Kuunvalossa, S, Harry & Petunia

[Linne]

Ficin nimi: Kuunvalossa
Kirjoittaja: Satunnainen raapustelija
Beta: Maissinaksu
Fandom: Harry Potter, Puoliverinen prinssi
Ikäraja: S
Mukana: Harry, Petunia
Genre: hurt/comfort
Summary: Vaikka Harry ei sitä tiennyt, joku kuitenkin lohdutti häntä Siriuksen kuoleman jälkeen
A/N: sijoittuu Puoliverisen prinssin alkuun, Siriuksen kuoleman jälkeiseen kesään



Öinen talo kylpi kuunvalossa.
Petunia ei pitänyt siitä, ei ollut koskaan pitänyt. Kuunvalo oli luonnotonta, se teki päivän maailmasta itsensä irvikuvan. Moni piti sitä romanttisena, mutta Petunia ei ollut koskaan ollut yksi heistä. Hän piti lampunvarjostimen himmentämästä sähkövalosta, vakaasta ja turvallisesta. Kuunvalo toi mieleen Halloweenin, kummitustarinat ja noidat.
Hän ei kuitenkaan viitsinyt laittaa valoja vain yhden vesilasillisen hakemista varten. Dudley nukkui nykyään niin huonosti, poikaparka taisi murehtia paluuta kouluun. Ehkä hänen pitäisi kirjoittaa muutama rivi rehtorille ja käskeä lopettaa pojan rasittaminen turhilla koulutehtävillä.
Päästyään portaiden yläpäähän Petunia seisoi hetken aloillaan. Sekä hänen poikansa että aviomiehensä suunnalta kuului kuorsausta. Kumpikin oli sikeässä unessa täysin tavallisena kesäkuisena yönä. Kaikki oli juuri niin kuin olla pitikin heidän rauhoittavan tavallisessa elämässään.
Paitsi…
Kun Petunia kuunteli tarkemmin, hän kuuli hiljaista mutinaa, joka melkein jäi kuorsauksen alle. Hän ei erottanut sanoja, mutta ääni oli levoton, huolestunut. Joku talossa ei nukkunut hyvin.
Petunia laski vesilasinsa lipastolle jonka päällä oli Dudleyn valokuva ja kimppu kuivakukkia. Hetken mielijohteesta hän avasi  oven ja astui pojan huoneeseen. Jos tämä ei aikonut nukkua, saisi ainakin luvan olla hiljaa. Hän ei antaisi minkään häiritä Dudleyn unta.
Kun hän pääsi sisään, hän odotti näkevänsä pojan hätkähtävän ja piilottavan sauvansa kiireesti tyynyn alle. Hän tiesi tämän tekevän salaa läksyjään huoneessa, mutta niin kauan kuin sieltä ei kuulunut ylimääräisiä ääniä, hän antoi asian olla. Hän ei kaivannut kirjettä, jossa kerrottaisiin pojan laiminlyöneen opintojaan.
Poika makasi sängyssä, kun Petunia hiipi huoneeseen, mutta hän ei tehnyt läksyjään. Hän näytti nukkuvan, mutta mitä unta hän sitten näkikään, hyvä se ei ollut.
Poika heittelehti sängyllä kuin kovan kuumeen kourissa, hänen otsansa kiilsi hiessä. Hän taisteli ympärilleen kietoutunutta lakanaa vastaan, viskeli päätään puolelta toiselle kuin olisi pudistanut sitä kiivaasti ja mutisi aina vain samoja sanoja.
“Sirius..ei...Sirius…”
Sirius? Pojallahan oli sen niminen kummisetä. Hullu murhaaja, niin kuin saattoi odottaakin, kun oli kyse hänen veljenpojansa kummisedästä. Petunia kiitti Jumalaa johon hänet oli opetettu pikkutyttönä uskomaan, ettei mies ollut astunut heidän kotinsa kynnykselle. Tämä vain lähetti pojalle kirjeitä kauniilla kirkasvärisillä linnuilla, jotka toivat mieleen hiekkarannat ja kateuden.
“Sirius…” poika vapisi kuin horkassa, puri hampaitaan yhteen. “Sirius, älä…”
Pojan kurkusta nousi tukahdettu nyyhkytys, ja Petunia näki kyyneleet tämän kasvoilla. Ne sekoittuivat hikeen ja saivat tämän kasvot kiiltämään.
Hän laski kätensä pojan hiuksille.
Ne olivat hiestä märät mutta pehmeät, yhtä pehmeät kuin Lilyn olivat olleet. Kuunvalossa Petunia saattoi kuvitella niiden olevan kastanjanruskeat, eivät hiilenmustat. Hän silitti niitä kevyesti, paijasi niin kuin ei ollut koskaan tehnyt pojan ollessa pieni.
Poika jännittyi hetkeksi ja Petunia oli varma että tämä heräisi, mutta sitten hän huokaisi ja lysähti veltoksi kuin tyhjennetty ilmapallo. Hengitys tasaantui hiljalleen, syveni yhtä aikaa unen kanssa.
Petunia silitti poikaa vielä hetken, työnsi tummat hiukset tämän kasvoilta, kokeili otsaa. Se oli lämmin, mutta ei kuuma. Ei kuumetta, vain painajainen.
Hän suoristautui kyyrystä johon ei muistanut laskeutuneensa ja tarttui lakanaan jonka poika oli potkinut mytyksi jalkopäähän, veti sen pojan ylle. Poika huokasi, käänsi kylkeä ja vaipui yhä syvemmälle uneen.
Petunia katseli häntä vielä hetken, sekaisia hiuksia, suljettuja silmiä ja salamanmuotoista arpea, joka oli sinetöinyt pojan kohtalon neljätoista vuotta sitten.
Poika joka elää.
Petunia lähti, sulki oven perässään ja haki vesilasinsa. Hän meni vuoteeseen Vernonin viereen, kuunteli tämän rauhoittavaa hengitystä vieressään, joi vesilasinsa tyhjäksi. Hän veti peiton ylleen ja sulki silmänsä, mutta nukahti vasta, kun aurinko hiipi kattojen ylle.

