain muutamaa päivää aikaisemmin.
Kurkustani karkasi äkisti karhea nauru ja aloin vapista, kun tilanteen sula makaaberius valkeni minulle. Holmes odotti kohteliaan vaiti kunnes sain mieleni taas hallintaan ja kykenin jatkamaan niin keskustelua kuin kävelyä.
Kysyessäni, missä hän parhaillaan majaili, hän kertoi palanneensa vanhaan huoneistoomme Baker Streetille. Hänen veljensä Mycroft, jonka tiesin myös olleen tietoinen hänen selviytymisestään, oli pitänyt vuokran hänen nimissään ja muutenkin näemmä toiminut hänen kontaktinaan Lontoossa, lähettäen hänelle tärkeäksi katsomiaan tietoja maailman eri kolkkiin.
”Mycroft oli myös kyllin ystävällinen toimittaakseen minulle tietyt kappaleet Strandista”, Holmes virkkoi äkisti. ”Jatkoit näemmä julkaisua, vaikka toinen päähenkilöistäsi olikin… tavoittamattomissa.”
Hän sanoi sen tapansa mukaan ikään kuin hyväntahtoisesti piikitellen, mutta kaikkien näiden vuosien jälkeen tunsin hänet jo kyllin hyvin, jotta me molemmat saatoimme tunnistaa kommentin hänen omaleimaiseksi yrityksekseen ilmaista harvinaista sentimentaalisuutta. Rinnassani olisi sen johdosta syttynyt toivon kipinä, elleivät sanat itsessään olisi saman tien riittäneet tukahduttamaan sen.
Hän oli tietenkin oikeassa; vaikka Holmes itse oli poissa, ei Strandin uskollinen lukijakunta ollut lakannut janoamasta kertomuksia hänen edesottamuksistaan. Tahdikkaaksi suruajaksi katsottavissa olevan tauon jälkeen olin päätynyt antamaan julkaisuun joukon niitä menneitä tapauksia, joita en aiemmin syystä tai toisesta ollut saanut puhtaaksikirjoitettua painokuntoon. Huomattavimpana niistä oli tietenkin Dartmoorin nummia vainonneen paholaiskoiran mysteeri, joka – kuten asioilla oli usein Holmesin läsnä ollessa tapana tehdä – osoittautui lopulta joksikin aivan muuksi. Tapaukselle poikkeuksellista oli se, että me kaksi vietimme sen alusta huomattavan ajan erillämme, minun majaillessani kartanolla, samaan aikaan kun Holmes tietämättäni suoritti omia tutkimuksiaan sitä ympäröivillä nummilla. Jotkut lukijoistani olivat sittemmin enemmän tai vähemmän suorasti ilmaisseet epäilyksensä siitä, että se syy miksi valitsin kyseisen tarinan lukemattomien muiden joukosta, liittyi yksinkertaisesti siihen, etten tuoreen menetyksen murtamana vielä hennonut kynäillä niitä muistelmia, joissa me ratkoimme tapauksen alusta loppuun rinta rinnan.
Olin tietenkin pysytellyt vaiti ja näin ollen omalla hiljaisuudellani vain rohkaissut moisia luuloja, sillä mitä vaihtoehtoa minulla olisi ollut? En luonnollisesti voinut myöntää tunteneeni vastustamatonta vetoa tuohon tapaukseen yksinkertaisesti siksi, että sen puitteissa saatoin ilmaista tarinassa esiintyvän itseni suulla niitä hämmennyksen ja kaipauksen sanoja, joilla ei tosiasiassa ollut mitään tekemistä sen kanssa että olin tapahtumahetkellä ollut mahdollisista syyllisistä ymmälläni. Alter egoni kirosi tulleensa jätetyksi yksin kartanon outojen hahmojen pariin ja turhaan kutsui ajatuksissaan Holmesia avukseen ottaakseen näistä selkoa. Toisaalta kuvajaiseni saattoi seuraavassa hetkessä heittäytyä lapsellisen uppiniskaisuuden valtaan ja vakuutella näkymätöntä yleisöään siitä, että asiat etenivät tutkimuksessa kuten piti, eikä ollut olemassa mitään syytä miksi Holmesin tulisi saapua paikalle vain todetakseen ne samat faktat, joista olin hänelle lähettämissäni raporteissa jo tehnyt selkoa. Myöhemmin saatoin nähdä kertomuksen enää eräänlaisena vaillinaiseksi jäävänä vuoropuheluna, heijastelemassa niitä ajatuksia, joita kolme viime vuotta olivat toistuvasti sylkeneet mieleeni.
