11.
”Ei sun pitänyt tulla”, Eemeli sanoi ja hymyili, vaikka katse oli pelkkää huolta täynnä. Se oli näyttänyt siltä viime aikoina ihan liian usein, eikä Jannik ollut tottunut sellaiseen. Ei hänestä yleensä tarvinnut olla huolissaan. Eemeli näytti myös siltä, että Jannik oli herättänyt sen. Ja ihan varmasti olikin - kello oli jo paljon. Oli myöhä. Jannikin teki mieli pahoitella ja kääntyä pois, mennä omaan kotiinsa niin kuin oli ollut tarkoitus, mutta Eemelin sormet koskettivat Jannikin olkapäätä ennen kuin hän ehti sanoa tai tehdä mitään. Se veti Jannikin syleilyynsä ja Jannik painoi kasvonsa vasten Eemelin rintaa.
”Ei pitänytkään”, Jannik sanoi, vihdoin, eikä osannut selittää miksi oli tullut. Ehkä tämän takia. Ehkä hän kaipasi parhaan ystävänsä tukea, vaikka mikään ei tavallaan ollut huonosti, tai
mitään ei tavallaan ollut edes tapahtunut, mutta Jannik tunsi olonsa silti typerän rikkinäiseksi.
Kuisma oli vain ollut niin erilainen Henrikin kanssa, mitä se oli ollut hänen kanssaan. Tai… se kesti siltä sellaista käytöstä, mitä se inhosi Jannikissa ja Jannik ei voinut olla tuntematta oloaan loukatuksi. Huonommaksi. Kuin hänessä olisi joku vika. Kuin se olisikin Jannik, joka oli kaikkeen syypää. Syy siihen, että he erosivat. Se tuntui pahalta, koska Jannik oli tavallaan syyttänyt kaikesta Kuismaa.
”Kielsin menemästä”, Eemeli sanoi.
Mitä minä sanoin. Jannik tiesi, ettei Eemeli voinut olla sanomatta sitä, vaikka hän toivoi, että se olis tällä kertaa jäänyt lausumatta.
”Oon vähän sellainen, että haluan itse päättää omista asioistani.” Jannikin silmiä kirvelsi kyynelistä, mutta hän yritti pitää äänensä kevyenä, vitsailevana ja Eemeli naurahti.
”Olen huomannut.” Se suukotti Jannikin hiuksia. Piti kiinni lujempaa. ”Säästyisit paljolta, jos uskoisit itseäs viisaampaa ja vanhempaa.”
”Ehkä ens kerralla”, Jannik yritti vitsailla taas vain pitääkseen itsensä kasassa. Eemelin läsnäolo, sen turvallinen syli, teki murtumisesta liian helppoa, joten Jannikin täytyi tehdä kaikkensa, ettei itkisi. Ei hänen edes olisi tarvinnnut itkeä. Ei ollut tapahtunut mitään sellaista. Ei oikeasti.
Minuutit kului ja Eemeli piti yhä kiinni. Jannikin kädet olivat yhä liimaantuneina hänen omia kylkiä vasten.
”Millasta siellä oli? Mitä Kuismalle kuului? Tapahtuiko jotain?” Eemeli kuiskasi.
”Siis”, Jannik aloitti. Työnsi itsensä vihdoin irti Eemelistä. ”Siis, ei oikeesti mitään. Henrik oli vähän kusipää mulle, mutta Kuisma vaikutti onnelliselta. Ei tapahtunut mitään. Ei mitään ihmeellistä. Tai. Ei tapahtunut yhtään mitään.”
Jannik toisteli itseään saaden sillä Eemelin kulmat kurtistumaan. Huoli syveni sen katseessa, vaikka Jannik yritti viestittää, että kaikki oli hyvin. Yritti viestittää sitä aivan väärillä sanoilla, joihin ei edes itsekään uskonut. Ei kaikki voinut olla hyvin, koska hänestä tuntui tältä, mutta ei Eemelin tarvinnut siitä huolehtia. Tunteet olivat ohimeneviä ja kunhan Jannik vain lopettaisi ajattelemasta Kuismaa, niin kaikki olisi taas hyvin. Jos hän ei antaisi itselleen
syytä tuntea näin, niin kaikki olisi hyvin.
”Mennään ulos juttelemaan”, Eemeli sanoi. Työnsi Jannikia kohti olohuoneetta ja siellä olevaa terassin ovea. ”Haen meille kaljat ja sä kerrot mulle kaikki.”
