Ficin nimi: Tanssijasta taistelijaksi
Kirjoittaja: Odo
Genre: melankolinen draama
Hahmot: Horatius Kunhusarvio & Minerva McGarmiwa
Ikäraja: Sallittu
Vastuunvapaus: J. K. Rowling omistaa Harry Potterin maailmoineen ja hahmoineen. Kirjoitan tätä omaksi ilokseni.
A/N: Inspiraationmurusten tuotoksia jälleen, tällä kertaa
Nevillan antama
gif sanaan
042.Milloin? FF50: Luihuisiin. Myös Raapalehtien V. Tätä oli todella ihana kirjoittaa. Pidän Minervasta todella paljon ja kuvan nähtyäni inspiraatio syntyi heti Horatiuksesta ja Minervasta, kun jälkimmäinenhän oli lapsi, kun toinen oli nuori/aikuinen. En näe mahdottomana, että lapseton Horatius olisi joskus vahtinut pientä Minervaa. Kiitos, Nevilla. <3 Kerään tällä muuten myös Kuhniksen!
Tanssijasta taistelijaksi
1.
Milloin olivat ne vuodet, kun soitin pianoa ja sinä tanssit vieressäni? Hentona ja iloisena, nauravaisena, kerroit olevasi pian huispauslegenda.Horatius istui Suuren salin päädyssä, opettajien pöydässä ja kuunteli Minervan puheita politiikasta ja viimeisimmistä uutisista. Synkistä varjoista velhomaailman yllä, joita Horatius ei toivonut enää koskaan näkevänsä, mutta niin oli käynyt. Sotaa seurasi aina toinen ja ensimmäistä edeltäneistä onnen vuosista oli kauan. Kahden sodan välissä hän ei koskaan uskaltanut kunnolla hengittää ja palaaminen Tylypahkaan oli ollut suurempi askel kuin hän oli uskonut.
Siellä hän kuitenkin oli miettien, miten kauan olikaan kun hän oli ensi kertaa astunut sisään tammiovista ja kohdannut oman paikkansa.
2.
Milloin olin vielä nuori, ja sinä viaton lapsi? Kysyit, onko Tylypahka koko maailman paras paikka ja vastasin, että siellä mieli lepää. Pikarit ja lautaset katosivat pitkästä pöydästä ja seurue hiljeni Albuksen noustessa seisomaan, kertomaan tulevasta vuodesta. Horatius tunsi olonsa hieman tukalaksi ja tukevaksi. Paljon oli muuttunut 1900-luvun alusta, sillä hän muisti enää vain hämärästi nuoruutensa. Vuosien kipeän kohtelun hän näki parhaiten kuitenkin edelleen Minervasta, tytöstä, joka silloin joskus oli ollut hänet kaitsittavanaan.
”Horatius, kuunteletko sinä?” Pehmeä kiherrys oli muuttunut kovaksi ja siloposket vanhuutta kuvastaviksi. Minervan silmissä oli kuitenkin edelleen voima taistella, pieni soturi prinsessa, jota vuodet ovat niin väistämättömästi muuttaneet.
3.
Milloin vielä lauloin iloisesti? Milloin sanat muuttuivat melankoliaksi? Horatius ei ollut soittanut pianoa sitten vuosikymmenten vaihduttua 50-luvulle. Minervan päästyä Tylypahkaan, ei tyttö enää saapunut kesäisin Horatiuksen mukavuuksilla varustettuun taloon. Piano jäi pölyttymään.
Milloin muutos oli tapahtunut? Horatius ei enää ollut varma, missä vaiheessa letit olivat vaihtuneet nutturaan ja kuoresta tullut murtumaton. Hän tunsi sisällään vanhentunutta pehmeyttä, kun katseli nuoruutensa peilikuvaa kollegastaan, joka nousi ylös pöydästä ylväänä kuin leijonanaaras, joka taistelisi pentujensa puolesta.
Milloin huomasinkaan, ettei hänellä ole omia lapsia? Minerva lähti kertomaan oleskeluhuoneen tunnussanan valvojaoppilailleen. Horatius muisteli aikoja, kun hän oli itse ohjannut omia pianokaisiaan toivoen Minervan olevan heidän juokossaan.
4.
Milloin tytöstä oli tullut sotilas? Sitä Horatius ei tiennyt, vaikka hän muisteli vuosikymmeniä eteen ja taaksepäin katsellessaan Minervan taistelevan Feeniksin killan riveissä pelastaakseen mahdollisimman monta surulta ja kivulta. Jopa kuolemalta.
Horatius etsi omaa rohkeuttaan syvältä sisimmästään ja ymmärsi sen löytyvän ulkopuolelta. Hänen rohkeutensa kumpusi lapsen uteliaista silmistä, haaveiden täyttämistä unelmista, ja tytöstä joka tanssi hänen soittaessaan pianolla sankari Odosta. Minerva oli odottanut häntä taisteluun, ja nyt hän oli valmis liittymään. Iloiten kaiken sodan synkkyyden keskellä siitä, että neidosta oli tullut soturi. Ja vuosista, jotka tuo taisteleva nainen oli lapsuudessaan viettänyt hänen matalan kattonsa alla luvaten tehdä maailmasta paremman paikan taidoillaan.