Ääneen kuitenkin totesin lopulta vain, ”En ole muutamaan kuukauteen kyennyt tekemään vastaanotolla niin monia tunteja kuin olisin halunnut, joten kun meidän piti hoitoja varten palkata spesialisti…” Jätin lauseen lopun roikkumaan ja kohautin olkapäitäni. ”Sanotaanko vain, että Strandin tekemä tarjous oli varsin avokätinen.”
Heti kun sanat olivat karanneet huuliltani, en enää voinut ymmärtää, miksi olin hetkeä aiemmin kokenut ne puhumisen arvoiseksi. Oli toki totta että Maryn hoitokuluista seuranneet laskut olivat alkaneet yhdessä vaiheessa kertyä, mutta me molemmat tiesimme, etteivät syyni taltioida Holmesin tekemisiä olleet koskaan liittyneet rahaan. Tuntui äkisti halveeraavalta väittää, että olisin alentunut kaupittelemaan yhteistä aikaamme kuin kadunvarsissa notkuvat naiset seuraansa, voidakseni siten rahoittaa vaimoni ylläpidon.
Holmes kuitenkin vain nyökkäsi, kuin äskeisessä kommentissani olisi ollut kaikki järki maailmassa. Hän ei kuitenkaan jatkanut puhumista, enkä minäkään äkisti löytänyt mitään sanottavaa. Huolimatta siitä, että olin viime vuodet kaivannut häntä sillä samalla kivun sävyttämällä tavalla kuin sodassa saamiani arpia joskus vihloi, nyt kun hän vihdoin oli siinä, kaikki suuret julistukset loistivat poissaolollaan. Hän ei tarjonnut edes katsausta senhetkisiin toimiinsa, enkä kokenut että minulla oli enää oikeus udella.
Jatkaessamme eteenpäin huutavassa hiljaisuudessa, kävin yhä uudelleen läpi mielessäni väitettä siitä, että viimeisimmät julkaisuni oli tehty pelkästään Maryn edun nimissä. Mitä enemmän asiaa ajattelin, sitä törkeämmältä ja monikerroksisemmalta valheelta se vaikutti. Oli kuin pato olisi äkisti murtunut sisälläni: tunsin vastustamatonta halua kääntyä Holmesin puoleen ja kysyä, kuka omistautunut aviomies muka raapusti rakkauskirjeitä toiselle, sillä aikaa kun tämän oma vaimo teki yläkerran aviovuoteessa hidasta kuolemaa. Sillä sitähän ne olivat – rakkauskirjeitä, joka ikinen julkaisemani tarina. Vuodesta toiseen olin niissä kuvaillut Holmesia kuin jalostaja parhaimpia vihikoiriaan, ylistänyt hänen fysiikkaansa kuin spartalaisia sotureita seuraava sivustakatsoja ja veisannut rivin toisensa jälkeen hänen jylhistä kasvonpiirteistään kuin niitä tallentamassa oleva taiteilija. Verhosin oman ihailuni tottumuksesta aseveljeyden viittaan, vaikka tosiasiassa se oli koulupojan läpinäkyvää ja kömpelyydellään punastusta aiheuttavaa ihastusta. Tapauksia koskevat muistiinpanot olivat jo ajat sitten täyttäneet työhuoneeni kirjahyllyt ja alkaneet sittemmin salakavalasti levittäytyä muuallekin kotiimme, enkä enää pitkään aikaan ollut voinut välttyä siltä tunteelta, että ne yhtälailla tilkitsivät rakoilleeseen avioliittooni ilmestyneitä railoja.
