Title: Kuuma / Kylmä
Author: Larjus
Fandom: Amour Sucré
Characters: Francis, Nathaniel
Chapters: oneshot
Genre: Drama, slice of life, jonkinasteinen hurt/comfort
Rating: S
Disclaimer: Hahmot ja sarja ovat ChiNoMikon luomuksia ja kuuluvat hänelle ja Beemooville. Teksti on minun ajantappotuotoksiani koulusta.
Summary: Nathaniel on sairas, mikä huolettaa jopa Francisia.
A/N: Osallistuu haasteisiin
Ihanat, kamalat kakarat sekä
Otsikoinnin iloja.
Jotain mun jännää kokeiluu Francisista. Halusin kirjottaa vähän sen "pehmommasta" puolesta ^^
Nathaniel on joku skidi tässä (eli ei todellakaan niin vanha kuin pelissä
)
Kuuma / KylmäFrancis ei ollut koskaan nähnyt Nathanielia niin eleettömänä, ja se jos mikä pelotti häntä. Nukkuessaankin pojassa oli normaalisti enemmän elinvoimaa, mutta nyt tämä makasi sängyllään päiväpeiton päällä kalpeana ja voimattomana. Ainoastaan hidas mutta raskas hengitys kieli siitä, että pojassa oli jotain eloa jäljellä.
Kuumemittari oli hetkeä aiemmin kertonut, että Nathanielilla oli korkea kuume, lähes neljäkymmentä astetta. Se oli noussut huimiin lukemiin illan ja yön aikana, koska vielä edellisenä päivänä Nathaniel oli ollut eloisa – tosin tavallistakin ärtyisämpi ja hangoittelevampi – eikä ollut hohkannut kuumaa. Ero pojan käytöksessä näiden kahden päivän välillä oli epäuskottavan suuri. Vaikka Francisin oli lähes mahdoton sietää poikansa normaalia käytöstä, johon kuului jatkuva kiukuttelu, siskon tahallinen härnääminen ja sääntöjen rikkominen, hän olisi koska tahansa kestänyt mieluummin sitä kuin katsonut elottomana mutta silti rauhattomana lepäävää kuumeista poikaansa.
Francisista tuntui pahalta. Aivan niin kuin Nathaniel, hänkin oli toiminut eilen kutakuinkin normaalisti, vaikkakin pojan hankala käytös oli kuluttanut hänen lyhyet hermonsa nopeasti loppuun. Hän ei ollut hyväksynyt pojan tottelemattomuutta tai siskon kiusaamista ja olikin antanut tälle isän kädestä. Ei Francista sinällään vaivannut lasten fyysinen kurittaminen, olihan hän itsekin kasvanut siihen, mutta nyt hänestä tuntui, että hän oli tehnyt väärin. Mitä jos Nathaniel olikin vain yrittänyt kiukuttelullaan ilmaista huonoa oloaan?
Nämä mietteet olivat lopulta ajaneet Francisin Nathanielin vuoteen vierelle. Hän ei normaalisti vartonut sairastuneita tai nukkumaan meneviä lapsiaan, se oli Adélaïden tehtävä, mutta nyt rutiinit eivät tulleet kuuloonkaan. Hän halusi välttämättä istua nukkuvan Nathanielin vierellä ja seurata, miten hänen voimaton sairas poikansa tulisi pikkuhiljaa kuntoon. Koska niinhän kävisi, varmasti, eikö vain?
”Tietenkin Nathaniel tulee kuntoon”, Adélaïde oli tokaissut, kun Francis oli tuonut asian ohimennen puheeksi. ”Kova kuume vie voimat, mutta ei se yleensä kauaa kestä. Nathaniel on terve ja entisellään ennen kuin huomaatkaan.”
Adélaïde oli vielä lisännyt, että vaikka sairaus olikin ikävä kaikin puolin, heidän kannattaisi nauttia näistä hetkistä, kun Nathaniel ei aiheuttanut harmia ja ongelmia kenellekään vaan nukkui hiljaa omassa sängyssään. Jollain asteella Francis oli samaa mieltä, mutta päällimmäisenä hänellä oli mielessään vain halu saada vanha tuttu Nathaniel takaisin. Kuumeen vaikutukset olivat hänelle liian pelottavaa katseltavaa.
