Ficin nimi Älyttömän makea minkki
Kirjoittaja JuusoLeevi
Fandom The Walking Dead (AMC)
Paritus Carol/Daryl
Ikäraja S
Haasteet Älyttömät otsikot 6 otsikolla numero 46.
Varoitukset -
Vastuunvapaus En omista The Walking Deadia enkä siihen liittyviä hahmoja tai paikkoja, vain tämän tekstin.
Kuvaus Daryl on löytänyt minkkiturkin.
A/N Oon TWD:n kymppikaudella ja Daryl ja Carol on mulle hyvin rakkaita. Ei ehkä parituksena, mutta nyt pääsi käymään näin. Tää sijoittuu johonkin kymppikauden alkuun.
***
”Tuo on turkis”, Carol sanoi, vaikka Darylin pitelemän vaatekappaleen olemus olikin itsestäänselvä.
”Niin”, Daryl murahti.
”Minä en aio kulkea ympäriinsä mikään minkkiturkki päällä”, Carol sanoi hymyillen hymyä, joka ei yltänyt silmiin asti.
”Älä tiedä, saattaa tulla kylmä taas”, Daryl sanoi. Daryl oli löytänyt turkiksen, tuonut sen leiriinsä ja estänyt Koiraa retuuttamasta sitä. Se oli yksi parhaiten säilyneistä vaatteista, jonka Daryl oli nähnyt maailmanlopun jälkeen. Ja oikeastaan ennenkin sitä. Reikäiset, auringon vaalentamat ja lian läikittämät vaatteet Darylin lapsuudesta, nuoruudesta ja nykyisyydestä kalpenivat ilmatiiviisti säilytetyn lyhyen minkkiturkin rinnalla.
Daryl oli avannut pukupussin kerran aiemmin, takkiin oli pinttynyt hajuveden häivähdyksia, hajuja ajalta ennen. Se oli maksanut varmasti maltaita aikoinaan, joku tyylikäs nainen oli pitänyt sitä päällään päivällisillä, kauniiden talojen prameilla parvekkeilla, öissä joissa pimeys merkitsi jännitystä eikä vain vaaraa.
”Kokeile edes”, Daryl sanoi, virnisti sekunnin murto-osan ajan ja vilkaisi Carolia nopeasti silmiin. Carol pudisti päätään mutta riisui simppelin ja käytännöllisen farkkutakkinsa. Hän ojensi sen Darylille ja nosti turkin, puki sen ylleen hiha kerrallaan. Hänellä oli takin alla arkipäiväinen toppi ja arkipäiväiset farkut, mutta ne olivat tiukat, virtaviivaiset, niin kuin sellaisen takin kanssa kuuluikin. Carol katsoi Darylia ja heitti liioitellun poseerauksen. Kuin huippumalli. Hän nauroi, mutta nauru oli onttoa.
”Näyttää hyvältä”, Daryl mumisi.
”Kiitos, Daryl. Minulla pitäisi olla aurinkolasit tämän kanssa”, Carol sanoi. Niin kuin Taralla, hän lisäsi päässään, ja tiesi, että Darylinkin ajatukset kävivät Tarassa hetken verran. Se tiputti hymyn hänen kasvoiltaan.
Daryl ei ollut tuonut takkia leiriinsä siksi, että hän halusi antaa sen Carolille. Hän tunsi naisen tarpeeksi hyvin tietääkseen sen olevan typerä idea. Niin kauan kun minkkiturkki ei auttanut Carolia pärjäämään, pysymään elossa, hän ei tehnyt sillä mitään. Se oli turhake, liian kuuma Virginian kesään ja liian lyhyt arvaamattoman talven mahdollisiin myrskyihin. Se tuoksui etäisesti jasmiinilta ja kielolta. Sikareilta. Todellisuudelta, joka oli joskus kuulunut jollekulle muulle ja nykyään ei enää kellekään.
Carol ei kuitenkaan ottanut takkia heti pois, vaan piti käsiään sen liepeillä ja katsoi Darylia, joka katsoi takaisin. Vaikka takki olikin turha selviytymisen kannalta, sillä oli toisenlainen tarkoitus.