Koska en kolmena viime vuotena ollut voinut kirjoittaa Holmesille, olin tavalleni uskollisesti kirjoittanut
hänestä. Pidin huolen että koko Lontoo, ellei jopa koko Englanti, suri häntä kanssani; hänen oletettua kuolemaansa seuranneina päivinä tuhannet miehet kulkivat kaduilla surunauhat hatuissaan ja naiset mustissa, kun taas lehtien yleisönosastot täyttyivät suoranaista hysteriaa lähentelevistä kirjoituksista, joissa kotirouvat saivat tilaisuuden ilmentää rönsyilevin sanankääntein sen, mihin omalta pelkuruudeltani en ollut koskaan kyennyt.
Se, mitä en ole koskaan laittanut paperille tai kertonut yhdellekään sielulle, oli se, että todellisuudessa hän tuli tapaamaan minua ennen lähtöään. Kolme päivää sen jälkeen kun olin kotiutunut Sveitsistä, menin pimeään työhuoneeseeni ja sytytin työpöydän pienen lampun – ja nurkassa olevassa tuolissa, vaatimattomat matkavaatteet yllään, istui Holmes, palanneena kuolleista kuin Kristus itse tai ehkä sittenkin joku pahaenteisempi olento. Muistan edelleen että lehdessä oli ollut samana päivänä arvio erään irlantilaishepun kohua herättäneestä kirjasta, jossa kirottu maalaus teki siinä poseeraavasta mallista kuolemattoman, ja yhden mahdottoman hetken olin varma että jotakin sellaista oli tapahtunut myös nyt – että pelkillä paperille vuotamillani sanoilla olin jotenkin onnistunut tuomaan takaisin henkiin Holmesin, joka ennen pitkään paljastuisi vain kammottavaksi irvikuvaksi todellisuudesta.
Runsaan brandylasillisen jälkeen olin tuskin sopeutunut ajatukseen että hän oli sittenkin todella elossa, kun hän jo tarjosi toista mahdottomuutta; hän oli kertomansa mukaan lähdössä jäljittämään Moriartyn maailmalle levittäytynyttä rikollisverkostoa ja pyysi minua nyt mukaansa.
Sitä ennen en ikinä edes ollut ollut varma siitä, että hänen kiintymyksensä luonne vastasi omaani – mutta heti kun ymmärsin mitä kaikkea hän oli ollut valmis riskeeraamaan tullakseen luokseni sinä iltana, ei ollut enää epäilystäkään että olisin tunteineni yksin. Totuus oli, että olin kuin olikin onnistunut herättämään henkiin jotain, jonka ei koskaan olisi pitänyt olla, mutta nyt oli jo vuosia liian myöhäistä korjata sitä.
Vanhasta tottumuksesta olin myöntyä saman tien; vain muutamaan otteeseen elämässäni olin häneltä mitään kieltänyt, eikä se tullut minulle luonnostaan edes niinä hetkinä kun siihen oli ollut varsin varteenotettavat syyt. Vain muutamaa viikkoa aiemmin olin heittänyt kaiken varovaisuuden tuuleen ja seurannut Holmesia epätoivoiselle pakomatkalle halki Euroopan, vain koska hän oli sitä keksinyt pyytää ja koska jollakin enteellisellä tavalla jokin osa minussa oli sillä hetkellä ymmärtänyt, että ellen nyt lähtisi, ei uutta mahdollisuutta enää tulisi.
Siinä työhuoneeni hämärässä seisoessamme havahduin kuitenkin siihen, että vaimoni nukkui parhaillaan yläkerran makuuhuoneessa. Koko talo oli ostettu vain muutama vuosi sitten, keittiö odotti maalausta ja pöydällä oli edelleen levällään almanakka, johon oli merkattu kuukausitolkulla tulevia potilasaikoja. Todisteet eletystä elämästä olivat kaikkialla ympärillämme ja kerrankin jopa minä kykenin poimimaan ne esiin Holmesin veroisesti. Olin jo toistamiseen elämässäni palannut kotiin kuin sodassa haavoitettuna, mutta tällä kertaa jokin minussa oli myös tuntenut häpeään verrannollista helpotusta. Hautaamalla Holmesin olin yhtälailla haudannut todisteet siitä, että jokin osa minussa halusi myös hänet, ja samalla koko sen epäsäntillisen ja epäsäädyllisen, kaoottisen elämän, jota hänen rinnallaan oleminen tiesi. Samalla tavalla yhtä suuri osa minusta kuitenkin oli jo sitoutunut siihen naiseen ja siihen rauhaan, jonka kotiinpaluuni myötä olin onnistunut jälleen löytämään. Halusin sen kunniallisen, pitkäveteisen elämän ja kaiken mitä se minusta muiden silmissä kertoi, yhtä vahvalla halulla kuin janosin kolikon kääntöpuolta. Mutta jossakin väliin jäävien päivien aikana aiemmin tuntemani rohkeus oli jäänyt taakse ja tuhoutunut, ikään kuin se nyt Holmesin ruumiin sijaan lepäisi Reichenbachin putouksen pohjalla, eikä siitä enää ollut syyksi karata kuin varas yöhön, koko päivänvaloa kestävän elämäni hyläten.
