Kirjoittaja: Jassmi
Nimi: Hymyilemällä leveästi ja puhumalla Bob Dylanista kävelyretkillä
Beta: Ancka
Ikäraja: S
Genre: vähän angst ja vähän myös romance
Paritus: Remus/tyttö (James/Lily)
Disclaimer: En omista Remusta
Kirjoitettu 12+-haasteeseen, jossa siis jokaisen virkkeen määrää yksi sana, (luvassa siis pitkiä polveilevia virkkeitä) sanat järjestyksessä ovat: elämä, violetti, aamu, sirpale, kirous, sotkeutua, hämmentää, pihlaja, hunaja, viimeinen, uni, kovakantinen, kortti, harmaa, kolme, sairas, tietämätön, kiivas, vene, nauru, valo, kepponen, suloinen, viattomuus, kaappi
* * *
Huolimatta niistä kaikista saduista, joita Remukselle oli kerrottu pienenä ja joissa vaikeuksien jälkeen eletään onnellisena koko loppuelämä, ei todellisuudessa sitä helppoa ja ongelmatonta aikaa tuntunut tulevan koskaan.
Ei nyt aivan päivittäin, mutta lähes viikoittain hän joutui seuraamaan Pyhän Mungon ovella valmiina ottamaan potilaita vastaan, kun punaisia, sinisiä, violetteja ja vihreitä kirouksia taistelussa päälleen saaneita auroreita ja sivullisia tuotiin sisään, osa tajuttomina, osa huutaen kivusta ja pelosta.
Pahimpia kirouksia olivat ne, joita he eivät osanneet parantaa, potilaat (ihmiset, Remus sanoi itselleen, ihmiset), joiden sängyn vierellä valvottiin aamuun asti yrittäen lieventää näiden tuskaa enimmän kiireen jo hellitettyä.
Vain palasia siitä elämästä jonka hän joskus omisti, eikä Remuksella ollut enää voimia kerätä sirpaleita maasta niiden pilkkoutuessa yhä pienemmiksi ja pienemmiksi.
Kahvihuoneessa kirottiin paskaa elämää ja huonoa tuuria syntyä juuri tänne juuri tähän aikaan, kuin siitä saisi jotain yliluonnollista voimaa jaksaa vuoro loppuun ja ehkä seuraava päiväkin.
Hän ei millään olisi halunnut sotkea elämäänsä ketään toista ihmistä, ja viimeisenä juuri sitä, josta eniten välitti. Oli vain niin kovin hämmentävää, kun toinen ei välittänyt hänen estelyistään vaan yhä uudelleen palasi lohduttamaan ja istumaan syliin kuin kuuluisi siihen. Kuin sodan keskelläkin voisi sunnuntaisin istua kuuntelemassa radiota ja syömässä eväitä puiston isojen, vanhojen pihlajien alla.
Ei mennyt kuin muutama viikko ennen kuin Remus huomasi, ettei hän voinut elää ilman toista ja toisen lohduttavia sanoja korvissaan, hunajaista tuoksua lakanoissa ja pehmeitä käsiä niskassaan. Aamun viimeiset tunnit hän usein makasi valveilla ja katseli vieressä makaavaa nuorta naista kuljettaen sormeaan tämän kasvoilla ja ihon kaarteissa, kaulalta poskea pitkin nenänpäähän, ja takaisin.
Kaiken sen sodan keskellä oli joku tullut herättämään hänet syvästä unesta, vain hymyilemällä leveästi hississä ja puhumalla Bob Dylanista kävelyretkillä. Remuksesta tuntui kuin joku olisi sulkenut hänet kovan kannen tai pikemminkin kuoren alle, ja sitten tämä tyttö vain tuli ja rikkoi kuoren päästääkseen hieman valoa sisään. Hän huomasi hymyilevänsä illan hämärässä pelatessaan korttia tytön kanssa, teetä juoden ja unohtaen, että pienen kerrostalokaksion ulkopuolella odotti kylmä pimeä maailma.
Vielä vähän aikaa sitten värit olivat paenneet hänen maailmastaan muuttaen sen harmaaksi luonnottoman näköiseksi jäljennökseksi entisestä. Tänään hänellä oli syy elää tytön ja joskus myös kolmen kelmin ansiosta ja syy elää oli juuri se, mitä Remus ja kaikki muut tarvitsivat noina aikoina. Syy taistella yhteiskunnan sairautta ja ongelmia vastaan, syy olla onnellinen joskus.
Jos Remus olisi saanut päättää, hän olisi täysin tietämätön tästä loasta, mitä tulvi hänen asuntonsa sisään joka puolelta niin, että huonoimpina päivinä, päivinä jolloin hän ei enää poistunut asunnostaan, hänen teki mieli tilkitä ikkunanraot ihan vain että tuntuisi kuin tekisi jotain asialle.
James, Sirius ja jopa Lily yrittivät kiivaasti saada häntä ulos ja ehkä pitämään jopa hauskaakin, tyttö oli hienovaraisempi, Peter ei tuntunut rehellisesti edes välittävän enää. Erottamaton nelikko oli kasvanut eroon Tylypahkan tilusten yöllisestä valloituksesta, luvattomista veneretkistä järvelle kokeilemaan päivällä opittujen loitsujen tehoa jättiläiskalmariin ja saman vuosikurssin tyttöjen härnäämisestä. Jokin osa Remuksesta oli iloinen tästä kasvamisesta, suurempi osa hänestä ikävöi aikaa, jolloin naurettiin neljään saakka Jamesin senpäiväiselle yritykselle valloittaa Lily, tai Kalkaroksen uudelle vaaleanpunaiselle kampaukselle.
Hän ihaili Lilyn ja Jamesin nuoren parin rakkautta ja intohimoa sekä Siriuksen velimäistä käyttäytymistä, jotka toivat kolmikolle valoa elämään. Lilyn hyväksyessä kelmien luonteen ja nauraessa mukana kepposille nämä kolme elivät omaa elämäänsä pienen Harryn kanssa Remuksen irtautuessa heistä päivä päivältä. Tyttö ei ollut vielä hänen koko maailmansa mutta oli silti suloinen nyrpistäessään nenäänsä ja odottaessaan Remuksen tuovan hänelle kuun taivaalta. Eikä Remus voinut vastustaa tuota ihanan viatonta olentoa ja ainakin yritti.
Ihmiset muuttuvat ja unohtavat kertoa toisilleen, piilottavat salaisuuksia ja puhuttavia asioita kaappeihin, mutta ehkä se oli vain selviytymiskeino ja ehkä asiat palautuisivat ennalleen kun sota olisi ohi, ehkä kelmit voisivat sen jälkeen olla taas erottamattomia ja ehkä aurinko paistaisi taas joskus todella lämpimästi sisään saakka eikä vain lämmittäisi pintaa.
* * *