”Nyt on yö ja kaikki nuk—” Jannik yritti kieltäytyä, mutta Eemeli ei antanut vaan keskeytti sanoen:
”Joo, ja huomenna on sunnuntai. Mennään ulos. Mene sä edeltä. Mä haen juotavaa.”
Eemeli laski kaljan Jannikin eteen terassin pöydälle. Yö oli pimeä ja kylmä, niin kuin kevään öillä oli tapana, mutta Eemeli oli valmistautunut ja heitti viltin Jannikin syliin ja kietoi itsensä toiseen samanlaiseen. Eemeli avasi kaljansa ensin. Otti siitä pitkän huikan. Tuijotti tyhjyyteen, kunnes lopulta avasi suunsa:
”En tajua mikä siinä Kuismassa on sellaista, että se saa teidät, niin kun sun ja Anssin kaltaiset järkevät miehet ihan sekaisin”, Eemeli sanoi. Se harvemmin puhui Kuismasta pahaa, joten Jannik ei osannut odottaa seuraavia sanoja: ”Siinä ei vaan voi olla mitään hyvää, kun se yhä näkee maailman niin vitun mustavalkoisena, että kaikki paha mikä hänelle tapahtuu on aina jonkun muun vika kuin hänen. Äijä on setämies iässä ja maailma on yhä niin mustavalkoinen kuin teineillä. Se syyttää aina kouluaan, että se on rankkaa ja oikeuttaa sillä käytöksensä. Opiskeleeko se muka vittu vieläkin? Ja jos se ei syytä koulua se syyttää työstressiä. Vika on
aina ihan jossain muualla kuin hänessä itsessään. Se käyttää ihmisiä hyväkseen, eikä se osaa olla yksin. Se ei uskalla olla yksin. Se on ihan vitun sekaisin ja on ollut aina, mutta nyt mäkin pystyn näkemään sen. Oikeesti. En tiedä onko sen ongelma se, että se menetti isänsä nuorena vai se, että se oli junnuna ihan sekaisin itsensä kanssa. Vai onko jälkimmäinen seurausta ensimmäisestä ja se on jatkunut vittu kiertee—”
”Eemeli”, Jannik yritti keskeyttää Eemeliä. Ei se tuollaista voi sanoa. Jannik kosketti Eemelin käsivartta saadakseen sen uhon loppumaan.
”En mä jaksa katsella enää tollasta, että se paskoo mulle rakkaiden ihmisten elämiä. Ensin Anssi, sitten sinä. Nyt vittu
taas sinä.
Vieläki sinä.” Eemeli oli vihainen.
”Se on sun ystävä myös”, Jannik yritti puolustaa. Jannik yritti aina puolustaa Kuismaa…
”Niin on, mutta niin olet sinäkin ja niin on Anssikin ja olen vaan vierestä katsonut miten se leikkii teillä molemmilla.” Jannik naurahti. Kai peittääkseen kyyneliä. Hänestä tuntui, ettei Eemelillä ollut oikeutta vihata Kuismaa. Tai, että Eemelin ei kuuluisi olla vihainen Kuismalle. Se oli Kuisman ystävä. Paras ystävä. Ei Kuisma ollut tehnyt
sille mitään, eikä Eemelin tarvitsisi Jannikin takia sitä vihata. Jannik pärjäisi kyllä.
”Ei kai se nyt—”, Jannik yritti sanoa. Hän ei halunnut kuulla enempää Eemelin vihaa, mutta Eemeli puhui päälle.
”Kyllä se nyt vaan. Vittu. Kerro mulle, mitä Kuismassa on niin upeeta ja ihmeellistä, että vaikka se vaan satuttaa niitä, jotka rakastaa sitä ehdoitta, niin ne palaa silti sen luokse aina takaisin. Mikä vittu teitä vaivaa, että eksytte takaisin sen narsistin syliin? Mikä siinä on niin ihmeellistä, että sä ja Anssi—” Eemeli hiljeni äkisti, eikä Jannik tajunnut ensin miksi.
”Anssi? Ei Anssi sen syliin ole takaisin palannut missään vaiheessa”, Jannik hämmästeli. ”Ei Anssi pitänyt Kuismaan mitään yhteyttä silloin, kun ne erosi ja sitten se tapasi Miikan. Ei se ole Kuisman luo takaisin mennyt. Koskaan.”
Eemeli otti pitkän kulauksen kaljastaan. Joi sen tyhjäksi ja yritti nousta hakemaan lisää. Eemelin reaktio sai Jannikin vähän säikähtämään. Mistä se puhui?