Lopulta minun ei edes täytynyt kertoa vastaustani ääneen, sillä Holmes luki sen kasvoiltani yhtä selkeästi kuin mitkä tahansa muut johtolangat. Hän tarkasteli minua pitkään, ei niinkään pettyneesti kuin sillä kylmää analyyttisyyttä hohkaavalla tavalla, jota hän hyvin tiesi minun erityisesti inhoavan. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen, juuri ennen kuin hän vähäeleisesti nousi ja käveli ulos elämästäni tuleviksi vuosiksi, hän lopulta virkkoi, ”Sinulla, rakas Watson, on hallussasi mitä hämmentävin kyky; miten sinä kykenet elämään kahta elämää samanaikaisesti ja tuntemaan olosi kotoisaksi molemmissa, tulee aina olemaan mysteeri jopa minulle.”
Mikäli hän oli tosiaan ollut huolissaan siitä, että tietoisuus hänen hengissä selviämisestään tekisi minulle vaikeaksi pitää kiinni tarinan juonesta ja täten saattaisi vaarantaa oman henkeni, hän oli pahasti väärässä. Lukijakuntani kuvitteli minun hyvästelleen Holmesin ja niin olin tehnyt, tavalla joka koetteli kuin kuolema itse. Suruni luonne muutti kuitenkin hiljalleen muotoa ja ennen pitkään siitä tuli kuin näkymätön kivi, jota kannoin kaulassani kaikkialle minne menin. Kuten Baskervillen koiran tapaus osoitti, tekemäni valinnan paino vuoti paperille piirtämäni musteen sekaan ja tuijotti minua sitten tutuin, pistävänharmain silmin takaisin tekstistä. Pelkäsin muiden näkevän sen mikä itselleni oli ilmiselvää, enkä voinut ymmärtää, miksi lukemattomat ihmiset edelleen pitivät tarinoita viihteenä, kun minulle niistä oli tullut kirurgisiin toimenpiteisiin verrannollisia läpileikkauksia oman sydämeni kuoletettuihin kammioihin.
Maryn tilan paheneminen oli se, mikä lopulta palautti huomioni nykyhetkeen. Seuratessani hänen hidasta hiipumistaan tulin ensimmäistä kertaa ymmärtäneeksi, että tietämättäni olin jo toistamiseen valinnut harvinaislaatuisen lisäajan; mikäli olisin sinä iltana lähtenyt Holmesin mukaan, olisi ollut epätodennäköistä että Mary olisi enää hengissä palatessani. Tällä kertaa olin jäänyt, mutta lopputulos oli silti sama: silmäräpäystä myöhemmin olosuhteet repivät minut erilleen siitä ihmisestä, jonka rinnalla olin päättänyt seistä niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Mary ei ollut koskaan kyennyt kilpailemaan Holmesin kanssa, saati halunnut ikinä niin tehdä, eikä hän siksi omannut kykyä tulla takaisin kuolleista.
Holmes sen sijaan oli jälleen palannut, yhtä ilmoittamatta kuin aiemminkin. Yrittäessäni löytää viimeaikaisista tapahtumista jotakin silmiinpistävää syytä, jonka vuoksi hän oli katsonut välttämättömäksi palata Lontooseen mahdollisesta uhkasta huolimatta, mieleeni muistui Ronald Adairin viimeviikkoinen kuolema – ampumatapaus suljetussa huoneessa. Konsultaatiotani oli pyydetty poliisin toimesta ja olin osallistunut tutkimukseen sen minkä sairaalassa vierailuiltani kykenin. Adairin muistaminen sai minut ymmärtämään, että mikäli Holmesin paluulla tosiaan oli jotakin tekemistä sen kanssa, oli hän eittämättä lähestynyt minua lisäinformaation toivossa ja todennut hautausmaan paikaksi, jossa pian tapahtuvaa kuulustelua ei kukaan ulkopuolinen häiritsisi.
