Kirjoittaja Aihe: Luihunmaa (K-11) | Tylyahon kylä sydänkeskiajalla  (Luettu 2544 kertaa)

marieophelia

  • Pajunkissa
  • ***
  • Viestejä: 934
  • 🇺🇦
Nimi: Luihunmaa
Kirjoittaja: marieophelia (2021/2024)
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: historiallinen draama
Yhteenveto:Kohti koulua!” Tolbald hikkasi.

A/N: Suunnittelin tätä tekstiä pari vuotta sitten Kolmivelhoturnajaisia varten. Turnajaisten teema oli silloin Back to Hogwarts, joten halusin kirjoittaa hahmosta, joka kaikkein eniten tahtoisi palata Tylypahkaan. Viime perjantaina satuin löytämään muinaiset muistiinpanoni ja totesin, että jumperi, jos jokin, niin tämä kertomus ansaitsisi tulla valmiiksi. Rautavanne on lainattu Grimmin sadusta Sammakkoprinssi, lisäksi olen saanut apua ilmausten ja keskiaikaisen mielenmaiseman hiomiseen Ilari Aallon ja Elina Helkalan teoksesta Matkaopas keskiajan Suomeen (esim. vieraanholhoojan huone = majatalo) sekä Dante Alighierin ja Hilary Mantelin teoksista.

Tässä siis (viimein) tarina erään Tylyahosta Tylypahkaan johtavan salakäytävän takana.








Luihunmaa



Tylyahon kylässä kaikki tunsivat toisensa. Ja jos eivät tunteneet, sitten tutustuttiin: nopeasti, helposti ja perusteellisesti, sillä Tylyahossa, velhoheimon kylässä, kenenkään ei tarvinnut enää salata mitään, siitä oli päästy. Täällä kukaan ei ruvennut keräämään roviopuita, vaikka väsynyt noita olisi erehtynyt leijuttamaan raskaat vesisangot kyläkaivolta kotiin. Kenenkään tupaa ei poltettu, lapsia kartettu tai rohtoihin syljetty. Kyläläiset uiskentelivat uudessa kaikkivoipaisessa avoimuudessa ja uskoivat toisilleen riettaimmatkin salaisuudet vailla minkäänlaista itsehillintää. Vieraanholhoojan huoneen emäntä Hulda Haaskahöyhen nimesi tupansa rehvakkaana Pahaksi silmäksi, ja nimi nauratti kaikkia, joita joskus oli jästikylissä katein katsomisesta solvattu. Ragnhild Oigea lensi katkaistulla vaivaiskoivunvarrella pihan perälle ja takaisin monta kertaa päivässä – tosin ei pelkästä huvista, hänen vatsansa nimittäin oikutteli. Kylän seppä puolestaan julisti, että pystyi takomaan mitä hyvänsä: kameleonttihaarniskoita, tulta syökseviä miekkoja tai vaikkapa rautaisen vanteen kärsivän sydämen ympärille, jotta se ei epätoivosta murtuisi palasiksi. Viimeksi mainittu esine oli Tylyahossa tietysti täysin tarpeeton. Kun kenenkään ei tarvinnut kätkeä taipumuksiaan tai kykyjään, jokainen saattoi olla onnellinen, riemuita ehjän sydämensä kyllyydestä!


Siksi muukalainen hermostutti kyläläisiä.


Mies ei vaikuttanut kulkurilta, vaikka tuoksuikin suolta. Kaapu oli hyvää kangasta, ja sen kätköistä pilkisti kultainen ketju, jossa riippui raskas medaljonki.

Vieraanholhoojan huoneessa mies ei katsonut ketään silmiin. Hän pyysi kolpakollisen Helga Puuskupuhin simaa sekä pöydän kaakkoon antavan akkunan äärestä. Ei mitään muuta.