[Larjus]

Olipas tämä hieno fici! Mä oon jotenkin mieltynyt ficeihin, joissa tarkastellaan Dursleyen inhimillisempää puolta, joten tää oli oikein kiva. En tiedä herättikö Harry Petunian äidinvaiston vai muistuttiko tapaus häntä Lilystä ja ehkä jostain muustakin. Ja ehkä se herätti hänessä myös jonkinmoisen syyllisyydentunteen, kun on ollut niin kylmä ja ilkeäkin Harrya kohtaan? 🤔 En tiiä, etsiskelin tuolta rivien välistä vähän kaikkea Joka tapauksessa oli mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä tapahtuma tässä!

Oli kyllä hyvin tasapainoiltu sen kanssa, millainen Petunia canonin mukaan on. Kyllä sitä tietynlaista halveksuntaa ja kylmyyttä pitääkin olla mukana (ja itsensä ajattelemista parempana tai ainakin normaalina verrattuna kaikkiin friikkeihin), ihan liikaa ei sentään voi pehmoilla Tykkäsin tuosta kirjoitustavasta, että Petunian syvimpiä ajatuksia tuosta hetkestä ei kerrottu. Saa lukijakin tulkita kerrottua omalla tavallaan, koska mä oon varma, että Petunian mielessäkin oli paljon muutakin kuin ettei hän halua räyhääjiä Tylypahkasta tai että hyvä kun Sirius ei tullut lähellekään heidän kotitaloaan.

Tää oli tunnelmaltaan oikein kaunis (joskin omalla tavallaan surullinen) ja kaikkiaan ajatuksia herättävä fici, kiitos tästä!

[Fiorella]

Tämä oli todella kaunis tuokiokuvaus. Toit hyvin esille sen, että Petuniassakin on monta puolta. Harry harvemmin nosti hänessä äidinvaistoja pintaan, mutta on uskottavaa että joskus niinkin on käynyt.

Jos tämä ei aikonut nukkua, saisi ainakin luvan olla hiljaa. Hän ei antaisi minkään häiritä Dudleyn unta.

Tässäkin Petunian päällimmäinen tunne Harrya kohtaan on ärtymys, ja vasta kun hän huomaa että poika on unessa ja painajaisen riivaama, hän päästää hellän puolensa avautumaan.

Harry ei aavistakaan, että kyllä täti hänestäkin välittää. Ainakin jollakin tapaa.

[Linne]

Larjus: Petunia on tosiaan todella hankala hahmo, samaan aikaan kauhea ja myötätuntoa herättävä. Ymmärrän Petunian katkeruuden, olisin varmaan itse yhtä katkera jos sisko pääsisi Tylypahkaan ja saisi kaiken huomion, kun itse jää aina seinäruusuksi. Toisaalta uskon (tai ainakin haluan uskoa) että tietyllä tavalla Petunia välittää Harrysta ja yritti suojella tätä velhomaailmalta joka lopulta koitui Lilyn kohtaloksi.

Fiorella: Petunia tosiaan on monitasoinen hahmo, jonka motiiveista ei paljoa kerrota. Siksi hän onkin niin mielenkiintoinen (ja hankala kirjoittaa ) jos Pottereita lukee tarkasti, voi rivien välistä lukea että tietyllä tapaa Petunia välittää Harrysta ja yrittää suojella tätä velhomaailmalta.

[Vendela]

Onnea kommenttiarpajaisten voitosta

Tämä oli todella mielenkiintoinen teksti! Petunia on hahmona todella ristiriitainen ja hankalasti tulkittava kirjoissa, että on todella kivaa päästä lukemaan hänestä. Hänen suhtautumisensa Harryyn on jotenkin yhtäaikaa halveksivaa sekä pelokasta, ja itse näen että Petunia pelkää Harrya enemmän kuin Vernon. Siitä varmaan tämä hahmon ristiriitaisuus tuleekin, plus että siihen on lisätty vielä ripaus kateutta mitä Petunia on tuntenut Lilyä kohtaan.

Tykkäsinkin tässä ficissä siitä, että Petunia näyttäytyi sellaisena minkälainen hän ehkä haluaisi olla Harryn lähellä mutta ei pysty. Koska jos Harry olisi ollut hereillä, tai olisi herännyt, Petunian olisi pitänyt palata naamionsa taakse ja komentaa Harrya olemaan häiritsemättä muita. Mutta tällainen inhimillinen pilkahdus välittämisestä oli tervetullut näkökulma tähän hahmoon, joka on monella tavalla hankala lukijalle. Totta toki on, että Dudley tulee kuitenkin aina ykkösenä ja Harry on se kakara, joka on sysätty Petunian vaivoiksi lupaa kysymättä.

Eipä Harrylla todellakaan ole aavistusta, ettei täti niin kamala ehkä olekaan, kuten Fio tuossa totesi. Mutta tokihan Petunin täytyy pitää kulisseja yllä

Kiitos tästä, pidin kovasti!

Vendela

[Unohtumaton]

Pakko kompata heti näin kommentin alkuun Larjusta, joka tuossa aikaisemmin totesi, että tykkää fikeistä joissa Dursleyn perheen inhimillisempää puolta käsitellään – olen nimittäin samaa mieltä tämän luettuani. Kirjoissa Dursleyt jäävät etäiseksi ja turhan yksipuolisesti kuvatuiksi, vaikka lisää sävyjä tuleekin sarjan loppuun mennessä. Kommentoitkin tuolla aikaisemmin, että Petunia voisi jopa yrittää suojella Harrya velhomaailmalta ja minusta tämä itse asiassa kuulostaa oikein järkevältä ja loogiselta – Petunian kokemukset velhoista eivät ole järin hyvät, jolloin tuntuisi hyvin ymmärrettävältä suhtautua suojelevasti perheenjäseniin. Myös Harryyn. Tosin Harryn kohdalla nämä hänelle näkymättömät hetket eivät tietenkään korvaa kaikkea sitä aiheutettua mielipahaa ja väheksyntää.

Petunian kohdalla tekisi jo melkein mieli puhua traumoista, sillä se selittäisi sitä syvää ristiriitaa, joka hänessä on Harryakin kohtaan. Tuokin, että jo yksin kuunvalo on puistattava sen herättämien mielleyhtymien vuoksi, sopisi traumojen aiheuttamiin syviin haavoihin. Kaikki missä on noituutta tai mikä voisi vähintään muistuttaa noituudesta, tuovat kerta toisensa jälkeen käsittelemättömiä asioita pintaan – ja sitten meillä on Harry, joka on ilmielävä muistutus kaikesta ikävästä, mitä Petunia on kokenut. Ja samalla Harry on kuitenkin myös elävä, aito pala omaa sukua ja sukulaista. Minusta tässä on todella taitavasti käsitelty Petunian ristiriitaisuutta. On suojelua, jopa hoivaa, mutta myös pelkoa ja etäisyyttä.

