Nimi: Three Rivers
Kirjoittaja: Arte
Paritus: Hermione/Pansy
Ikäraja: S
Tyyli: general, kevyttä arkisöpöilyä
Yhteenveto: Ensiasunnon tunnelma.
Osallistuu: FF-100 sanalla
064. Syksy, Perspektiiviä parittamiseen 2# (perhe), Kirjoitusterttu (Slice of life)
A/N Three Rivers on asuinalue Lontoon laitamilla. Huh huh, kerrankin laitan jotain Hunajaherttuna puolelle enkä aina Godrickin notkoon!
Three Rivers”Eihän tämä niin kauhean suuri ole, mutta mukavan passeli paketti ensimmäiseksi asunnoksi. Ikkunasta avautuu miellyttävä näkymä puistoon eikä iso tiekään mene aivan vieressä – tämä on hyvin rauhallista seutua, ei koskaan mitään mellakoita. Rautatieasemakin sijaitsee vain reilun kilometrin päässä. Tämä asunto on loistavalla paikalla, jos käytte esimerkiksi Lontoossa töissä tai pidätte muuten matkustamisesta. Peruspalvelujakin on aseman läheisyydessä, ja tuossa heti viereisellä kadulla on sellaisen vähän vanhemman leppoisan rouvan pitämä leipomo, josta saa tuoretta leipää joka aamu. Itse käyn siellä useamman kerran viikossa, ihastuttava paikka. Olen asunut tuossa alhaalla jo 25 vuotta enkä voisi kuvitellakaan ihanampaa asuinaluetta. Tämä on vielä näitä vanhoja hyväkuntoisia taloja, tosin täytyy myöntää, ettei takka taida olla enää aivan parhaassa kunnossa. Nykyään ne ovat vähän pois muodista, jos saan sanoa, eikä niiden ylläpitoon kannata kauheasti satsata. Kauniita ne kyllä ovat! Mutta lämmitysjärjestelmä on totta kai loistokunnossa, uusimme sen vasta viitisen vuotta sitten. Uudet patterit ja kaikki. Ikkunoiden tiivisteetkin olen aivan itse täältä tarkistanut, ei vedä mistään ja voin vakuuttaa, ettei syksyn koleus pääse puikahtamaan kodin lämpöön yhtään mistään tilkitsemättömästä raosta. Teillä olisi hyvin rauhalliset naapurit, meillä on oikein mukava pieni kommuuni tässä keskenämme. Olen hyvin tarkka siitä, kenelle asuntoja vuokraan, sillä asuinalueen maine on tärkeä säilyttää hyvänä ja miellyttävänä, jotta kaikilla olisi mukava asua täällä ja…”
Mies veti henkeä.
”Otamme tämän.”
*
Pansy seisoi takapihalle avautuvan ikkunan edessä ja tuijotti ulos. Puiston lehdet olivat jo varisseet maahan ruskean, punaisen ja keltaisen iloisena väriloistona. Rohkelikko…
Asunto hänen takanaan kaikui, kun ulko-ovella kopisteltiin kenkiä ja se läimäytettiin viimein kiinni.
”Tämä on viimeinen”, hän kuuli Hermionen huikkaavan pahvilaatikon tömähtäessä keittiötasolle. ”Ja hyvä niin, en olisi jaksanut kantaa enää yhtään ylimääräistä!”
Pansyn suupieli nytkähti, kun hän hillitsi halunsa huomauttaa, että jos he olisivat muuttaneet siihen Tylyahon asuntoon, heidän ei olisi tarvinnut kannella yhtä ainoaa laatikkoa. Hänen silmänsä osuivat puistossa kävelevään pariskuntaan. Jästejä. Tuiki tavallisia, mistään mitään tietämättömiä jästejä, jotka eivät ajatelleet Tylypahkan tupavärejä aina tarkkaillessaan ympäristöään. Nähdessään heitä.
”Mitä sinä katsot?” Hermione tuli kiertämään kätensä hänen lanteilleen. Pansy asetti kätensä naisen käsien päälle ja tunsi sormuksen vasten sormusta.
”Puistoa. Tulee mieleen ne sinun ihastuttavat rohkelikkohuivisi.”
”Aina sinä olet pilkkaamassa huivejani.”
”Niin olenkin. Ne ovat naurettavan värisiä.”
Hermione tökkäsi häntä kylkeen ja rutisti sitten lähemmin rintaansa vasten. ”Rakastan sinua”, korvaan kuiskattiin.
Pansy hymähti hiljaa, kallisti päätään Hermionen päätä vasten. ”Varsin antelias vastaus.”
”Vanhoista tavoista on vaikea päästä eroon.”
Pansy puristi Hermionen käsiä lujemmin ympärilleen ja nyökkäsi toisen poskea vasten. Oikeat tunteet oli aiemmin pakotettu piiloutumaan pilkan ja halveksuvien katseiden alle, ja hän oli ollut kovempi kuin koskaan raottaessaan Hermionelle ovea elämäänsä. Oli ollut pakko, sillä ympäristöstä lentävä seiväs olisi lävistänyt hänet liian nopeasti, jos teot olisivat olleet toiset.
Nyt ovi oli kuitenkin avoin, vaikka välillä Pansya pelotti se kaikki.
Yhteinen elämä. Yhteinen koti. Yhteinen arki. Kaikki yhteistä, ei ikinä yksin… Ja kaikki se julkisuus, että jokainen saattoi katsoa häntä ja tietää, kuka hän oli. Ja että sen näki myös Hermionesta, sillä hänen leimansa oli naisen sormessa kaikkien nähtävillä.
Mutta vaikka se kaikki sai hänen sydämensä välillä lepattamaan enemmän hermostuksesta kuin iloista, vaikka hän välillä pahoja katseita väistäessään mietti, millaista elämä olisi, jos hän ei olisi valinnut toisin, ei hän kuitenkaan halunnut edes kuvitella, kuka olisi, jos kädet hänen ympärillään eivät pitelisi häntä lujasti. Hän ei halunnut enää päästää irti. Keho hänen takanaan kuului hänelle. Se tuntui niin hyvältä, turvalliselta ja suojelevalta että olisi silkkaa hulluutta päästää se kävelemään pois, täysin typerryttävää edes ajatella mitään sellaista. Sormus tuntui taas sormessa: sen sisäpinta oli aina lämmin.
”Minäkin sinua.”