”Eemeli”, Jannik sanoi ja kurotti ottamaan sen kädestä kiinni. ”Mitä sä tarkotat sillä, että Anssi on palannut takaisin sen syliin?”
Eemelistä näki, että se tajusi sanoneensa liikaa, mutta Jannik ei antanut sen enää perääntyä.
”Onko ne —”, Jannik ei pystynyt sanomaan sitä sanaa. ”Onko niillä ollut jotain sen jälkeen kun ne on eronnut?”
Eemeli nyökkäsi.
”Mistä tiedät?” Ääni murtui, vaikka Jannik ei kokenut olevansa oikeutettu tuntemaaansa raivoon. Siitä oli jo… muutama vuosi. Aivan varmasti vuosia. Jos se oli silloin heti, kun ne erosivat.
Jannikin mieli kävi läpi vuotta 2020 ja Kuisman pohjakosketuksia. Se oli ollut sekaisin. Se oli ollut niin rikki ja sekaisin ja hajalla sen koko vuoden, kauemminkin. Se teki varmasti kaikenlaista, kenen tahansa kanssa, mutta Anssi… Jannikin tarvi saada tietää.
”Tiedän, koska Anssi kertoi kun sillä ei ollut muutakaan jolle uskoutua”, Eemeli sanoi. ”Se oli aika paskana, kun teki Miikalle sillä tavalla, mut en tiedä tietääkö Miika.”
Jannik ei saanut happea. Aikajana hänen mielessään oli sekava, mutta Anssi ja Miika oli juttu vasta sen jälkeen, kun Kuismasta ja Jannikista oli tullut
jotain. Tai samaan aikaan. Jannik yritti jäsentää ajatuksiaan ja ahdistus sai sydämen sykkeen kuulumaan korvissa. Kuismalla oli Ville heti avioeron jälkeen. Sitten Jannik. Sitten Jannik ja Ville. Anssi löysi työmatkaltaan Miikan aika samoihin aikoihin. Oliko Kuisma ja Anssi naineet silloin, kun kaikki oli vielä sekavaa Kuisman ja Jannikin välillä? Silloin Kuisma oli ollut eniten sekaisin. Jatkuvasti humalassa. Rikki.
”Milloin?” Jannik kysyi. Ääni värisi pelosta, eikä Eemeli pystynyt katsomaan Jannikia silmiin.
”Kun Vallu lopetettiin.” Jannikin sisuskaluissa asti kiristi. Kaikki hänen sisällään vaihtoi paikkaa. Kolmesti. Happi loppui ja kurkku oli täynnä neuloja. Kuisman koiran kuolemasta oli alle kaksi vuotta aikaa.
”Vittu olin Saksassa sillon… Motterin kuoleman takia.” Jannik sanoi. Oli vaikea hengittää. ”Ne siis… nai sillon?”
Jannik oli tullut heti ensimmäisellä lennolla Suomeen, kun Kuisma oli soittanut koiransa tilasta. Hän oli tullut Tampereelle aamuyöstä, löytänyt Anssin Kuisman sängystä nukkumasta ja kiittänyt tätä, että se oli tullut Kuisman tueksi. Jannik tunsi itsensä nyt niin tyhmäksi.
”Mistä tiedät?” Jannik toisti itseään.
”Anssi kertoi. Se oli vain se kerta. Oon pahoillani. Luulin, että tiedät tai, että…” Eemeli painoi kätensä Jannikin reidelle. ”Anteeks. En tiennyt, ettet tiedä. Anteeks.”
Jannik hengitti syvään. Yritti hengittää. Nyt hän tiesi ja yritti parhaansa esittää, että kaikki oli hyvin. Jannik heilautti kättään.
”Joo, ei”, hän aloitti. Naurahti. ”Ihan sama. Siitä on jo aikaa, eikä se ole edes syy, miksi me erottiin. Ei se voinut olla, kun en tosiaan tiennyt. Jestas, miten paska jätkä.”
Eemeli nauroi, mutta nauru kuulosti kireältä.
”Sitä olen yrittänyt sulle kertoa. Tykkäsin teistä yhdessä, mutta en tiennyt silloin, että on tuollainen.”
”Niin.”
”Ei se ole aina ollut”, Eemeli huokaisi. ”Aina se on ollut epävarma ja herkkä, mutta ei se
tahallaan ole ennen ihmisiä satuttanut.”
Jannik huokaisi myös. Ei sillä ollut väliä millainen se oli ennen ollut. Tai millainen se oli nyt. Kuisma oli menneisyyttä, josta pitäisi vain päästää irti.