Francisin sydän oli hypätä kurkkuun, kun hän havaitsi Nathanielin heräävän unestaan. Poika kääntelehti hitaasti paikallaan yrittäen saada jäykät raajansa parempaan asentoon. Hän avasi silmänsä, niiskutti ja yski kuivasti vaivautumatta peittämään suutaan.
”Nathaniel”, Francis henkäisi aivan kuin hänen poikansa olisi herännyt kuolleista.
Nathaniel katsoi isäänsä väsyneesti ja näytti surkealta.
”Kylmä”, hän sanoi sitten. ”Haluan peiton.”
”Ei käy”, Francis joutui kieltäytymään, vaikkei mitään muuta halunnutkaan enemmän kuin antaa Nathanielille peiton. ”Äiti sanoi, että liika vaatetus ja peitot voivat lisätä kuumetta, ja sitähän me emme halua, vai mitä, Nathaniel?”
”Haluan peiton”, Nathaniel sanoi uudestaan.
Pojan sanat muistuttivat Francista siitä, että hänen poikansa oli jossain piilossa tuon kuumeen ja uupumuksen takana. Terve tai ei, ei tämä tuntunut välittävän hänen sanoistaan vaan välttämättä pani vastaan.
”Kylmä”, Nathaniel valitti hiljaa. Hänen silmäkulmissaan kimalsivat kyyneleet, jotka saattoivat yhtä hyvin olla aitoja kuin silmänlumettakin. Nathaniel tuotti enemmän krokotiilinkyyneleitä kuin yksikään lapsi, jota Francis oli koskaan nähnyt. Siksi hänen oli yleensä vaikea ottaa pojan itkuja todesta. Nyt Francis kuitenkin oli varma, että kyyneleet olivat totta, Nathanielin voinnin ainoa konkretia, jonka tämä kykeni voimattomuudeltaan tuottamaan.
Kyynelten lisäksi Francis huomasi, että Nathaniel tärisi. Ei ihmekään, että tämä halusi peiton. Mutta miten saattoikaan olla niin, että Nathaniel paleli ja koki olevansa kaikin puolin jäätynyt, kun todellisuudessa hän hohkasi kuumaa? Poikansa tuskan näkeminen korvensi Francisin sydäntä. Miksei hän itse ollut kuumeessa ja Nathaniel terveenä? Pojasta ei ollut edes käsittelemään sairauttaan. Tämä ei ymmärtänyt.
Francis halusi tehdä jotain jälkikasvunsa vuoksi. Hän halusi antaa tälle peiton. Mutta sitä hän ei enää voinut tehdä. Hän oli hetki sitten sanonut, ettei peittoa tulisi, eikä hän koskaan peruisi sanojaan, ei edes tällaisessa tilanteessa. Sitä paitsi Adélaïde oli muistuttanut häntä useasti, ettei Nathanielia saisi hukuttaa vällyihin tai paksun vaatetuksen alle tai kuume vain nousisi.
Hitaasti Francis nousi ylös tuolista mutta ei lähtenyt pois Nathanielin luota. Hän kumartui lähemmäs poikaa ja varovaisesti nosti tämän syliinsä. Nathaniel tuntui väsyneeltä ja ponnettomalta mutta kuitenkin tarttui toisella kädellään varovasti isän paitaan. Poika niiskaisi ja painoi päänsä Francista vasten. Hänen päänsä painoi ikävästi Francisin solisluuta, mutta tämä ei yrittänytkään vaihtaa poikansa asentoa. Nathaniel oli nyt tärkeämpi. Ei hänestä niin väliä.
Isän ruumiinlämpö tuntui Nathanielista hyvältä. Hän oli muutenkin vain harvoin isän sylissä, vaikka siinä oli oikeastaan oikein hyvä olla. Oli lämmin, kylmyys hellitti, ja isän vahvat käsivarret sekä sydämensyke tuntuivat rauhoittavilta. Hänen oli pakko kohottaa kättään varovasti ja hipaista sillä isän leukaa. