Ficin nimi: Menetys
Kirjoittaja: Kelsier
Ikäraja: S
Tyylilaji/Genre: Draama
Paritus: Aren/Kaspar, Mikal/Kaspar, viittauksena Aren/Mikal/Kaspar
Haasteet:
Originaalikiipeily (sana 21. menetys), Louise Gluck
-
sitaattihaaste (
Now the spell is ended./Give him back his life,/sea that can only move forward)
---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Kirous murtui räjähdyksen saattelemana. Kaspar putosi polvilleen ruohomättäälle. Hän oli valuttanut loitsuun kaiken taikuutensa voiman. Silmissä näkyi jonkin aikaa pelkkiä tähtiä. Kun maisema alkoi kirkastua, hän toivoi, ettei niin olisi käynyt. Mikal makasi rannalla pitkin pituuttaan juuri aaltojen ulottumattomissa. Tämän ruumissa oli vain pieniä jälkiä, mutta Kaspar ei ollut varma oliko tämä kuollut. Aren hoippui konttausasennossa hieman lähempänä häntä. Haltia oli pahasti haavoittunut, veri oli tahrinut vaatteet, mutta selkeästi elossa.
Kaspar nousi ja juoksi, tosin hitaasti väsymyksestä raskailla jaloillaan, Mikalin luokse. Hän veti miehen kevyen kehon syliinsä. Rinta kohoili kepoisesti, tuskin havaittavasti.
”Rakas”, Kaspar kuiskasi käheästi kosteiden hiusten alta pilkistävään korvaan.
Hän ei voinut auttaa, ei, vaikka vieressä liplatti tonneittain vettä. Vesi oli parantava elementti ja meren kokoinen määrä sitä olisi auttanut heikompaakin taikuria parantamaan. Mutta hänellä ei ollut voimaa. Hän oli kuin kuivana aikana tyhjentynyt keräyssaavi, jonka oli odotettava sadetta täyttyäkseen jälleen. Mikal kuolisi hänen syliinsä. Hän kirosi mielessään jokaisen, jonka takia he nyt olivat tässä.
”Elääkö hän?” Arenin ääni oli kivusta karhea. Tämä oli raahautunut heidän viereensä.
Kasparin silmiin kihahti kyyneliä. Hän tajusi, että menettäisi kohta kummankin rakastamansa miehen. ”Juuri ja juuri”, hän sai sanotuksi.
Aren oli laittanut kämmenensä Mikalin rinnan päälle. Asennon täytyi tuottaa tuskaa, mutta haltia katsoi Kaspariin vakaasti. ”Minä voin auttaa.”
Aren oli varmaan shokissa, sillä mitä hän olisi voinut tehdä. Eihän hän voinut parantaa itseäänkään. Mies luki kysymyksen Kasparin silmistä.
”Minä valutan elämäni häneen.”
Sanat iskeytyivät hitaasti Kasparin tajuntaan. Hän puristi Mikalia lujempaa. ”Sittenhän sinä kuolet.”
Aren tuhahti tuskaisesti. ”Kuolen joka tapauksessa tänään. Tunnen, että tämä on elämäni viimeinen päivä. Vai haluatko menettää meistä kummankin?”
Kaspar tunsi värisevänsä. Hän olisi halunnut toimia oikein, mutta ei tiennyt mikä oli oikein. ”Mutta ethän sinä rakasta Mikalia”, hän yritti epätoivoisesti.
”En minä sitä hänen takiaan tee. Vaikka on Mikal tietysti antanut minulle mukavia muistoja makuuhuoneen puolella.” Arenin kasvot kiristyivät pikkuhymyyn. ”Tämä on lahja sinulle rakastajani.”
Samassa Kaspar tunsi taikuuden pienen puron, joka oli alkanut virrata Arenista Mikaliin. Se oli erilaista kuin hänen oma taikuutensa, kuin se taikuus, jota Aren yleensä käytti.
Elämän voima, Kaspar ymmärsi. Haltiat todella pystyivät ohjailemaan sitä. Hän katseli haltioituneena ja sydän hajalla, kuinka Mikalin hengitys kävi vahvemmaksi ja kuinka Arenin kasvoilta rauhallisesti, pikkuhiljaa katosi väri, lihaksista voima. Lopulta Aren hengähti viimeisen kerran ja siinä Kaspar oli kuulevinaan haltiakielisen onnentoivotuksen. Kämmen valahti pehmeästi Mikalin nyt tasaisesti nousevalta ja laskevalta rinnalta. Kaspar itki. Mikal tarvitsi vielä paljon hoitoa, mutta hän tiesi, tunsi, että tämä selviäisi.
”Kiitos”, hän kuiskasi Arenin kasvoille, jotka näyttivät viimeinkin saaneen rauhan.
Kaspar laski Mikalin hellästi hiekalle, riisui viittansa ja kääri sitten rakastettunsa siihen, jottei tämä vilustuisi. Arenin ruumiin hän asetteli kunnioittavasti ja peitti tämän omalla viitalla. Jostain kauempaa kuului ääniä. Ehkä heitä oltiin tulossa jo etsimään. Hän otti Mikalin takaisin syleilyynsä. Siitä Lupa, Ari ja muut hänet löysivät, yhdessä elävän ja kuolleen rakkaansa kanssa.