Kumpikaan heistä ei myöntänyt sitä toisilleen, ei siinä hetkessä eikä muissakaan, mutta kumpikin katsoi joskus toista, usein kun toinen ei huomannut, ja ajatteli hetken sitä, millaista elämä olisi saattanut olla jos kaikki olisikin toisin. Jos he olisivat tavanneet aivan toisenlaisessa ajassa, ehkä toisenlaisessa todellisuudessa; he olisivat nähneet toisensa baarissa tai tutustuneet sattumalta jonottamassa jonnekin; silloin ja sellaisessa paikassa kun jonotettiin. Takki teki typeristä, tahattomista haavekuvista piirun verran todellisempaa, sulki heidät hetkeksi kuplaan, pois siitä, mikä ympärillä vallitsi.
He jatkoivat toistensa katsomista, kasvot pääasiassa ilmeettöminä mutta silmät rehellisinä. Kumpikin tiesi, että tämä oli yksi niistä katkeransuloisen eskapismin hetkistä, joita he salaa ja tahattomasti harrastivat. Niistä, jotka eivät oikeastaan edes auttaneet jaksamaan, mutta joita heidän ihmisenaivonsa tarjoilivat välittämättä siitä, halusivatko he niitä nähdä tai kuulla.
Aiemmin he eivät olleet jakaneet kuvitelmiaan toisilleen.
”Portaat klubille”, Daryl sanoi. Hän tiesi, että Carol, sellaisena kuin oli ollut ennen, tuskin olisi astunut jalallakaan yökerhoon. Mutta ne olivat ainoita paikkoja, joissa Daryl silloin joskus oli saanut minkäänlaista kosketusta siihen, mitä aikuiset ihmiset joskus tekivät toistensa kanssa. Ainoita paikkoja, joissa hän oli silloin joskus saanut sellaista kosketusta.
”Ajattelin ennemminkin puistoa. Kevät, aurinko paistaa mutta tuuli on kirpeä”, Carol vastasi ja katsoi ympärilleen. Hän ei saanut todellisuutta muuttumaan kuvitelman kaltaiseksi.
”Ei. On yö”, Daryl sanoi vakavana.
”Okei. On yö. Jossain baarin portailla. Sama se”, Carol naurahti mutta vakavoitui nopeasti, käänsi katseensa takaisin Daryliin.
”Mitä sinä tekisit?” hän kysyi, ääni jäykkänä ja matalana, täynnä kiihkeyttä, jonka Daryl tiesi kumpuavan jostain aivan muualta kuin halusta häntä kohtaan.
Siitä huolimatta Daryl nappasi Carolia kiinni minkkitakin kauluksesta ja veti hänen huulensa omiaan vasten. Se oli nopea suudelma, pelkkää typerää leikkiä. Silti se humahti päähän, jäi kihelmöimään korvanpäihin ja ohimoille. Vatsaan.
”Sinun ei tarvitse pitää turkkia”, hän sanoi kun he erkanivat.
”En aikonut”, Carol vastasi.
He eivät puhuneet toisilleen eskapismista, eivät suoraan, eivät koskaan, eivät nytkään.
Carol riisui minkin ja antoi sen Darylille, puki farkkutakkinsa takaisin päälle sanomatta mitään.
Kun Carol katsoi pois, Daryl puri huultaan ja pelkäsi pilanneensa kaiken, vaikka se mitä juuri tapahtui olikin jo sinetöity olemattomaksi sanattomalla sopimuksella. Carol ei ollut oma itsensä, Carol ei ollut ollut oma itsensä hetkeen. Darylista tuntui likaiselta, ei pelkästään fyysisesti, vaan hänestä tuntui kuin hän olisi jollain lailla käyttänyt Carolia hyväkseen, vaikkei itsekään oikeastaan halunnut mitään sellaista, ei siinä tilanteessa, ei tosielämässä, ei nyt, ei myöhemmin, mutta jossain aivan muualla.
”Pian tulee pimeä”, Carol sanoi katse horisontissa.
Daryl katsoi häntä katsomassa poispäin ja näki miljoona mahdotonta todellisuutta.