”Tästä akkunasta onkin paras näkymä”, emäntä Haaskahöyhen rehvasteli ja osoitteli kohti Tylypahkan jylhää kivilinnaa. ”Siellä se on, meidän pieni kyläkoulumme!”

Mutta vieras ei hymähtänytkään. Emäntä poistui pahantuulisena.

Hieman myöhemmin emäntä huomasi, että mies oli hädin tuskin maistanut simaansa.

”Eikö maistu? Kenties teillä päin on totuttu toisenlaiseen?” emäntä tiedusteli.

”Pyysin Helga Puuskupuhin simaa”, mies sanoi ja tuijotti edelleen Tylypahkan linnaa.

”Niin”, myhäili emäntä.

”Simanne on kitkerää kuin hiiden hiki”, mies mutisi, eikä edelleenkään katsonut emäntää. ”Kehtaattekin tarjota tällaista Helga Puuskupuhin nimissä.”

Emäntä kalpeni. Puuskupuhin sima oli hänen kestitupansa suosituin juoma. Yhtä suosittua oli pystyttää pirttinsä Korpinkujalle. Niin täyteen tiepahasen reuna ahdettiin, että viereen piti perustaa Kynsipolku. Peruukintekijä Bauka-aivo voivotteli, kun jokainen toivoi itselleen punaisena leiskuvaa, erittäin tuuheaa tukkaa, samanlaista kuin kuululla Rohkelikolla. Ja niin – olihan kylässä tietysti hautausmaan aidan takana maaläntti, jolle mestatut ja huorintekijät haudattiin. Sitä nimitettiin Luihunlaveriksi.

”Meillä on uusi tyttö, kaunis veelanverinen, joka teitä varmasti miellyttäisi simaa enemmän”, emäntä parahti. ”Saisitte koko yöksi puolella noobelilla.”

Mutta mies oli jo mennyt.




                                               ***



Syyspäiväntasauksen aikaan saapuivat työmiehet, joukko hiljaisia velhoja, joista moni oli menettänyt kotinsa jästien vainoissa. He majoittuivat vieraanholhoojan huoneen läntiseen kamariin, samaan, jonka kammottava muukalainen oli maksanut etukäteen. Kuunkierroksi ensin, ja jatkoa katsottaisiin sitten. Kun emäntä yritti miehiltä tiedustella, millä asioilla he kylässä liikkuivat, mutisi yksi, että kaivamaan tänne oli tultu.

”Kaivamaan!” huudahti emäntä.

Olihan siitä puhuttu, että kylän alle – etenkin mitä lähemmäs koulua kuljettiin – oli aikojen saatossa kiteytynyt jos jonkinmoista mineraalia, joissa piili uskomattomia taikakykyjä.

”Suolaakos louhitte?” emäntä uteli, mutta ei saanut velhoista sillä kertaa enempää irti. Vaiteliaina miehet löntystivät kamariinsa ja jättivät jälkeensä vain soran ja mullan pölyisen tuoksun.

Emäntä Haaskahöyhen pudisteli päätään. Hän tiesi, että jokaisesta joukosta, hiljaisimmastakin, löytyy aina yksi, jonka kielenkannat liikkuvat löyhemmässä kuin toisten.





                                              ***


Mikkelinpäivänä sattui eräs kaivosmiehistä istahtamaan väsyksissään tytön viereen. Sen kauniin, hohtavakutrisen, veelanverisen, jota miehet aiemmin olivat nähneet vain vilaukselta ullakkokamarin itäisessä akkunassa. Kaivosmies hätkähti ja aikoi luikkia tiehensä. Mutta tyttö pidätti häntä, hymyili ja sanoi, että olisihan tässä jo aika tutustua, kun samassa talossa majaa pidettiin, eikö Tolbald-herra ollut samaa mieltä?

Tolbald ei saanut sanaa suustaan, kun tyttö johdatti hänet portaita yläkertaan. Palkkapäivän kolikot kolisivat toisiaan vasten taskussa, kun tyttö heitti Tolbaldin mustuneen kaavun tomuiselle lattialle.



