Author: akinnah
Pairing: James/Sirius
Ikäraja: K11
Genre: romance ja ehkä angst
Beta: Eipäs ole, virheistä syyttäkää minua.
Disclaimer: Jeh jeh, Rowlingin on on on. En saa tästä mitään
Summary: "Oli kuitenkin jotain, mitä Azkaban ei saisi imettyä hänestä pois."
A/N: Eli slashia annikalta. Jiiässää fanitan ihan kympillä, eikä tämä oikeastaan ole ensimmäisiä tekstejä tällä parituksella. Kommenttia todella toivon, olen kuitenkin aika hakoteillä normaalista hettilinjasta ^^
Kadonnut suudelma
Sirius Musta ei ollut koskaan tiennyt, että olo voisi todellakin tuntua niin pahalta. Rikki oli hänen sielunsa, ihonsa ja päänsä, ajatukset kahlehdittu niihin pieniin osiin, suuremmat jääneet unholaan. Hiukset olivat takkuiset, eivätkä sormetkaan enää pystyneet niitä selvittämään. Kynnet olivat olleet hetken pitkät, ne olivat repineet homeelta haisevan puvun täysin riekaleiksi. Kuin ihmissusi olisi sen repinyt. Kynnet nousivat hampaiden väliin, jotka nakersivat ne lyhyiksi, vertavaluviksi. Kivulla ei ollut kuitenkaan vastusta suurempaan tuskaan, kaipuuseen, jota hän tunsi joka sekunti yhä kovempana ja kipeämpänä.
Mies makasi likaisena ja sotkuisena kapealla lavetilla. Se oli kaukana pehmeästä, liian laho kovaksi. Se oli jotain siltä väliltä, eikä Sirius saanut siitä mitää selvää. Aivan kuin se yksi tyttö Tylypahkasta, Ia. Tyttö oli ollut niin erikoinen. Lumoava omalla tavallaan, mutta hyvin epäselvä. Nauroi kun olisi pitänyt olla hiljaa, oli hiljaa kun täytyi nauraa. Ristiriitainen. Sirius oli vain ihmetellyt ja jättänyt tytön rauhaan. Ainakin yhden luutakomeroreissun jälkeen.
Hulluus pakotti hänet unohtamaan ja keskittymään kovempaan.
Oli kuitenkin jotain, mitä Azkaban ei saisi imettyä hänestä pois. Siis pois koskaan. Se oli ajatustakin tärkeämpi asia, parempi kuin mikään. Joku, jota hän kaipasi aina, jota hän tarvitsi joka päivä. Ainut, jota hän todella oli rakastanut ja rakasti edelleen. Hän oli...
James.
xxx
Oli ollut kaunis, aurinkoinen päivä. Iltaa kohden ilma oli viilennyt ja useimmat olivat lähteneet jo sisälle tuulta pakoon. Sirius ja James olivat tietenkin viettäneet aikaansa järvenrannalla katsellen yhä pienenevää aurinkoa, joka katosi loivan kukkulan taakse. He nauroivat ja juttelivat, hymyilivät ja olivat hiljaa. Hiljaisuus ei ollut vaivaantunut, ei kuitenkaan aivan selkeäkään. Heidän välissään oli ajatuksia ja sanomattomia sanoja, jotka tekivät tilasta erilaisen. Välillä he tajusivat katselevansa toisiaan auringon sijasta ja Sirius oli sanoa jotain tärkeää kuuluvaksi, mutta piti suunsa kiinni ja virnisti. Ja käänsi päänsä pois.
James rikkoi ensimmäisenä pienesti ahdistavan hiljaisuuden.
"Lily ei suostunut tänäänkään."
Jostain syystä tuo lause oli alkanut satuttaa Siriusta ilman mitään syytä. Ei siksi, että Lily ei ollut suostunut Jamesin vietäväksi, vaan siksi, että James puhui tytöstä. Se oli vain jotain todella kipeää, joka tuntui yhä vahvempana heidän välissään. Jokin aina kolahti Siriuksen mielessä ja kun hän näki Jamesin niin surkeana, niin surullisena ja kipeänä, ei hän voinut kuin katsoa parasta ystäväänsä hellästi ja myötätuntoisena. Vaikkakaan ei häntä edes haitannut, vaikka Lily ei ollut suostunut. Jamesilla oli hänet, miksi hän tarvitsi Lilyn? Mitä väliä sillä perhanan tytöllä oli? Miksi Lilyä tarvittiin tuhoamaan kaikki heidän väliltään?
Siriuksen käsi kohosi kuitenkin Jamesin olkapäälle lohduttavaisena.
"Miksi edes yrität enää?" Sirius kysyi, ehkä hieman liian kovaa, hieman liian pyytävästi, mutta kuitenkin. James ei edes huomannut toisen äänensävyä. Poika vain kallisti päätään ja ravisti sitä pienesti. Silmät täyttyivät jo kyynelistä kaiken turhautumisen takia, eikä hän voinut kuin pyyhkiä niitä hieman pois. James oli se, joka pystyi itkemään Siriuksen edessä, Sirius ei osannut. Ei voinut, eikä uskaltanut. Siriuksen käsi hieroi Jamesin olkapäätä. Miten oli niin vaikeaa olla vetämättä parasta ystäväänsä syliinsä, tuudittaa tätä uneen ja rakastaa tätä aina? Miksei hän...
