Nimi: Hyvää joulua, John
Kirjoittaja: Vlad
Fandom: Sherlock (BBC)
Ikäraja: K11
Paritus: Johnlock
A/N: En tiedä, kuinka vanha teksti tämä on, mutta löysin tiedostojeni syövereistä vanhan Sherlock-ficin, jonka olen joskus kirjoittanut ja kun en löytänyt tätä julkaisemieni joukosta (yritin silmäillä kirjoittamani Sherlockit perusteellisesti läpi), niin ajattelin julkaista tämän nyt. Todennäköisesti kuitenkin tämä on alun perin kirjoitettu n. 10 vuotta sitten, kun olin enemmän Sherlock-fandomissa ja kirjoittelin näitä ficcejä enemmän. Paljon oli tiedostojen syövereissä erilaisia pätkiä, mutta tämä oli valmis. Julkaisen tämän nyt siinä muodossa kuin missä olen sen tuolloin 10 vuotta sitten kirjoittanut - editoimatta ja muokkaamatta tätä nykyistä kirjoitustyyliäni vastaavaksi.
John istui ikkunan ääressä ja katseli, kuinka pehmeät valkoiset lumihiutaleet tanssahtelivat kevyesti ilman halki ennen kuin laskeutuivat varovasti kuin uteliaat höyhenet kylmälle maalle, joka ei kuitenkaan ollut niin kylmä, että lumihiutaleet olisivat jääneet sitä valkeallaan täplittämään. Lumi oli Johnista varsin harvinaista herkkua, hän kun sattui olemaan sitä mieltä, että oli yleensä aivan liian lämmintä siihen, että taivaalta olisi vihmonut jotain muutakin kuin pelkkää vettä tai korkeintaan räntää. Eikä hän kuitenkaan halunnut mainita ajatuksistaan Sherlockille, koska mies olisi vain kaivellut muistiaan ja pamauttanut pöydälle jonkin suuren tietopaketin Lontoota murjoneista lumimyrskyistä tai sitten vaihtoehtoisesti todennut, että lumisade ei ollut olennaista, joten mies oli poistanut kaiken siihen liittyvän tiedon mielestään. John huokaisi. Joskus hänestä tuntui siltä, että hän asui yhdessä ison lapsen kanssa, jonka jokaista liikettä piti vahtia, koska muuten tämä olisi räjäyttänyt mikron tai tunkenut ties mitä matoja jääkaappiin sanoen, että se oli jokin hieno tieteellinen tutkimus, jota ei saanut häiritä. Monessa asiassa tämä pitikin paikkaansa, vaikka Sherlock sitä varsin kovaäänisesti vastustikin.
”John!” Sherlock huusi olohuoneen puolelta, äänellä, josta John tiesi välittömästi edes olohuoneen suuntaan vilkaisematta, että konsultoiva etsivä istui parhaillaan nojatuolissaan polvet rintaansa vasten ja sormeili viulunsa kaulaa. John oli kuullut tuon äänensävyn ja tavan lausua Johnin nimi niin monta kertaa, että villapaitaan pukeutuva mies osasi jo pelätä pahinta äänen kuullessaan. Kun Sherlock puhui tuolla äänellä, tiedossa ei ollut koskaan mitään, mistä John olisi erityisemmin pitänyt.
John kuitenkin nousi paikaltaan ja rahjusti hitaasti olohuoneeseen, jääden nojaamaan ovenpieleen, haluttomana menemään huoneeseen jostain varsin kummallisesta syystä, jota mies ei itsekään osannut määritellä saati sitten selittää kenellekään. Sherlock ei kuitenkaan tuntunut huomaavan tätä, vaan kääntämättä katsettaan nyökkäsi kohti portaita, jotka veivät asunnon alakertaan. John vilkaisi rappusi nopeasti katsoen sitten etsivää ilmeellä, joka kysyi ”mitä sinä haluat?”
”Käytkö kaupassa?” Sherlock kysyi, vaikka John pystyikin kuulemaan varsin kehnosti verhoillun käskyn sen takana.
”Entä jos minä sanoisin, että en halua käydä kaupassa juuri nyt?” John kysyi hymyä äänessään, vaikka tiesi että jos hän alkaisi pelaamaan jotain peliä Sherlockin kanssa, hän tulisi häviämään sen ennen kuin peli ehti edes kunnolla alkaakaan.
”Silloin minä sanoisin, että sitten emme varmaan syö mitään jouluruokaa”, Sherlock vastasi katsomatta vieläkään Johniin, mikä jostain syystä ärsytti mainittua villapaitamiestä suunnattomasti.
”Mihin me jouluruokaa tarvitsemme? Meillähän on vaikka mitä jääkaapissa.”
Sherlock hymyili. Ensimmäistä kertaa ovela ja varsin pieni hymy pääsi nykimään miehen huulia.
”Oletko katsonut jääkaappiin sen jälkeen, kun viimeksi kävit kaupassa? Etpä tietenkään, muutenhan olisit jo kirmannut iloiten kauppaan joululauluja lauleskellen kuin kuka tahansa noista kadulla kiitävistä jouluhöseltäjistä, joiden mielestä joulu on paras aika vuodesta, koska silloin ihmiset kuvittelevat, että maailmassa on kaikki hyvin”, Sherlock jupisi, mikä sai Johnin hymyilemään. ”Jääkaapissa ei ole muuta kuin minun viimeisin tutkimukseni.”
John huokaisi. Yleensä Sherlockin tutkimukset tarkoittivat jotain aivan omituista ja yleensä jopa jotain varsin kuvottavaa.
”Mitä tällä kertaa?” John kysyi, yrittäen estää huokaisua pääsemästä livahtamaan hänen ääneensä.
”Paramecium-viljelmä.”
”Para- mikä?”
”Pa-ra-me-cium, Kansan suussa yleensä tunnettu myös nimellä tohvelieläin”, Sherlock selitti, vähän sen näköisenä, että hänestä tuntui kuin hän olisi selittänyt jotain varsin yksinkertaista asiaa lapselle.
Jos totta puhuttiin, John tunsi olonsa joskus lapseksi etsivän rinnalla. John ei ollut Sherlockiin verrattuna mitään, vain satunnainen ihminen, jolla ei ollut mitään mahdollisuutta pärjätä Sherlockin rinnalla, kun tämä rehvasteli omituisilla päättelyketjuillaan, jotka olivat saada kaikki miehen lähipiirissä järjiltään, vaikka kukaan muu kuin Sally Donovan ei uskaltanutkaan sanoa mitään.
John ei kuitenkaan sanonut mitään, tyytyi vain nyökkäämään nopeasti ja meni sitten kurkistamaan jääkaappiin, vaikka tiesikin, että olisi luultavasti ollut kaikkein parasta jättää tarkempi tutkimus sikseen ja luottaa vain Sherlockin sanaan. Heti kun jääkaapin ovi oli auki, John nyrpisti nenäänsä. Heti ensimmäisellä hyllyllä oli iso astia täynnä jotain mystistä ja varsin pahalta haisevaa ainetta, jossa ei näyttänyt olevan mitään. John ei kuitenkaan kajonnut astiaan, mutta kurkisti kuitenkin jokaiselle jääkaapin hyllylle ennen kuin huomasi pienen rasian jääkapin perukoilla.
”Mikä tämä rasia on?”
”Mikä rasia?”
”Tämä täällä jääkaapin perällä? Miksi jääkaapissa edes on rasia?”
Olohuoneesta kuului ensin huokaisu ja sitten nojatuolin jousien narahdus, kun Sherlock nousi seisomaan ja lähti kävelemään paljain jaloin Johnin luokse keittiöön. Johnia huomattavasti pidempi mies pysähtyi aivan toisen taakse ja hymyili.
