Ficin nimi: Yöllä tuuli nousee
Kirjoittaja: Thelina
Fandomit: True Detective (1. tuotantokausi) / Harry Potter
Tyylilaji: Angst, romance
Ikäraja: S
Paritus: Marty/Rust
Yhteenveto: Marty ja Rust jahtaavat kaappareita toisen velhosodan aikoihin.
Vastuunvapautus: Kunnia kaikesta sarjoihin liittyvästä kuuluu niiden tekijöille.
A/N: Osallistuu
Kirjoittamisen kuudestilaukeava -haasteeseen sekä
FFF1000 sanalla 724. Kataja. Otsikko sai inspistä Olavi Uusivirran kappaleesta Kun hiljaisuus oli kultaa.
Spoiler: Inspikset • näytä ikäraja: S
genre: crossover
tunne: haikeus
tilanne: hahmo eksyy (pahasti)
inspiraatiosanoja: kataja, varttaa, viimeinen
otsikkotyyli: Intertekstuaalinen otsikko: Otsikko, joka on (epäsuora) viittaus johonkin toiseen tekstiin.
Yöllä tuuli nousee”Rust.”
He ovat rämpineet tuntikausia polulla, joka on lähes umpeenkasvanut. Koko ajan on pysähdyttävä raivaamaan oksia, nostamaan tai kiertämään kiviä, varomaan muhkuraisia juuria. Pian laskeutuva syyspimeä vaikeuttaa matkantekoa entisestään. Rust osoittaa taikasauvallaan valoa ja puskee eteenpäin, vaikka se on hyödytöntä.
”Rust”, Marty sanoo uudestaan. ”Me olemme eksyneet.”
Rust pysähtyy vihdoin, pyyhkii kädellään otsaansa. Taikasauvan valo irtoaa ja nousee ääneti palloksi heidän ylleen.
”Polut on hämäytetty”, Marty sanoo väsyneenä. ”Emme pääse täältä mitenkään ennen pimeää.”
Rust puristaa käsiään nyrkkiin, sulkee silmänsä ja hengittää. Martykin on turhautunut. Tämä keikka tuntuu menneen päin sisuliskon persettä alusta lähtien, eivätkä heidän jahtaamiensa kaappareiden eksytysloitsut ainakaan helpota asiaa.
”Leiriydytään tähän ja katsotaan aamulla tilannetta”, Marty ehdottaa.
Hämärä sävyttää ruskan ja kuolleiden lehtien sävyt harmaallaan. He alkavat raivata tilaa polun vierelle kohtaan, joka näyttää kohtuullisen tasaiselta. Marty vetää teltan repustaan ja antaa tulitikkuaskin kokoisen pakkauksen laajentua alueen keskelle. Hän käy kusella katajan juurella ja loitsii kainaloihinsa pikaisen raikastuksen ennen kuin kömpii telttaan. Rust seuraa hetken päästä häivähdys tupakansavua seuranaan.
Teltta on pieni, mutta vahvoilla suojataioilla kyllästetty ja täysin maastoutuva, hätämajoittumiseen sopiva. Mukavuuksia siellä ei kuitenkaan ole, kuten tavallisissa velhoteltoissa. Pohja on onneksi hieman pehmeä, retkipatjamainen ja joustava.
Rust käy makaamaan Martyn viereen, aivan lähelle. Heidän aloittaessaan työparina Marty oli maannut naama kiinni teltan sivuseinässä ja ihmetellyt, miksei saanut unta. Hän oli kai ollut liian pitkään yksin Maggien jälkeen: oli kestänyt kauan tajuta, että levottomuuden syy ei ollut kaapparijahdin aiheuttamassa adrenaliiniryöpyssä eikä varsinkaan närästyksessä.
Marty kääntyy kyljelleen ja koskettaa Rustin rintaa. Sydämen syke tuntuu selkeänä paidan läpi, aivan kuten sinä yönä, kun Rust oli lopultakin suudellut häntä. Tällä kertaa kiihtymys on toisenlaista, epäonnistumisen aiheuttamaa. Marty yrittää silittää jännityksen pois, mutta Rust kiristelee yhä hampaitaan.
”Tämä on Gingerin tekosia”, Rust sanoo.
Marty uskoo Rustin olevan oikeassa. Hän tuntee Gingerin ja tämän jengin edellisen sodan ajoilta. Moni sen aikaisista rikollisista on jälleen vapaalla jalalla, joko kuolonsyöjänä tai jästisyntyisiä jahtaavana kaapparina.
”Meidän on pakko jäljittää heidät”, Marty sanoo. ”Yksi kerrallaan, viimeiseen asti, kunnes tämä paska loppuu.”
Rust peittää hänen kätensä omallaan. Marty ajattelee lapsiaan, jotka nukkuvat turvassa makuusaleissaan. McGarmiwa pitää rohkelikoistaan huolen, mutta silti hekin saavat osansa kaikesta. Vaikka uusi rehtori ja opettajat herättävät Martyssa sekä inhoa että raivoa, ei hänellä ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähettää lapsensa kouluun. He eivät olisi voineet asua äitinsä luona, sillä Maggie oli joutunut pakenemaan hoidettuaan pahoinpideltyjä jästisyntyisiä Mungossa. Marty itse taas on avaintehtävässä aurorina. Jatkuva huoli kalvaa mieltä, vaikka hänen pitäisi olla onnellinen siitä, että tytöt ovat edelleen elossa. Rust ei ole siinä suhteessa yhtä onnekas.
Marty muuntaa taskustaan löytyneen nenäliinan huovaksi heidän ylleen. Kevyt tuuli heittää lehtiä teltan päälle ja Marty muistelee haikeudella kesää, kun teltta oli ollut paahtavasta auringosta ja kiihkeydestä hikinen, Rust hänen vierellään ja sota hetkittäin unohduksissa. Rustin kehon lämpö ja jäntevyys lohduttavat, vaikka tällä he kertaa ovat liian väsyneitä miettiäkseen muuta kuin lepoa.
Yöllä tuuli nousee. Marty havahtuu hetkittäin unestaan puuskien riepotellessa telttaa. Rust ei nuku, kuuntelee vain tuulta silmät avoinna. Pian yölliseen sinfoniaan liittyy sadepisaroiden raskas ropina, johon Marty jälleen nukahtaa.
Herätessään Marty huomaa Rustin jo nousseen. Aamunkostea metsä on edelleen harmaa, mutta Rust vaikuttaa väsymyksestään huolimatta hyväntuuliselta. Hän istuu kivellä takkinsa päällä ja on jo laittanut kahvia nuotiolla – erätaika, jossa Martylla on aina ollut haasteita. Kivellä on tilaa kummallekin, muki kiertää höyryten kädestä käteen.
”Ginger ei viitsinyt varttaa taikojaan oksiin. Tuuli ja sade ovat liuottaneet loitsut paikoiltaan”, Rust sanoo ja osoittaa polkua. Ryteikköisyys ja juuret ovat tiessään, kauempana pilkottaa kaistale lampea.
On tyyntä ja hiljaista, kuin sota olisi jo loppunut ja vain he kaksi jäljellä maailmassa. Marty siemaisee kahviaan ja antaa itsensä viipyä tunnelmassa vielä hetken, ennen kuin ajojahti jatkuu.