"En minä edes tiedä." James rikkoi taas hiljaisuuden. Yllättäen poika painoi päänsä Siriuksen käden päälle ja nytkähti tukahdetun nyyhkytyksen voimasta. "En minä tiedä."
Sirius katsoi vaivaantuneena poikaa. Oliko 15 -vuotiaan normaalia itkeä? Sitten hän päätti, että kyllä oli ja vetäisi Jamesin kokonaan itseään vasten. Hän kietoi kätensä itkevän pojan ympärille ja keinutti tätä hiljaa, antaen Jamesin vain itkeä suruaan ulos, kietoa sormensa hänen omiensa ympärille ja keinua hänen kanssaan. Sirius painoi päänsä toisen omaa vasten ja tunsi selvästi pojan ruumiin vavahtelun, kun nyyhkytykset kaikuivat ilmassa. Pitkätukkainen nuorukainen oli ollut aina huono lohduttamaan, ei hänen rakas äitinsä koskaan suonut hänelle minkäänlaisia tunteita. Kukaan ei ollut lohduttanut häntä mitenkään ja kova kuori kovettui entisestään. Hän ei edes tiennyt, mikä oli hänen oikea minänsä.
Hiljalleen James rauhottui, kellonkin mennessä jo reippaasti yli ajan. Oli ihme, ettei kukaan ollut tullut sanomaan heille mitään, mutta he olivat sillä hetkellä vain onnellisia siitä. He istuivat paikoillaan, James Siriuksen syleilyssä, pää painuneena toisen hartialla, hengittäen syvään ja tyynesti. Se oli rauhallisuuden tyyssija Siriukselle, täyttynyt toive, joka oli niin rakas, kuin hän oli kuvitellutkin. Käsi silitteli Jamesin vatsaa, toisen häiriintymättä siitä lainkaan.
Oikeastaan oli täysin mahdollista, että poika jopa nautti siitä.
James käänsi raukeana päätään Siriukseen päin. Sirius saattoi nähdä niistä jonkin hyvin oudon loisteen. Se oli vieras, mutta silti niin tuttu. Monet olivat katsoneet häntä noin, tytöt ainakin. Aivan kuin... James olisi halunnut häntä. Voisiko se olla mitenkään mahdollista? Katsellessaan toisiaan Siriuksen käsi pysäytti liikkeensä ja aika tuntui pysähtyvän täysin, hiljaisuuden ottaessa lisää valtaa itselleen. Katseet lukitsivat toisen toiseensa, kuin vetäen heitä yhä lähemmäs ja pian Sirius pystyi tuntemaan Jamesin hengityksen poskellaan. Sulkien silmänsä hän painoi huulensa toisen huulille, tuntien niiden pehmeyden erittäin helposti.
Olivathan he ennenkin suudelleet, niin kai monet parhaat ystävät olivat joskus tehneet. Se oli ollut kuitenkin vain humalainen hellyydenosoitus, aivan kuten läpsäiseminen takapuolelle. Nyt tässä vain oli jotain oikeaa, jotain todella syvää ja silti harkitsevaa ja suloista. Jamesin kädet hänen kaulallaan ja huulet hänen omillaan, kielet kietoutuneena toisiinsa. Hän kaatui selälleen, saaden Jamesin kokonaan päälleen, tuntien tämän vatsan omaansa vasten, kietoen kätensä toisen vyötärölle, valuttaen niitä hiljaa pakaroille. Sirius pystyi tuntemaan Jamesin virnistävän hänen huuliaan vasten eikä pystynyt itsekään vastustamaan virnettä huulillaan. Aika tuntui palaavan peliin, vaikka sen olisi halunnut pysähtyvän siihen paikkaan, siihen lämpöön ja ystävyyteen. Siihen kohtaukseen, jonka ei annettu jatkua pitkälle.
xxx
Vaikka kaikesta tuntui olevan liian kauan aikaa, pystyi Sirius edelleen tuntemaan Jamesin huulet omillaan. He olivat suudelleet monia kertoja myöhemminkin, salassa, jolloin siihen oli liittynyt suuri jännitysnäytelmä, milloin pakoillessa Voroa, milloin muita kelmejä. Hymy nousi huulille, silmät sulkeutuivat. Kaikki oli ollut kuin hyvää unta, joka päättyi aina liian aikaisin.
James oli löytänyt Lilyn, Lily Jamesin. Ja pian hänestä tuli kummisetä mustatukkaiselle pojalle, jota hän vihasi ja rakasti niin paljon, ettei tiennyt enää tunteistaan mitään. Ylpeä isä ei koskenut häneen, pysyi erossa liian pitkään, tuhoten ystävyyden loppua kohden. Hän riutui ja yritti tavoittaa Jamesin katseen, saaden osakseen vain virneen, joka peitti silmissä pilkahtaneen kaipauksen.
Kuinka Sirius rakastikaan Jamesia. Liian paljon, liian myöhään. James katosi, antamatta hyvästejä, jätti taakseen vain kaipuun entiseen ja rakkauden kadonneeseen sieluun.
x
Kommentteja?