”Se on joululahja. Se on jääkaapissa, koska se pitää säilyttää kylmässä.”
”Joululahja?”
”Niin, ihmiset antavat toisilleen joululahjoja jouluaattona. Minä halusin tänä jouluna ostaa joululahjan, vaikka en niitä tavallisesti harrastakaan.”
John hymyili kääntyessään Sherlockin puoleen.
”Kiitos.”
Sherlock vain hymyili. ”Ole hyvä.”
John pujotti sormensa varovasti etsivän sormien lomaan ja antoi niiden vaeltaa hiljaa toisen miehen kämmentä ja kämmenen selkää pitkin, kunnes ne löysivät paikat, joihin ne mukavimmin asettuivat. John käänsi katseensa kohti yksityisetsiväystäväänsä ja nousi varpailleen ja rykäisi ennen kuin painoi huulensa hivenen kysyvästi Sherlockin huulia vasten. Etsivän huulet olivat hivenen karheat, ne maistuivat tupakalle – mies oli selvästi polttanut, vaikka sanoikin, että ei enää polttanut ollenkaan vaan pärjäsi vallan hyvin nikotiinilaastareilla. Villapaitaan pukeutunut entinen armeijalääkäri ei kuitenkaan jaksanut valittaa asiasta, hän keskittyi vain suutelemaan Sherlockia ja tutkimaan tämän suuta omallaan, nauttien siitä, että etsivä oikeasti vastasi hänen suudelmaansa epäröityään ensin hetken tavalla, joka jostain syystä oli hyvin tyypillistä Sherlock Holmesille.
John voihkaisi Sherlockin huulia vasten ja hieman kierähtäen hän pakotti toisen seinää vasten ja alkoi päämäärättä vaeltelevilla käsillään etsiä miehen paidan helmaa saadakseen kiedottua sormensa sen ympärille ja saadakseen sen lopulta heitettyä miehen pään yli lattialle. Sherlock voihkaisi myös, vähän matalammalla äänellä kuin yleensä ja rikkoi heidän suudelmansa.
”John”, mies kuiskasi käheällä äänellä ja tuijotti ystäväänsä elohopeanharmailla silmillään hyvin tiukasti.
”Sherlock”, John vastasi äänellä, josta kaikui malttamattomuus, jonka mies niin kovasti yritti hillitä.
”Sinun pitäisi edelleen käydä kaupassa”, Sherlock kuiskasi ja hymyili sitten, aivan kuin pehmentääkseen varsin kovana kalskahtavia sanojaan. John huokaisi.
”Niin pitäisi, mutta on toinen asia aionko tehdä sen. Tällä hetkellä – enpä usko.”
Sherlock huokaisi, mutta antautui uudelleen suudelmaan, joka tällä kertaa johdatti heidät makuuhuoneeseen, jonka seinällä riippuvasta alkuaineiden jaksollisesta järjestelmästä John tunnisti huvittuneena huoneen olevan Sherlockin. Hiljaa naurahtaen John kaatui vuoteelle ja antoi Sherlockin riisua hänen vaatteensa ja viikata ne varsin suttuisesti huoneen nurkkaan. Tämä ei ehkä ollut kaikkein jouluisin tapa viettää joulua, mutta Johnille se oli parempaa kuin mikään muu, hän oli kuitenkin saanut Sherlockilta jo useamman lahjan kuin mitä tämä oli koskaan antanut – vaikka vain yksi niistä lahjoista oli sellainen, mitä kuka tahansa muu, myös Sherlock, olisi pitänyt varsinaisena joululahjana.
”Hyvää joulua, Sherlock!” John kuiskasi käheällä äänellä miehen korvaan, kun he makasivat rinnakkain vuoteella.
”Hyvää joulua, John”, Sherlock vastasi, vaikka tiesi, että John ei olisi kaivannut vastausta toivotukseensa.