”Eikö kaivoksessa ole kurja olla työssä?” kujersi veelanverinen ars amatorian harjoittamisen jälkeen. Neidolla ei ollut mitään kiirettä päästä Tolbaldista eroon, päinvastoin, hänellähän oli hieman ylikäynyttä simaa vuoteensa alla, hän oli säästänyt sitä Tolbaldia varten, niin hän sanoi. Tolbaldin täytyi olla uuvuksissa, kun hän niin uutterasti jaksoi louhia – ja hiili kuulemma muutti velhonveren mustaksi, hiiltähän he louhivat vai kuinka?

Tolbald pudisteli rakkauden sumentamaa päätään. Sehän tässä huvittavaa olikin, etteivät he oikeastaan louhineet maasta mitään hyödyllistä, kaivoivat vain tunnelia!

”Kohti koulua!” Tolbald hikkasi. Niin se mustaviiksinen heppu oli heitä komentanut. Mutta maksoi hyvin, ei Tolbald valittanut, ihmetteli vain.

Mutta koulu ja sen salaisuudethan oli suojattu monin loitsuin! Eikö synkeä muukalainen sitä ymmärtänyt! Kouluun pyrkiminen oli uhkarohkeaa, se oli suorastaan typerää! Veelanverinen neito oli kovin huolissaan! Mitä jos Tolbaldiin iskisi jokin kauhea kirous! Muukalainen leikki työmiestensä hengellä.

”Tuntuu olevan suojaloitsuista perillä”, vakuutti Tolbald, suupaltti. Tuntui hyvältä, kun tyttö hänestä noin huolehti.




Kahden päivän perästä löytyi Tolbald kuolleena vuoteestaan. Kaulalla näkyi kaksi pientä neulanpistoa, kuin käärme olisi siihen puraissut. Mutta kaivoksella epäilivät, että Tolbald olisi itse avada kedavralla surmannut itsensä, veelanverisen neidon kun oli edellisenä iltana nähty poistuvan itsensä Hengist Woodcroftilaisen takaovesta.

Niin tai näin, ruumis piti haudata! Tolbald Tolvana oli kuluttanut kaiken palkkansa veelatyttöön, eikä sukulaisistakaan tiedetty. Siksi hänet kipattiin hautausmaan aidan taakse, maapalalle, jota Luihunlaveriksi kutsuttiin.




                                              ***



Iltaa kohti taivas tummui vain aavistuksen, päivä väistyi länteen kuin varkain. Kaukana kumisi kello jylhää soittoaan. Mies astui esiin varjoista. Emäntä Haaskahöyhen ei ollut häntä huomannut, mutta siinä hän jälleen oli, savinen kolpakko kädessään. Ehkä hän taas valittaisi juomasta.

”Niin?” emäntä sanoi tylysti.

”Mitä hiidenhalvattua tuo kellojen kalkatus tarkoittaa? Kulkeeko jossain lepratautisten paraati?”

Emäntä Haaskahöyhen puuskahti epäuskoisena. Kyllä hän tiesi, miten hyvin muukalainen oli Tylypahkan asioista perillä! Kaikki sen tätä nykyä tiesivät, joskaan siitä ei ääneen juuri puhuttu, ei sen jälkeen mitä Tolbald Tolvanalle oli tapahtunut. Mutta kaivosta nimitettiin tätä nykyä Luihunmaaksi, tai ainakin emäntä Haaskahöyhen nimitti. Ja nytkö mies ei muka tiennyt, mitä linnassa tapahtui?

”Koulussa soittavat sielunkelloja. Rowena Korpinkynsi on kuollut”, emäntä töksäytti.