Olin tuskin saanut kyseisen myrkyllisen ajatusketjun loppuun, kun tajusin Holmesin pysähtyneen kesken kävelyn. Kääntyessäni katsomaan häntä löysin hänet tuijottamasta minua epäluonteenomaisen hämmennyksen vallassa. ”Ehkä oli sittenkin väärin, että tulin”, hän aloitti sanomaan hitaasti. ”Kuten jo totesin, tämä ei ole oikea paikka eikä aika sille, mitä minulla on sanottavana.”
Omaa vähäpätöisyyttäni surkutellessani oli täysin jättänyt laskuista sen vaihtoehdon, että hänen ilmestymiseensä takaisin rinnalleni tällaisena hetkenä ei välttämättä liittynytkään minkään sortin rikosta. Eikö hän ollutkin jo hetkeä aiemmin kertonut viivyttelynsä syyksi sen, että oli kokenut minun haluavan omistautua vaimoni hautajaisjärjestelyihin?
Järkytyin omasta julmuudestani niin, että ennen kuin sitä todella tajusin, olin astunut askeleen häntä kohti ja tarttunut häntä käsivarresta, kääntäen häntä enemmän puoleeni. ”En keksi mitään sellaista asiaa”, vakuutin hiljaa.
”Ja silti sellainen on”, Holmes vastasi soinnittomasti.
Tunsin kuitenkin kuinka sormieni alla hänen kätensä lihakset olivat jännittyneet äkisti äärimmilleen, ikään kuin kamppaillen siitä, tulisiko hänen riistäytyä irti vai antautua otteessani. Olin erottavinani saman ristiriidan koko hänen olemuksessaan, ja se enemmän kuin mikään sai minut lopulta tuskastuneena pyytämään, ”Lakkaa puhumasta arvoituksin, hyvä mies! Sanot, ettet halunnut tunkeilla, mutta et silti kyennyt odottamaan; Lontoo on liian vaarallinen sinulle, mutta silti vaikutat palanneen ilman näkyvää syytä.”
Holmes naulitsi minuun katseen, jossa vihdoin säkenöi se tuttu terä, joka hänen maailmalla välinpitämättömiksi muuttuneista silmistään oli tähän asti puuttunut. Siinä missä oma raivoni oli aina ollut yhtä enteiltävissä kuin vuorenhuipulta alas jylisevä lumivyöry, hänen kohdallaan se iski salakavalasti kuin kobra. ”Päinvastoin, minä koen tehneeni aikeeni hyvin selviksi”, hän totesi hyisesti, samalla kun viimein väänsi kätensä otteestani. ”Mikäli oikein muistan, se olit sinä, joka päätit aikanaan evätä itsesi seurastani. Pyydän anteeksi jos minulle on hieman epäselvää, päteekö kyseinen päätös nykytilanteen valossa.”
Kuin lapsi, joka hakee turvaa epätodelliseksi käyneeltä maailmalta, tunsin suunnatonta halua haudata kasvoni käsiini. Tietenkin ristiriitaisuuteni hämmensi häntä, sillä hämmensihän se myös itseäni; olin omalla sanattomalla tavallani torjunut hänet, mutta jatkanut kaikesta huolimatta hänestä kirjoittamista tulevien vuosien ajan. Olin kuvitellut kaiken sen ajan huutaneeni turhaan tuuleen hänen nimeään, mutta tässä hän nyt oli, yhtä odottamattomana hahmona kuin hän oli ollut ilmestyessään eteeni Dartmoorissa kaikki ne vuodet sitten. Olin todistanut oman osani niin sodan kuin rikollisuuden kauhuja, mutta nyt aivan toisenlainen pelko koetteli sisintäni; pelkäsin, ettei hän enää välittänyt minusta kuten minä hänestä, ja sitäkin enemmän pelkäsin että hän edelleen teki niin; pelkäsin menettäneeni tilaisuuteni, samalla tavoin kuten pelkäsin ajatusta vielä olemassa olevasta mahdollisuudesta. Sydämeni oli särkynyt ja yhtä aikaa olin säädyttömän rakastunut. Missään ei tuntunut olevan enää mitään mieltä.
