Kirjoittaja: Lauchuo
Ikäraja: S
Genre: angst (slash)
Paritus: Harry/Draco
Vastuuvapaus: Hahmot omistaa Rowling, tarinaidean minä
Tiivistelmä: Koska vaikka pari olisi täydellinen, elämä ei silti aina ole täydellistä.
A/N: 12+ virkettä -haasteen sanat saivat aikaan tällaisen myllerryksen mun pääni sisällä. Kirjoitettu pääosin jossain euforisessa tunteessa kun tuntui siltä, että nyt onnistuu. Myöhemmin luin tätä ja totesin, että olisi voinut ajatella samalla, kun kirjoittaa. Mitään sen erikoisempaa sanottavaa mulla ei tästä kai ole. Kokeilin vaihteeksi tyyliltään vähän erilaista tekstiä.
Teksti osallistuu myös haasteisiin
12+ virkettä,
Se oikea ja sen haaremi,
Genrehaaste (angst),
Kerää kaikki hahmot (Harry Potter),
FanFic100 (096. Oma valinta: Virhe) ja
One True Something 20.
(No näköjään tungin sen moneen haasteeseen, mutta olkoon. Jos vaikka joskus saisi näitä haasteita tiputeltua listoilta, niin vissiin niihin pitää saada tekstejäkin...)
Sirpaleita
Eniten Harry piti aina Dracon vaaleista, timantinharmaista silmistä, jotka myös loistivat yhtä kauniisti kuin kalleimmat korukivet. Toiseksi parasta olivat makeat huulet, jotka maistuivat aina siltä, kuin Draco olisi juuri syönyt jotain hyvää, mutta niissä oli myös tumma ja kielletty maku, jota Harry ei voinut koskaan vastustaa.
Harry muisti aina ensimmäisen kerran, kun he tapasivat toisensa sinä talvisena aamuna Tylyahon sivukujalla. Dracon kädessä ollut kirjekuori oli tippunut lumeen ja Harry oli syöksynyt nostamaan sitä. Harryn toisessa kädessä ollut, juuri ostettu naistenlehti tippui roskakoriin, kun heidän huulensa kohtasivat ensimmäistä kertaa. Se saattoi ehkä olla spontaanein teko ikinä, jonka Harry teki taivaansinen kirkastuessa heidän suudelmansa syventyessä.
Totuus kävi Harrylle ilmi vasta vuotta myöhemmin. Ovi avautui, kun hän oli pesemässä hampaitaan, ja siinä samassa, kun hän näki Dracon ovensuussa, hammasharja tippui lattialle.
Se oli tullut kotiin toisen miehen, jonkun keikarin kanssa. Sen vaaleat hiukset olivat pörrössä, kun se nauroi ja pussasi toista miestä poskelle, ja vasta sitten se näytti ymmärtävän, että Harry oli kotona. Harryn kasvojen järkyttynyt ilme suorastaan peilasi Dracon kasvojen ilmettä, kun heidän katseensa kohtasivat toisensa. Huokauksen säestämänä Harry nosti vain hammasharjansa lattialta, asteli takaisin kylpyhuoneeseen pesemään naamansa. Sota syttyi vasta, kun Draco oli onnistunut häätämään toisen miehen pois heidän yhteisestä asunnostaan.
Nykyään Harryn kasvot ovat aina yhtä kuolonkalpeat kuin hänen rakkautensa Dracoa kohtaan. Kukaan ei välitä siitä rakkaudesta, kukaan ei halua sitä, ei enää edes Harry itse, eikä hyödytä pukea sitä purppuranpunaiseen juhlakaapuun, sillä se vain korostaa kalpeutta.
Hän istuu usein kuulaassa kuunvalossa ja miettii elämäänsä, valintojaan. Hän miettii, miksi jokaiselta hänen elämänsä matkalta käteen on jäänyt vain huonoja matkamuistoja, ei koskaan mitään säilyttämisen arvoista. Hänen tekisi mieli lyödä itseään niin kauan, kunnes hän ymmärtäisi olla enää tekemättä huonoja valintoja. Hän tahtoisi riuhtoa itsensä irti siitä oravanpyörästä, johon on valintojensa takia joutunut.
Mutta siitäkin huolimatta, että fantasioissaan Harry yhä elää onnellista elämää Dracon kanssa, se on mennyttä. Joka ilta hän sulkee silmänsä yksin, jakaen sängyn vain itsensä kanssa. Pimeä nielaisee hänet, mutta hänellä ei enää ole Dracoa siellä kanssaan, tukemassa ja lohduttamassa. Dracon tekoja ei anneta anteeksi koskaan, ne ovat yhtä rikollisia kuin kielioppivirhe äidinkielen kirjassa, yhtä valheellisia kuin hilpeytysloitsu toisen velhosodan aikaan. Harry ei saa enää koskaan lentosuukkoja Dracon lähtiessä töihin.
Kun vuosia myöhemmin Harry laskettiin lepoon marmoriarkussa, kuten Dumbledorekin aikoinaan, arkku oli yhtä musta kuin Harryn mieli oli ollut hänen ja Dracon erostaan lähtien.