Samassa tuli pimeää. Äkkinäinen kylmä viima, muistojen puhuri surmasi kynttilöiden liekit, kurpitsalyhdyt poksahtivat rikki. Ulkona sulki taivas viimein kirkkaan keltasilmänsä lepoon. Pimeyden suojassa mies päästi tuskan pusertaman huudon, mylvi kuin meri myrskysäällä kiivasluontoisten tuulten ristiriitojen pieksämänä. Koko kestitupa tunsi miehen tukahduttavan alkuvoimaisen taikuuden, tuntui kuin taivasta ikiajat kannatellut taivaannaula olisi katkennut, ja kalmankylmän tähdet paiskautuneet tuhovoimin heidän kaikkien niskaan.

Vähitellen miehen tuska vaimeni avuttomaksi sihinäksi.

Sitten tuli hiljaista.

Kun veelanverinen sai jälleen tulen syttymään, oli mies poissa.





                                         ***



Sinä yönä pimeys kylän yllä sakeni tiheämmäksi ja epätoivoisemmaksi, se pesiytyi henkeen ja sieluun. Sumu kuristi kurkkua kuin katumus, se muistutti tuhkaa. Pimeys oli ajanut Tuulettaret pakoon maan reunan tuolle puolen – pieninkään korsi ei liikahdellut niiden henkäyksistä. Yö oli vaiti.

Sydänyöllä joku koputti sepän oveen. Seppä hätkähti hereille. Viimeksi, kun hänen oveaan oli tuolla tavalla hädässä taottu, oli hänen talonsa palanut ilmiliekeissä ja esikoinen kärventynyt loukussa uuninpangolla.

Oven takana häntä odotti kaivosmestari. Se pitkä, mustaviiksinen, vankkarakenteinen ja synkeä; se, jonka kultaisen medaljongin seppä oli havainnut olevan mitä parhainta maahistyötä. Sepän työn jämäköittämä varsi vavisi miehen synkän taikuuden läheisyyttä.

Mutta kun mies puhui, hänen äänensä värisi tuskasta, jonka seppä hyvin tunsi:

”Seppä, pyydän teitä tekemään sen, mitä väitätte parhaiten taitavanne.” Mies osoitti rintaansa.

Seppä hieroi niskaansa. Kukaan ei ollut koskaan pyytänyt häneltä tätä.

”Oletteko varma? Kun sydän on kerran rautaan taottu, ei mikään suru sitä murra, mutta se ei myöskään todella kiinny mihinkään.”

”Sen parempi”, vieras sanoi.

Seppä johdatti miehen pajalle. Ahjo oli jo jäähtynyt, mutta lämpeni nopeasti. Seppä työskenteli vaiti. Mies istui nurkassa, mutisi ja sihisi sanoja, joita seppä ei kunnolla kuullut tai ymmärtänyt. Shashaaahassies, shaassaaashiii, jos hän ei olisi ollut niin itsepäinen, niin hankala luonne, EI! de mortuis nil nisi bonum, shhhiiisshatshii, mutta silti: mea culpa, mea culpa, mea maxima culpa… Seppä yritti olla kuuntelematta miehen puhetta, huomaamatta, miten tämä kääntelehti kuin torjuen näkymättömiä mutta voimakkaita harhahahmoja hupenevilla voimillaan. Seppä nosti kuuman raudan ahjosta alasimelle.

”Sinulla on poika”, mies sanoi yllättäen, selvästi ja yksinkertaisesti.

Seppä hätkähti. Rautavanne hänen sydämensä – hänen oman sydämensä – ympärillä kiristyi.

”Kuulin, että poikasi tahtoi perustaa makeispuodin”, muukalainen jatkoi. ”Ei halunnut sepäksi, ei halunnut takoa miekkoja, joilla jästejä surmataan.”

Seppä takoi rautaa suoremmaksi, pakotti sen julmaa jykevyyttä taipumaan tahtoonsa.

”Haaveili, mitä haaveili”, hän vastasi viimein.  ”Luostariin se lähti suutuspäissään ja munkin valan on vannonut.”