”Sinä siis edelleen…” aloitin hengästyneesti, enkä hämmästykseltäni tiennyt miten lopettaa.
Ja Holmes, tuskallisesti kuin jokin näkymätön käsi olisi pidellyt pistoolia hänen ohimollaan, nyökkäsi kerran.
Ulkopuolisen silmin tilanne olisi varmasti ollut naurettava: siinä me seisoimme, surupuvuissamme ja pysähtyneinä keskelle polkua, tuijottaen toisiamme niin tiiviisti, että koko hautausmaa ympärillämme olisi voinut romahtaa maan uumeniin emmekä me sitä välttämättä olisi huomanneet. Holmes vaihtoi tuskastuneesti painoa jalalta toiselle, siinä missä itse seisoin jämähtäneenä, äkillisen ymmärryksen kangistamana. Olin koko tuttavuutemme ajan kuvitellut että tähän meidät saattoi yksinkertaisimmillaan tiivistää; minä, yrittämässä päästä häntä lähelle, ja hän, koettaen sallia sen miten itseltään parhaiten kykeni. Mutta nyt tuli mieleeni ajatella, että ehkä se olinkin vain minä, joka näki asian niin. Ehkä Holmes koki, että tilanne oli – ja tulisi aina olemaan – päinvastainen, kuin ratkeamaton köydenveto, jossa hän kilpaili huomiostani muuta maailmaa ja etenkin avioliittoani vastaan, vielä nytkin kun Mary oli jo poissa keskuudestamme.
Ja silti hän oli tullut.
Äkisti sen ymmärtäminen oli kaikki, millä oli enää merkitystä.
”Jos sinä olet tosiaan tullut jäädäksesi”, lausuin varovasti, ”niin toivon että me voisimme… aloittaa alusta.”
Holmes kohotti kasvonsa ja äkillinen hämmästys pyyhkäisi niiltä hetkeksi pois kaikki menneiden vuosien tuomat uurteet. Hetken ajan hän näytti tavattoman nuorelta ja lähes nöyrältä kaiken sen edessä, mitä hän oli usein pitänyt vain turhanpäiväisenä haihatteluna. Mieleeni palautuivat sillä hetkellä kaikki ne sanat, joita olin käyttänyt kuvatakseni noita piirteitä – ja sitten tuhat uutta, jotka vielä odottivat toiveikkaasti aikaansa.
Oli aikanaan vaatinut rohkeutta jäädä, aivan kuten nyt vaati rohkeutta ryhtyä. En koskaan voisi olla aidosti pahoillani siitä, että valitsin aikanani Maryn, kuten en voinut olla pahoillani siitä, että nyt valitsin hänet. Holmes oli varmasti kuvitellut hyvästelleensä minut yhtä monesti kuin minä hänet, ja siltikin me olimme nyt molemmat tässä, ainoina elossa keskellä lepoon laskettuja sieluja. Mikäli hänellä oli kyky elää useampi elämä, miksei myös minulla? Minulla oli ollut kynässäni voima laskea hänet lepoon ja samalla tavalla voisin tuoda hänet jälleen takaisin henkiin.
Mutta sanani olivat ennenkin olleet valhetta ja hän oli siitä elävä todiste. En halunnut että hän olisi tämän asian suhteen vain mielikuvitukseni varassa roikkuva marionetti; mikäli meille oli vielä mahdollisuus, meidän oli molempien haluttava sitä yhtäläisesti.
”Jos et halua olla yksin Kensingtonin asunnollasi, Baker Streetillä on aina huone odottamassa”, Holmes tarjosi äkisti, lähes hengästyneeseen sävyyn. Sitten hänen kulmansa kurtistuivat, kun hänen säntillisempi luonteensa otti taas epäilemättä ohjat. ”Kutsuisin sinut tietenkin jo nyt, mutta pelkään että se voisi olla liian riskialtista. En harjoittanut mitään erityistä varovaisuutta salatakseni paluuni, joten epäilemättä tietyt tahot ovat jo saaneet vihiä siitä.”