”Niin, no.” Jannik oli vailla sanoja. Olo oli tyhjä ja rikkinäinen. Rikkinäisempi kuin silloin, kun he erosivat ja siitäkin oli jo kuukausia aikaa. Miksi hän yhä muka välitti? Mitä väliä, että Anssi ja Kuisma olivat panneet. Kaikki oli Kuisman ja Jannikin välillä ollut hyvin tapahtuneesta huolimatta. Se oli jopa ollut heidän parisuhteensa parhainta aikaa. Ehkä Kuisman ja Anssin juttu oli ollut vain jotain lohtua. Vallu oli ollut
niiden koira. Ehkä Jannik tavallaan ymmärsi Anssin hairahduksen. Olihan hänkin hairahtanut Kuisman sekavaan charmiin aivan liian monta kertaa.
”Kai se silti hyvä ihminen on. Ainakin työssään. Ehkä siksi siitä onkin tullut arjessaan noin idiootti.”
Jannik naurahti.
”Siten mäkin yritän kaikkea itselleni selittää”, hän sanoi. Hymyili, vaikka sattui. ”En mä jaksaisi enää vinkua Kuisman takia. Voidaanko vaihtaa aihetta? Mulla ei oikeesti ole mikään hätänä. Tampereella ei tapahtunut mitään. Henrik oli komea ja Kuisma onnellinen. Mä olin onnellinen Kuisman kanssa, vaikka se oli nainut Anssia ja näen Anssin kanssa vieläkin viikottain, jos se on Suomessa. Merkityksetöntä kaikki, koska… tai, ihan turha miettiä mennyttä, koska se ei muuttanut mitään silloin, niin ei sen tarvitse muuttaa nytkään.”
”Okei.” Eemeli puristi Jannikin reittä. ”En pakota. Ei sun tarvi. Oot uskomaton jätkä. Kuka tahansa muu olisi varmaan hajonnut atomeiksi.”
”Kiitos.” Jannik olisi voinut myös hajota, mutta hän teki kaikkensa pysyäkseen kasassa.
”Ilo on mun puolella.” Eemeli kippisti kaljansa vasten Jannikin tölkkiä.
”Onko sulla jo joku tinderi tai grinderi tai joku deittisovellus?” Eemeli kysyi, kun hiljaisuus alkoi tuntua painavalta ja sen yllättävä kysymys sai Jannikin nauramaan. Sielu keveni hieman.
”Tykkään tavata ihmisen ekaa kertaa ihan sillain kasvokkain”, hän vastasi.
”Aaa, siksi oot ollut niin sinkkuna taas”, Eemeli hymähti tölkkiinsä. ”Nykyaikana ihmiset ei enää harrasta moista toimintaa. Ne panee ensin netissä ja sitten vasta sängyssä.”
”Ja sä tiedät tämän, koska..?” Jannik nauroi. Eemeli oli ollut naimisissa jo ikuisuuden. Se oli deittailut viimeksi silloin, kun puhelimessa tarvitsi painaa numeroita, jotta pystyi muodostamaan tekstiä.
”Isot pojat on kertonut.”
”Ne on varmaan myös sitten kertonut sen, että baarista löytää aina jonkun, jos oikeesti haluaa.”
”Sinä varmasti löydät, mutta sä oletkin lihaksikas ja tatuoitu. Silkkaa seksiä kenen tahansa silmille.”
”Aivan”, Jannik piilotti hymynsä kaljatölkkiin.
”Täytät seuraavaks nelkyt. Eikö olis jo aika asettua aloilleen?”
”Ei. Ei todellakaan. En mä kaipaa nyt mitään sellaista”, Jannik puolustautui heti. ”En hetkeen kaipaa nyt mitään. Viimeksi oli turhan hankalaa”
”Ehkä oikean kanssa se on helpompaa”, Eemeli yritti.
”Mä luulin, että Kuisma oli se oikea”, Jannik sanoi. Ääni murtui, vaikka se ei olisi saanut. ”Mä tykkään olla ihan näin. Yksin.”
Miehet katsoivat toisiaan. Jannikista tuntui, että hän valehteli. Hän oli tykännyt yksinäisyydestä. Tai omasta seurastaan. Hän viihtyi hyvin yksin. Hän ei jaksanut parisuhteiden draamaa ja jatkuvaa… läsnäoloa. Hän tykkäsi itsestään enemmän kuin muista.
Yksin kuulosti nyt vain ensimmäistä kertaa niin järjettömän negatiiviselta.