Mahtavaa, että olet kirjoittanut Petuniasta! Tämä oli todella mukavaa luettavaa, kiitos. <3

[Linne]

Vendela Petunia on todella ristiriitainen hahmo. Kirjoissa hänet kuvataan ikävänä pahiksena, jolla ei ole mitään sijaa taianomaisessa maailmassa, mutta minusta hänen katkeruutensa on aina ollut hyvin ymmärrettävää, vaikka ei tietenkään oikeutakaan sitä, miten hän on kohdellut Harrya. Ja niin kuin sanoit, niin Petunia varmaan pelkää Harrya, varsinkin nyt kun poika on jo vanhempi, eikä häntä voi noin vain sysätä komeroon pois tieltä. Kiitos paljon kommentista!

Unohtumaton Dursleyita tosiaan käsitellään kirjassa aika yksioikoisesti. Tietyssä mielessä se on ymmärrettävää, sillä heidän tympeytensä vain lisää velhomaailman kiehtovuutta, mutta se on myös aika yksipuolista, vaikka varsinkin Petuniasta paljastuukin uusia sävyjä vuosien varrella.
Minustakin Petunialla ilmenee selviä merkkejä traumoista, mikä näkyy kaiken yliluonnollisen välttelemisenä. Sama ahdistus näkyy myös Harryn kohdalla ja jos nyt oikein aletaan ylianalysoida, voisi kuvitella että Petuniasta tuntuu että hän joutuu siivoamaan siskonsa jälkiä, vaikka tietenkään Lily ei tällaista olisi halunnut. Ja uskon kyllä edelleen, että Petunia pitää velhomaailmaa vaarallisena ja yrittää suojella jäljellä olevia perheenjäseniä siltä parhaansa mukaan.
Kiitos kun kommentoit ja kiva kun pidit!

[Waulish]

Onpa tämä mielenkiintoinen ja monitasoinen teksti! Tosi vähän on tullut luettua Petuniasta ja ylipäätään Dursleyistä, mutta kun heidän saappaisiinsa hetkeksi seisahtuu ja alkaa ajatella asioita pintaa syvemmältä, on yllättävänkin helppo saada kiinni siitä inhimillisyydestä, jota kaiken halveksunnan ja inhon ja pelon takana on. Pelko tuntematonta kohtaan tekee ihmisille kaikenlaisia kummallisuuksia, saa kätkeytymään kovan kuoren taakse, ja menneisyyden kurjat kokemukset eivät varmastikaan päästä otteestaan kovin helposti, kun niiden ohjailemia käyttäytymismalleja on noudattanut jo vuosia ja vuosia. Onkin todella kiintoisaa pohtia sitä, miten monta kertaa Petunia on saattanut - tahtomattaankin - tuntea Harrya kohtaan esimerkiksi kiintymystä tai äidillistä hellyyttä ilman, että hän on antanut sen näkyä. On helppo kuvitella, että kylmyydestä ja tiukkuudesta pitää kiinni paitsi tottumuksesta, myös siksi, ettei menettäisi kasvojaan kenenkään silmissä. Sekin lienee eräänlainen selviytymiskeino.

Pidän tässä tarinassa kovasti siitä, miten kuunvalo kuvataan Petunian kammoksumana ja karttamana asiana, mutta toisaalta taas juuri se on lopulta tekijä, joka mahdollistaa tässä tilanteessa inhimillisten tunteiden ilmentymisen ja myötätunnon ja huolenpidon osoittamisen. Kun Harry on unessa painajaisen kourissa, häntä on helpompi lähestyä sen varjolla, ettei kukaan kuitenkaan koskaan saa tietää. Ehkä tämä kuunvalossa jaettu hetki onkin siis jollakin tavalla tai tasolla myös valaiseva tai tyynnyttävä Petunialle. On surullista ajatella, että hän niin visusti haluaa tai kokee tarvetta kätkeä tämän puolen itsestään, ja niin ikään surullista on se, miten Harry ei saa tietää jonkun oikeasti välittävän ja pitävän hyvänä edes pikkuruisen hetken, vaikka välittämisen motiivit eivät täysin vilpittömät olisikaan. Ehkäpä Petunian kosketus tuo kuitenkin jonkinlaista lohtua painajaiseen ja levottomaan uneen, vaikkei Harry sitä tiedostaisikaan.

