Nimi: Valtuutus
Kirjoittaja: Aladdin Sane
Fandom: Raid
Genre: Surumielinen tv-sarjacanonin jälkeinen draama. Ficlet (499 sanaa).
Ikäraja: k11
Paritus: Sundman/Takamäki
Yhteenveto: Raidin häivyttyä Sundmanille soitetaan rikospoliisista.
Vastuunvapaus: Hahmot eivät ole minun, enkä minä hyödy tästä yhtään mitään.
A/N: Albumihaaste Juice Leskinen & Coitus Intin kappaleella Juankoski Here I Come, jonka voi kuunnella esmes
YouTubessa tai
Spotifyssa. Ficlet300 sanalla 010
ainoa.
Tän ensimmäinen raakaversio oli
Pulssin (k18) luonnostiedostossa, mutta pudotin sen siitä koska se oli siinä vähän irrallinen. Ei niin, että sitä tarvis lukea ymmärtääkseen tätä, kunhan tykkään mainita tämmöset.
VALTUUTUSKännykkä soi iltapäivällä, kun aika on nykäissyt lopullisesti eteenpäin. Sundman on siinä vaiheessa humalassa. Joko sen kunniaksi tai sen takia, hän ei ole päättänyt. Pää nuokkuu raskaasti, suu tuntuu tahmealta.
”Sundman.”
”Täällä on komisario Jansson rikospoliisista.”
Sundman valpastuu, ryhdistäytyy vuoteellaan. Pasilassa on varmasti jo saatu tietää viimeisestä. Ei kai siellä ole tarvinnut kuin katsoa käsialaa. Sundman on Raidin jäljellä olevasta lähipiiristä ainoa, jolla on kännykkä. Olisi pitänyt arvata –
”Soitan tästä Takamäen asiasta.”
Sundman lysähtää. Humala solahtaa kerralla takaisin otsalohkoon.
”Mitäs siitä asiasta”, hän kysyy takeltaen sanojaan kiitettävän vähän.
”Meikäläiset kävi sen asunnolla”, Jansson sanoo. ”Se oli merkinny papereihinsa sut lähiomaisekseen ja perijäkseen. Meidän tietojen mukaan sillä ei ole verisukulaisia.”
Se iskee kuin kyynärpää palleaan.
Voi saatana, Sundman ajattelee, ja
voiko niin edes tehdä.
Ja lopulta, päällimmäiseksi,
mitä helvettiä se on ajatellut.
”Pitääkö mun tulla käymään siellä”, hän kysyy.
”Ei tänään”, Jansson sanoo. ”Huomenna riittää. Voin soittaa sulle takaisin.”
Sundman jää kuuntelemaan oman verensä kohinaa korvissaan. Hän ottaa pitkän ryypyn. Se tasoittaa oloa hieman.
He eivät koskaan puhuneet mistään sellaisesta.
Ehkä olisi voinut. Se olisi voinut olla fiksua. Hengenvaara roikkui niin usein selän takana tai enintään korttelin päässä. Mutta jotenkin se kuului samaan kategoriaan kuin kaikki muu, mistä ei koskaan puhuttu.
Niin kuin sekin, että.
Että huolimatta kaikista yhden yön tai muutaman viikonkaan panoista.
Sillä ei ole verisukulaisia. Sundmanin kurkku uhkaa sulkeutua, käsi tärisee ja pullo sen mukana. Hän nieleskelee, räpyttelee ankarasti. Viina litisee lasia vasten.
Ei ketään paitsi –Hän muistaa Takamäen poissaolevan ilmeen Ukin muistotilaisuudessa. Sielläkin hän oli maraboulaisista ainoana yksin.
Sundman laskee pullon sivupöydälle kännykkänsä viereen.
Hänkin on taas yksin. Enemmän kuin koskaan.
Takamäki on kirjoittanut kaiken ylös tammikuussa. Sundman ei sano siitä mitään, eikä Janssonkaan luojan kiitos ota sitä esille. Luultavasti hän on vain ennakoinut, ja kuka nyt todennäköisimmin olisi paikalla hoitamassa käytännön asiat, ja siinä kaikki.
Takamäeltä sitä ei voi kysyä.
Hän on merkinnyt ampumaratansa tontilta nurkan, johon hänen tuhkansa haudataan. Hautakiveä tai nimilaattaa ei voi laittaa, mutta parin metrin päässä osoitetusta kohdasta on sen kokoinen kivenlohkare, ettei sellaista hevillä siirretä muualle.
Uurnaa kantavan Sundmanin lisäksi paikalla ovat vain Tarja ja Kukkamaan Raili. Kukaan ei sano mitään. Ei ole mitään sanottavaa.
Auton moottorin ääni kantaa hiljaisuudessa tontin yli yksityiskohtia myöten, vetää katseet puoleensa. Tutun kuuloinen ja niin tutun näköinen, että Tarjan silmät menevät valtaviksi.
”Se – ”
”Ei se ole Raid”, Sundman sanoo, mutta hänenkin sydämensä hakkaa nopeammin. Hän tietää, ettei Raid muuta menojaan yksien hautajaisten takia, olivat ne kuinka vanhan ystävän tahansa. Jos ne eivät ole matkan varrella, hän ei tee mutkaa. Ja silti, kun aurinko heijastuu Mersun kiiltävän mustasta pinnasta, hetken ajan – jos
sittenkin –
Mutta tietenkään ei.
Raid on jossakin Baltiassa tai Venäjällä tai – tai missä ikinä sitten lieneekään. Ja he ovat täällä. Valmiina odottamassa sitten, kun Raid joskus päättää palata maisemiin. Jos päättää.
Komisario Jansson pysäköi kunnioittavan matkan päähän. Hän katsoo hautapaikkaa ja saattajia jonkin aikaa kuskin puolen oven vieressä, muttei liity seuraan. Hän kohtaa Sundmanin katseen ja nyökkää osaaottavan vakavasti.
Sundman nyökkää takaisin. Hän ei tiedä, miksi on niin katkera.
Kyllähän hän Raidin tuntee.