”Mutta sinä kaipaat häntä. Sinä kadut ja haluat pyytää anteeksi. Olet pakottanut oman sydämesi rautaan, jotta et kaipaisi itseäsi hengiltä. Ja poikasi – hän ei osaa takoa rautaa, mutta on jättänyt itsestään jäljen. Niin, että vaikka kuolema korjaisi hänet, hän voisi vielä haudan takaa palata luoksesi, jos vain haluaisit. Hän ei saanut rauhaa muuten.”

Sepän ei tarvinnut vastata, eikä hän oikein voinutkaan. Hän ei ollut kuullut pojastaan vuosiin, ei sen jälkeen, kun oli ajanut tämän kotoaan jästejä nuss— ihailemaan! Totisesti, hän oli silloin kiivastunut. Hän ei ollut kuvitellutkaan, että poika sen jälkeen haluaisi palata.

”Minulla olisi tyhjä tontti”, muukalainen sanoi. ”Ei täällä kannata louhia. Makeispuotia tämä kylä tarvitsee, ei kaivosta.”

Seppä kumisutti pajavasaraansa ahjoa vasten, lyönti oli osunut harhaan. Luihunmaatako muukalainen hänelle kauppasi? Tämä kaikki tuntui järjenvastaiselta, aamuyön levottomalta unelta.

”Ei pojalla olisi varaa maksaa maasta täyttä hintaa. Luostarille piti maksaa, että sinne ottivat. Ja mitä siitä makeiskaupasta tulisi. Te itse tiedätte, ettei mikään, mitä tässä kylässä valmistetaan, maistu makealta.”

”Minä en pyydä rahaa. Minä pyydän vain kahta asiaa: kaivoksen suulla on luukku. Luukun takana on melkein valmis käytävä, minä pyydän, että kaivat sen loppuun. Kaiva se loppuun yhdessä poikasi kanssa. Ja sen jälkeen varmistakaa, ettei luukun takana olevaa käytävää koskaan luoda umpeen. Vaikka kuluisi tuhat vuotta, varmistakaa, että se pysyy aina auki.”

”Ja miksi kukaan haluaisi pitää sellaista koloa lattiansa alla”, seppä tuhahti.

Muukalaisen pyrkimyksistä oli puhuttu kylässä ties mitä, ja vaikkeivat seppää juorut kiinnostaneet, jotakin hän oli silti kuullut. Matami Haaskahöyhenen ääni ei ollut Tylyahon hiljaisimpia.

”Siksi, että se, joka avaa luukun, kuulee Helga Puuskupuhin naurun kantautuvan kaukaa linnasta sydämeensä. Hänen suloisen – ”

Mies ei kyennyt jatkamaan, hän vaikeni ja painoi pään käsiinsä. Keskeneräinen virke jäi leijumaan pajan pölyyn vailla täyttymystään. Seppä näki, että hänen täytyi saattaa työnsä pian valmiiksi, ennen kuin miehen piinattu sydän hajoaisi, ja ruumiin musta sappi syövyttäisi sydämen pienimmän palaset ruskeaksi limaksi.

Mies mutisi itsekseen jonkin loitsun sanoja. Se tuntui rauhoittavan häntä. Sitten hän jatkoi:

”Ilo on salainen ainesosa, puhdas ilo. Se pitää kitkeryyden poissa makeista seoksista, ja sitä iloa on Helgan nauru tulvillaan. Luota minuun, poikasi puodissa kaikki herkut sulavat suussa, kun hän vain muistaa avata luukun aina silloin tällöin.”

Miehen ääni vaimeni ja kiristyi:

”Pyydä hänet kotiin”, hän sanoi hiljaa. ”Minä tiedän, että hän haluaa tulla. Pyydä anteeksi, armahda sydämesi, päästä sielusi lepoon. Sinä kaipaat häntä niin, että olet kahlinnut oman sydämesi rautaan. Kuka hullu sellaista tekee?”