Hieno, ajatuksia herättävä teksti - kiitos! -Walle

[valokki]

Tulin tänne alun perin kommenttikampanjan kautta, mutta sun listausta selaillessani löysin tämän fikin, ja tämä fikki onkin oikeastaan jo pidempään kutkutellut, että pitäisi jossain kohtaa lukea, joten tämä sattui paremmin kuin hyvin Komppaan jo aiempia kommentoijia siinä, että tämä fikki houkutteli lukemaan erityisesti sen vuoksi, että kirjoissa Dursleyn perheestä saa niin pinnallisen ja yksipuolisen kuvan, ja musta onkin ollut todella kiehtovaa päästä tutustumaan etenkin Petuniaan ja Dudleyhin fanfictionin kautta (Vernon taas ei vieläkään jostain syystä ihan hirveästi kiehdo, hmm).

Waulishilla oli tuossa mielenkiintoista pohdintaa siitä, kuinka Dursleyden kylmä käytös Harrya kohtaan saattaa johtua pelosta tuntematonta kohtaan, mikä on munkin mielestä oikein järkeenkäypä teoria. Jostain syystä samoja asioita on tullut pohdittua paljon tässä viime aikoina niin yleismaailmallisesti kuin Harry Potterienkin kautta, ja tuntuu, että Pottereissa pelko tuntematonta kohtaan tulee vahvasti esille juuri Dursleyden vihassa taikuutta kohtaan mutta toisaalta myös puhdasveristen inhossa jästejä ja jästisyntyisiä kohtaan. Ikävästi tämä pelko sitten purkautuu täysin viattomiin yksilöihin, kuten Harryyn Dursleyden taholta ja Hermioneen ja muihin jästisyntyisiin puhdasveristen taholta.

Tässä fikissä tykkäsin erityisesti siitä, kuinka onnistuit näin lyhyessä tekstissä tuomaan esille, kuinka syvää Petunian viha taikuutta kohtaan on.

Öinen talo kylpi kuunvalossa.
Petunia ei pitänyt siitä, ei ollut koskaan pitänyt. Kuunvalo oli luonnotonta, se teki päivän maailmasta itsensä irvikuvan. Moni piti sitä romanttisena, mutta Petunia ei ollut koskaan ollut yksi heistä. Hän piti lampunvarjostimen himmentämästä sähkövalosta, vakaasta ja turvallisesta. Kuunvalo toi mieleen Halloweenin, kummitustarinat ja noidat.

Juuri, kuinka niinkin pieni ja arkinen asia kuin kuunvalo voi muistuttaa taikuudesta ja herättää noinkin voimakkaan reaktion kuulostaa mustakin siltä, että tuossa kohtaa voisi puhua jo jonkinlaisesta traumataustasta, kuten Waulish tuossa edellä sanoi. Tai vähintäänkin taikuuteen liittyy yksinomaan monia todella huonoja muistoja, mikä vääristää kuvan äärimmäisen puolueelliseksi. Toisaalta olen välillä pohtinut myös sitä, millainen vaikutus sillä on ollut, että taikuus on tullut Petunian elämään Lilyn kautta jo Petunian lapsuudessa, jolloin taikuuteen liittyi ymmärtääkseni pitkälti vain katkeruutta ja kateutta. Syvempi katkeruus ja kateus on sitten näytetty muille halveksuntana ja inhona taikuutta kohtaan, ja Lilyn ja Jamesin saama loppu on voinut näyttäytyä Petunialle vain vahvistuksena sille, että taikuus ja siihen sekaantuminen on paha asia ja jopa vaarallista. Ehkä tiivistetysti voisi sanoa, että Petunialla on selkeästi jo vuosikymmeniä sitten alkanut kerääntyä negatiivisia tunteita taikuutta kohtaan, mikä sitten ikävästi purkautuu Harryyn.