”Eli sinulla siis
on jonkin tapauksen tutkimus kesken?” pistin väliin, voimatta hymylleni mitään. ”Anna kun arvaan – Robert Adairin kuolema?”
Holmesin silmissään kävi ilahtunut pilkahdus, ikään kuin hän olisi tuntenut erityistä ylpeyttä siitä että olin pysytellyt ajan tasalla niistä tapauksista, joiden katsoin olevan hänen huomionsa veroisia. Näin jo että hän oli innostukseltaan vähällä sortua selitykseen – mutta sitten hänen huulensa puristuivat yhteen ja vetäytyivät salaperäiseen hymyyn. Joku olisi voinut pitää sitä kainoutena, mutta tiesin kokemuksesta että sillä oli enemmän yhteistä korttipelaajan kanssa, joka ei liian aikaisin halunnut paljastaa kättään. Holmes nautti liiaksi siitä hetkestä jolloin saattoi seisoa ratkaistun tapauksen äärellä ja selostaa siihen johtaneen päättelyketjun läpi kaikessa hienoudessaan, eikä siksi halunnut ottaa sitä riskiä että olisi jutun ollessa vielä avoin mennyt esittämään mahdollisesti virheellisiä arvioita. Yritin olla miettimättä, että ehkä hän oli pitänyt myös kolmen vuoden takaista yöllistä pyyntöään vastaavana hätiköintinä.
”Holmes.” En ollut tiedostanut aikovani sanoa hänen nimeään, ja hetken aikaa se kuulostikin täysin vieraalta korvissani – kuin kieli jota tiesin joskus puhuneeni omanani, mutta jonka olin sittemmin unohtanut. En kyennyt muistamaan koska olin viimeksi lausunut sen ääneen. ”Jos sinulla on tutkimus työn alla, pyydän - anna minun auttaa.”
Monet olisivat varmasti olleet sitä mieltä, että tarjoukseni oli kerrassaan säädytön, ottaen huomioon sen tilaisuuden luonteen josta me olimme parhaillamme palaamassa. Mutta Holmes ei ollut kuten kukaan muu koskaan tapaamani, ja hän oli nähnyt millaisena varjona itsestäni olin aikanaan ajelehtinut takaisin Englantiin sodasta, pitkän sairaalajakson ja omien synkkien mietteideni ohueksi kuluttamana. Hänen muuttuvasta ilmeestään näin, että hän ymmärsi, miksi tyhjänä odottavaan kotiini palaaminen oli pahinta mitä saatoin kuvitella.
”Kerrohan, Watson”, Holmes aloitti, samalla kun pujotti kätensä käsikynkkääni ja alkoi jälleen taluttaa minua kohti portteja. Ele oli tuttavallinen, ja vaikka kaikki oli pian aikeissa muuttua, vielä hetkesi me putosimme toistamaan vanhoja roolejamme, kenties jättääksemme niillekin niiden ansaitsemat hyvästit. ”Oletko sinä koskaan metsästänyt tiikereitä? Etkö? Niin arvelinkin. Mies, jota me tänään saalistamme, kuuluu epäilemättä samaan heimoon, vaikka onkin itse kaatanut enemmän kyseisiä kissapetoja kuin kenties kukaan muu koko Englannissa…”
On tunnustettava, että siinä missä kuuntelin hänen ääntään, en juuri rekisteröinyt hänen sanojaan. Jostakin syystä mieltäni poltti halu katsoa vielä kerran siihen suuntaan, josta me nyt olimme tulossa, nähdäkseni kenties viimeisen vilauksen Maryn hautakivestä. Mutta maltoin lopulta mieleni – olin lukenut kylliksi tarinoita tietääkseni, ettei taakse katsomisesta ikinä seurannut niissä mitään hyvää. En halunnut maksaa virheestäni muuttumalla suolapatsaaksi, enkä liioin karkottaa epäilykselläni rinnallani kulkevan rakkaan sielun, joka vasta oli palannut luokseni rajan takaa.
Joten pidin katseeni kohdistuneena hautausmaan porttiin, ja niin me pian kävelimme siitä rinta rinnan ulos, kohti seuraavaa, yhteistä elämäämme.