Seppä nielaisi. Ulkona valkeni. Vielä hetken päivän lämpö uinuisi unisena, ei jaksaisi vastustella Kuun kylmyyttä. Ohut rauta kiertyi pajavasaran alla, otti sydämen lähes symmetrisen muodon. Velho oli noussut ja kävellyt sepän viereen. Kaavun alta pilkotti paljas rintakehä, surusta rusentunut sydän sykki valmiina mutta katkerana vastaanottamaan ainoan armahduksen, joka sille oli jäljellä.

”Tee sinä se, mihin minä en enää pysty”, Salazar Luihuinen sanoi sepälle.





« Viimeksi muokattu: 26.10.2024 15:04:15 kirjoittanut marieophelia »

Meldis

  • puuskupurilainen
  • ***
  • Viestejä: 2 902
Vs: Luihunmaa (K-11) | Tylyahon kylä sydänkeskiajalla
« Vastaus #1 : 30.08.2024 17:09:11 »
Mikä mysteeri! Piti loppuun päästyäni peruutella taakse päin, että mitä minä oikein luinkaan. Miten jännittävästi olitkaan kertonut tarinan käytävälle Hunajaherttuassa. ^^ Keskiaikainen miljöö oli tosi ilahduttava ja tuntui tosi autenttiselta. Dialogia varsinkin oli ilo lukea, siinä oli ihanan vanhanaikainen tunnelma. Hahmoja vilisi kivasti, jokaisella pienelläkin hahmolla oli taustansa ja ihania olivat varsinkin nimet, joissa kuulsi sekä aikakausi että taikamaailma. Kiva yksityiskohta oli myös majatalon veela, joka tuntui sopivalta taikamaailman prostituoiduksi. Rautavanne oli kiva idea lainata tähän.

Vasta ihan viimeisessä lauseessa homma aukeni kunnolla. Ja miten äkkiä huomasin kaikkia yksityiskohtia, kuten käärmeen pureman tai maahistyönä tehty kultainen medaljonki. Sepänkin tarina tuntui niin sopivalta lenkiltä käytävän syntyyn. Olit kertonut todella upeasti täysin ulkopuolisten näkökulmasta kaiken, mitä perustajien välillä oli sattunut. Oli äkkiä selvää, miksi käytävä oli pystytty edes rakentamaan ja miksi se piti rakentaa. Jotenkin oli lohdullista, että kaiken tuskan perintö oli lopulta makeiskauppa, joka on salainen reitti kouluun. Rikotut ystävyydet ja särkyneet sydämet muodostivat jotain hauskaa ja ihanaa tuleville koululaisille ja kyläläisille.

Lainaus
”Pyydä hänet kotiin”, hän sanoi hiljaa.

Salazar riutuneenakin vielä kykenee haluamaan hyvää tuntemattomille. :''') Pelottava muukalainen, mutta kuitenkin tekee kaiken rakkaudesta ja ymmärtää sitä todella hyvin. Aivan ihana lopetus tälle tarinalle. Kiitos tästä. <3
Hine on ylde, eft gewunigen wilgesiþas, þonne wig cume.

˚*・༓☾ Tóspringe!☽༓・*˚

marieophelia

  • Pajunkissa
  • ***
  • Viestejä: 934
  • 🇺🇦
Vs: Luihunmaa (K-11) | Tylyahon kylä sydänkeskiajalla
« Vastaus #2 : 31.08.2024 16:35:41 »
Meldis: Voi kiitos!❤️ Minulla on jostain syystä sellainen tunne, ettei ficci ole oikeasti valmis ennen kuin sitä on kommentoitu. Päästit minut siis piinasta. :D On myös mielenkiintoista ja huojentavaakin kuulla, miten tämä ficci on sinulle lähtenyt avautumaan. Kiitos paljon! ❤️