Tässä oli kuitenkin erityisen kivaa se, kuinka olit tuonut Petuniasta huomattavasti inhimillisemmän puolen esille. Petunia (kuten muutkin Dursleyt) ovat kirjoissa yksinomaan kylmiä Harrya kohtaan, mikä tuntuu juurikin todella pinnalliselta ja epäaidolta kuvaukselta. Vaikka kuinka inhoaisi jonkun lapsen syntyperää, kyllä aikuisella usein on kyky nähdä, että kyseessä on kuitenkin vain lapsi, joka ei ole tehnyt yhtään mitään väärää. Jotenkin se, kuinka Petuniassa heräsi kaikesta huolimatta tarve lohduttaa Harrya, toi sellaisen tunteen, että ehkä Petunia jossain syvällä sisimmässään välittää Harrysta ja tietää, ettei Harry ole tehnyt mitään väärää tai valinnut taikuutta, se vain on osa häntä. Tai ehkä vain Petunian välittäminen tai vaisto pitää huolta nousi pelon yli, kun hän huomasi Harryn kärsivän. Katkeransuloista tässä on kuitenkin se, että Harry on autuaan tietämätön tällaisista hetkistä.

Tämä oli oikein kaunis ja vivahteikas tarina, joka herätteli paljonkin ajatuksia ja linkittyi vahvasti myös oikeaan elämään ja oikeiden ihmisten tapoihin käyttäytyä ja olla olemassa kaikessa moniulotteisuudessaan, joten iso kiitos tästä lukukokemuksesta!

[Linne]

Waulish mä tykkään sekä lukea että kirjoittaa Dursleyistä, koska he ovat nyt näin aikuisen näkökulmasta aika yksipuolisesti kuvattuja kirjoissa. Sinänsä se on ihan ymmärrettävää, että varsinkin ekoissa kirjoissa heidän tylsää tavallista elämäänsä pidetään vastakohtana taikamaailman maagiselle elämälle, mutta olisi ollut mukavaa, jos Harrylla olisi ollut koti, mihin olisi turvallista mennä kouluvuoden jälkeen. Nyt kun tarkemmin asiaa ajattelen, olikohan ihan pakollista edes tehdä Dursleyistä niin kamalia? Olisihan heitä voinut lähestyä siitäkin näkökulmasta, että he pelkäsivät menettävänsä Harrynkin velhomaailmalle kuten Jamesin ja Lilyn, ja kielsivät tätä siksi puhumasta mistään erikoisesta, toivoen että se tukahduttaisi taikuuden.
Minustakin on hämmentävän helppoa tajuta, mikä teki Petuniasta niin katkeran. Jos sisko (jota mulla ei kyllä ole ) saisi kirjeen maagiseen taikakouluun ja mä en, niin äkkiähän siinä katkeroituisi ja alkaisi vältellä kaikkea erikoista. Ja sitten kun sisko vielä murhataan ja tämän poika jätetään kynnykselle, niin eihän se varmasti helppo paikka ole ollut, vaikka ei oikeutakaan Petunian käytöstä.
Kiitos paljon kivasta ja pohdiskelevasta kommentista!

Valokki Kiva kun eksyit tämän pariin! Kuten jo Waulishille tuossa sanoin, musta on kiva sekä kirjoittaa että lukea Dursleyistä, koska he ovat näin aikuisen silmin monitahoisia hahmoja, vaikka kirjoissa sitä ei aina näe. Mulla on soft spot jopa Vernonille
Nyt kun sanoit, niin Harry Potterissa tosiaan on aika vahvana teemana tuo pelko tuntematonta kohtaan. Toisaalta Petunian kohdalla se on aika ymmärrettävää -sisko sai kirjeen taikakouluun ja hän ei, vanhemmat ilmeisesti suosivat tätä siskoa ja lopulta kyseinen sisko vielä murhattiin ja tämän poika jätettiin Petunian hoteisiin. Vernon taas ilmiselvästi rakastaa Petuniaa omalla vernonmaisella tavallaan, mikä varmaan on ollut balsamia kirveleviin haavoihin ja lisännyt ennestään tämän inhoa taikuutta kohtaan.