”Okei. Selvä”, Eemeli myöntyi lopulta. ”Sä olet aikuinen mies. Kyllä sä tiedät, mitä tahdot. Mutta—”
Eemeli lopetti lauseensa kesken. Sitä hymyilytti. Liikaa tilanteeseen nähden.
”Sonja sai joku kuukausi sitten uuden työkaverin”, se sanoi. Löi innostuksessaan Jannikin reittä nyrkillään. ”34 vuotta, 188 senttiä, vaaleat hiukset ja vittu vihreät silmät. Tummat, kauniit, vähän sellaiset sammaleen vihreät. Muutama näkyvä tatuointi, lapsi edellisestä liitosta, joka asuu vuoroviikoin ja kissa, joka asuu aina. Nimeltään Esa, mutta kutsutaan aina Eetuksi, joten ei tuntuis edes, että panisi vanhaa miestä. Se oli meillä tänään, kun tulin lasten kanssa kotiin. Lupasi tulla ens viikolla taas ja tuoda poikansa leikkimään meidän lasten kanssa. Saatoin kysyä siltä onko se sinkku ja näytin sun kuvaa. Kiinnostui.”
Eemeli ei ollut koskaan ennen leikkinyt amoria ja sen innostus, hermostuneisuus, tärinä sai Jannikin nauramaan.
”Jumalauta”, Jannik huokaisi liioitellen. Hänen oli pakko leikkiä mukana. ”Minkä ikäinen lapsi?”
”Neljä vuotta.”
”Ihana ikä.”
”Täydellinen”, Eemeli komppasi. Se ei pysynyt paikoillaan. ”Voin mennä herättämään Sonjan niin saat sen numeron?”
”Älä”, Jannik sanoi. Tyrskähti. ”Just sanoin, etten halua mitään. Tarkoitin sitä.”
”No, mut Eetu on hyvä tyyppi.”
”Varmasti.” Jannikia hymyilytti. ”En välttämättä ole valmis isäpuoleksi.”
”Oot loistava lapsien kanssa”, Eemeli yritti vielä.
”Niin olen”, Jannik myönsi. Nauratti taas. ”Mut en välitä kissoista.”
”Rakastat kaikkia eläimiä!” Eemeli huudahti ja sai Jannikin nauramaan ääneen. ”Vittu, näytän sulle sen kuvan.”
Eemeli kaivoi puhelimen hupparinsa taskusta.
”Eemeli”, Jannik nauroi, yritti huitoa Eemeelin jotain järkeä, mutta se päättäväisesti etsi puhelimestaan jotain. ”Anna mun korjata itseni ensin. En usko, että olis kenenkään edun mukaista, että lähtisin uuteen suhteeseen näin rik—”
Jannikin sanat jäi kesken.
”Noh”, Eemeli hörähti. ”Teetkö poikkeuksen?”
Jannik tuijotti kuvaa vaaleasta miehestä Eemelin puhelimen näytöllä. Komea. Muutama tatuointi oli koko rinnan peittävä, molempiin käsivarsiin ulottuva tatuointi. Hymy oli valkoinen ja poikamainen. Jannik selvitti kurkkuaan.
”Anna mulle aikaa”, hän sanoi. ”Ja anna mulle Esan numero. Mä lähetän sille viestin, kun Kuisman nimi ei satuta mua enää.”
”Jes”, Eemeli huudahti. ”Eli huomenna?”
”Ens viikolla varmaan”, Jannik nauroi ja sai Eemelin nauramaan kanssaan.
”Eetu olis oikeesti hyvä sulle”, Eemeli sanoi vielä. Laski puhelimensa terassin pöydälle, jätti Eetun kuvan esille. Jannik katsoi sitä. Upean näköinen tyyppi, mutta hän ei ikinä käyttäisi toista ihmistä itsensä korjaamiseen. Hän ei voisi ikinä tehdä niin, koska hän tietää, miten paljon se sattuu.
Mutta ehkä sitten, kun ajatus Kuismasta ei satu jokaisessa solussa tai kun ajatus parisuhteessa ei aiheuta ahdistusta, niin ehkä sitten hän ottaa Eetuun yhteyttä. Se ei todellakaan ole vielä ensi viikolla ja ehkä Eetulla on silloin jo joku muu, mutta ehkä Jannik löytää silti vielä joskus sen ihmisen, joka tekee hänet aidosti onnelliseksi. Ehkä se on vain hän itse. Mutta se selviää ajallaan. Nyt hänen täytyisi keskittyä rakastamaan vain itseään. Ja niin hän aikoi tehdä, vaikka Eetu olikin jumalainen.