Mutazione: Suopayrttejä, saippuakimppuja || K-11 || 2/8, mutanttidraamaa ja tunnelmointia

[Starr]

Nimi: Suopayrttejä, saippuakimppuja
Fandom: Mutazione
Ikäraja: K-11
Genre: Post-apoish mutanttisaippuaooppera; draamaa, angstia, fluffyä, fantasiaa, found family.
A/N: Mutazione oli mulle valtava valopilkku nyt edeltävänä kesänä kaikessa tunnelmallisuudessaan, ja puskista iski hirveä fiilis sukeltaa sen maailmaan taas. Eipä siitä kuitenkaan tietenkään pahemmin ficcejä löytynyt, joten pitää kirjoittaa itse:'D Tavoitteena kokoelma vaihtelevanmittaisia raapaleita (100-300 sanaa, you know the drill), about kahdeksan osaa pelin kahdeksan luvun rytmittämänä. Kaikenlaiset kommentit erittäin tervetulleita, jos tätä sattuu joku eksymään lukemaan!

1 - OHIKULKIJA
300 sanaa // taustamusiikkia // Miu

Raunioita, peuradiskopalloja, kissan unta eikä ainakaan mitään mutkatonta

Päivänkoite venyttelee vielä säteitään, ja Miun kissamaiset pupillit ovat pelkkä viiru vain hänen kiivetessään notkeita risutikkaita ylös hökkeliinsä. Kotiinsa, hän korjaa taas ja yrittää peittää sydämessään vajoavan onton tunteen ärtymyksellä.

"Ei tee hyvää jäädä liiaksi menneeseen", kuten Nonno on kyllästymiseen asti jaksanut Miulle vannottaa jo ennen, ja varsinkin sen jälkeen kun. Sillä vanhan viisaan tietäjän äänellään vailla vähintäkään itsekritiikin häivää. Onko Nonno koskaan oppinut seuraamaan omia neuvojaan? Ehtiikö enää oppiakaan?

Miu tietää ettei hänen naapurinsa voi hyvin, ei ole poistunut mökistään aikoihin. Säälistäkään hän ei osaa täysin antaa anteeksi. Ei tässä ole mitään mutkatonta. Miu ei uskalla olla syyttämättä Nonnoa siitä, ettei hän voi kulkea vanhan puutarhansa ohi vajoamatta, ei voi käpertyä Arkiston viereiselle laakealle kivelle kuivattelemaan turkkiaan vaikka tietää sen olevan mitä täydellisin paikka tarkoitukseen. Siellä muistot ovat liian lähellä, ne jota tekivät Miusta ohikulkijan omassa elämässään. Ellei viileä lampi juuri sen reitillä kaukana kaikista kutsuisi melankoliaa viehkeämmin, kiertäisi Miu Arkistonmutkan kaukaa.

Ainakin metsällä sujui tänä yönä hyvin. Tottuneesti Miu nostaa aamu-uintinsa ajaksi kuistille jättämänsä peuranruhon tupansa katosta riippuvaan koukkuun. Samasta kattoparrusta roikkuva kristallikruunu taittaa ikkunasta tulvivan aamuauringon väriloisteeksi, ja Miu hymähtää itsekseen ajatukselle peuranmuotoisesta diskopallosta. Mahtaisikohan Spike huolia sellaisen baariinsa, koristeeksi muun rojun keskelle? Äijä taitaa kuitenkin koko muun poppoon tavoin arvostaa tätä saalista ennemmin lautasellaan, eikä ainakaan Mori arvostaisi moista ruoan haaskausta.

Rutiini on hioutunut sujumaan synkeistä ajatuksista huolimatta, ehkä jopa niiden siivittämänä, ja pian ruho on nyljetty. Veri solisee rauhoittavasti alas mustavalkoruudullisen lattian salaviemäristä Miun laskeskellessa kauanko ehtii nukkua ennen illan bänditreenejä.

Viimein nainen häntineen käpertyy sänkysyvennykseensä monenkirjaviven koristetyynyjen syleilyyn, ja ajelehtii välittömästi unen raukeille rajamaille. Tarkat korvat ennättävät silti napata alhaalta Nonnon luota uudet askeleet. Sen sukulaistytön josta Mori kertoi? Sen, josta Nonno kaavailee itselleen uutta seuraajaa nyt kun? Miu epäilee mahtaako kaupungin kasvatti sopeutua. On raunioita kuten koko tämä saari, ja sitten on raunioita.

[DulzGraham]

Voi vitsi, fanfictionia tästä hassusta omalaatuisesta pelistä! Mutazione on toistaiseksi mulle ikuisuusprojekti, mutta sen maailma on todella kiehtova ja mieleenpainuva yhtä kaikki.

Vähän pelkään spoilereita, enkä osaa luvata että luen tämän ihan heti ihan kokonaan, mutta mun oli vaan pakko tulla sanomaan että ilahduin. Etenen varoen.

Tän ficin otsikko on ihan hemmetin upea, ja sama tunnemallinen sanailu sen kun jatkuu. Esim tän raapaleen alaotsikko on upea. Tää on kyllä kaunis koko kipale, sekä sisällöltään että tyyliltään. Tykkään sun kirjoitustyylistä, ja Miu on yks mun lemppareista. (Kärjessä on kyllä se ameebanhahmoinen tutkija siellä luolassa. No, ameeba, esitumallinen, joku mahdoton mikä lie semmoinen.)