Minustakin varsinkin Petunian suhtautuminen Harryyn on välillä epäaitoa. Ymmärrän sen että tylsiä Dursleyitä tarvittiin vastapainoksi taikuudelle ja erityisesti hassulle Weasleyiden perheelle, mutta mielestäni lempeyttä olisi saanut olla enemmän. Petunia kun selvästi on kykenevä rakastamaan Dudleyta, niin miten ei sitten puolustuskyvytöntä Harrya?

Kyllä minä uskon, että Petunia Harrysta välittää, mutta vuosikausien katkeruus tekee sen näyttämisen hankalaksi. Siksi se näkyy tällä tavalla salassa.

Kiitos paljon ihanasta kommentistasi, kiva että löysit jotain mieluisaa luettavaa!

[Meldis]

Löysin tämän, kun kaivelin listaustasi arpajaisia varten ja pistin talteen, koska idea oli tosi mielenkiintoinen ja oli lopulta toteutuskin. Heti alusta lähtien Petunia tuntui juuri siltä nirppanokkaiselta Petunialta, joka kuitenkin rakasti siskoaan. Hänen inhonsa kuunvaloa kohtaan oli hyvin keksitty ja vielä kun siihen liitti noitien vihaamisen, oli paketti täydellinen. Ja pikku yksityiskohta Dudleyn huonosti nukutuista öistä, minkä itse ajattelin liittyvän viime kesän ankeuttajien hyökkäykseenkin, oli tosi upeasti mukaan nivottu, kuten myös se, että Petunia tietenkin ajatteli asian liittyvän turhiin koulutehtäviin.

Tosi kivasti jokaisessa Petunian valinnassa ja teoissa oli läsnä pinnallinen inho Harrya ja kaikkea tähän liittyvää kohtaan. Petunia meni komentamaan Harrya olemaan hiljaa, vaikka ei tehnyt mitään tämän läksynteolle, ihan vain siksi, että ei halunnut kirjettä koulusta.

Tämä vain lähetti pojalle kirjeitä kauniilla kirkasvärisillä linnuilla, jotka toivat mieleen hiekkarannat ja kateuden.

Todella Petuniamainen ajaus, jota hän ei varmasti koskaan sano ääneen. Upeasti muotoiltu. ^^ Aivan ihana oli myös, miten Petunia kuin huomaamattaan silitti Harryn hiuksia ja kuvitteli niiden olevan lähempänä äitinsä silmien väriä. Tykkäsin, miten ajattelematta Petunia kaiken teki, vähän kuin automaattisesti kuin ei olisi halunnut kunnolla ajatella, miksi vielä peitteli Harryn hellästi. Miten hän ajatteli, ettei ollut koskaan silittänyt Harrya tämän ollessa pieni, tuohon ajatukseen tuntui liittyvän syyllisyys. Ja sitten Petunia vielä valvoi pitkälle aamuun. Ah, täydellistä. ^^ Todella hyviä pieniä, nättejä hetkiä, missä näkyi Petunia koko ristiriitainen ja vaikea elämänsä, jossa hänen oli pakko alkaa kuvitella vihaavansa siskoaan, ettei hautautuisi kateuden alle. Melkein säälin häntä ja vähän säälinkin, mutta sitten muista, että hän osallistui Harryn pahoinpitelyyn ja en säälikään enää.
Kiitos tosi paljon, miten sait ajatuksia heräämään tämän hienon pätkän myötä.

[Kelsier]

Kommenttiarpajaisista hei!

Ihanaa, että Petunialta liikeni myötätuntoa myös Harrylle, vaikka vain öiseen aikaan ja silloin, kun tämä nukkui. Ja nauroin tuolle miten lellitty lapsi Dudley on, kun pitää ihan rehtorille kirjoittaa, ettei hänelle annettaisi liikaa läksyjä varsinainen helikopterivanhempi. Kiva, että Petunia näkee Harryssä Lilyn piirteitä, tykkäsin etenkin, että Harryn hiuslaatu vaikutti olevan samanlainen kuin äidillään, ainakin Petunian muistojen mukaan.

Kiva, kun kirjoitit!

-Kel