Erityisesti tykkään tuosta viimeisestä lauseesta. On raunioita, ja sitten on raunioita. Oikein sopiva lopetus tälle ekalle osalle.

Kiitos tästä yöpalasta <3 Lupaan palata tän pariin.

[Starr]

Graham, oi, tää kommentti yllätti ja ilahdutti lujaa! Huikeeta että joku muukin täällä on hurahtanut Mutazioneen:'D Varoen eteneminen kuulostaa hyvältä taktiikalta; vaikka aloinkin nyt itse jatkon kirjoittamisen avuksi uuden pelikierroksen, tajusin etten todellakaan muista mitkä kaikki kiemurat paljastuukaan esim. vasta ihan lopussa. Onnea matkaan ikuisuusprojektin kanssa! Itselläkin käy usein niin että monia kiehtovia juttuja vitkuttelee ja "säästää" tosi pitkään kun haluaa paneutua sopivan fiiliksen ja ajan kanssa, yleensä niistä saakin silloin paljon mukavammin kiinni.

Oon ihan hurjan otettu siitä että tyyli ja sisältö upposivat, aaaa, kiitos paljon ♥️

(Ameebahkon hahmon nimi lienee Jell-A? Se ja Miu kuuluu täälläkin ehdottomasti suosikkkeihin, tho nyt kun mietin, niin taitaa niihin kuulua lähes koko hahmokaarti one way or another... Kaikki niin omanlaisiaan!)

[Starr]

A/N: Huh, mä hämmennyin ja ilahduin kovasti kun huomasin tän napanneen Pikari-äänen!<3 Vaikka mun oikeasti pitäisi ehkä pelata Mutazione uudelleen että saisin taas tarpeeksi hyvin kiinni sen hahmoista ja tunnelmasta, sain nyt muokattua kasaan aiemmin luonnostelemani pätkän. Tässä siis jatkoa aika tasan vuoden jälkeen ensimmäisestä osasta:"D

1½ - VANHA KIRJA
Yoké // 300 sanaa // taustamusiikkia
Mikrobeja, pölyä ja homekorvia

Yksikään antikvaria, kirjasto tai arkisto ei tuoksu samalta. Jos joku kysyisi, tietäisi Yoké kertoa sen johtuvan siitä, että prosessiin jossa paperi alkaa tuoksumaan elämää nähneeltä vaikuttaa jokainen pienikin tekijä. Pöly, saasteet, ympäröivät tuoksut – kaikki ne sulavat yhteen ja imeytyvät sivuille, jotka kertovat vähintään yhtä monivivahteisista asioista. Eniten tuoksuun vaikuttavat paperista ajan kanssa haihtuvan rasvahapon ohella siinä elävät mikrobit. Ne kasvavat siihen muotoon johon vallitsevat olot valon, lämpötilan ja kosteustasapainon suhteen niitä kannustavat.

Yoké ottaa tehtävänsä arkistonhoitajana ja historioitsijana vakavasti. Hän on nähnyt elämän muovaavan tätä saarta samalla karmeankauniin vääjäämättömällä prosessilla kuin kirjojakin.

“Ympäristö vaikuttaa meihin, me ympäristöön, symbioosissa me muovaamme toisistamme tällaisia kaikkitietäviä homekorvia”, Yoké oli nauranut Nonnon ja Morin kanssa muutama kymmen vuotta takaperin. Miten voikin olla, että hän tuntee olonsa nyt nuoremmaksi kuin silloin?

Keveyttä se ei ole, moinen lie mahdotonta kaiken tapahtuneen jälkeen. Kenties se on päin vastoin – Yoké, kaiken kun muistaa, muistaa ajatelleensa nuorena että vanhana hän toivottavasti olisi jo niin kaiken nähnyt, ettei mikään enää voisi satuttaa. Vähän kuten puut kasvattavat aina vain paksumman kuoren. Nyt hän tietää paremmin: on kipuja joihin ei voi ikinä varautua tai tottua tarpeeksi. Ei, Yokén sydän on vereslihalla kuin nuorella miehellä.

Antikvarian vintti on pölyinen huolimatta siitä, miten kovasti Yoké koettaa pitää siitä huolta. Jossain kohtaa hän päätti ettei antaisi sen haitata. Hän oli vienyt kuononsa kiinni kotoisalta tuoksuvaan niteeseen johon hän ja Nonno olivat keränneet kaiken kasveista tietämänsä.

“Tuoksuu tiedolta, ja tältä saarelta”, hymisi Yoké joka ei vielä tuntenut kaikkea kipua.

“Hometta se on”, oli nuori Nonno pudistanut päätään.

Yoké ei ollut välittänyt pessimistisen ystävänsä sanoista. Elävä organismi on kirjoittamattomista historianlangoista arvokkain.

Ehkä jokainen on lopulta miljoonavuotias vastasyntynyt, Yoké pohtii rullatessaan itsensä cembalon ääreen odottamaan Moria. Karkeat käpälät hakeutuvat kuin itsestään soittamaan muinaista, katkeransuloisen kaunista sävelmää. Se on imeytynyt hänen harmaantuneeseen karvapeitteeseensä, kuten kaikki muukin tässä pitkässä elämässä.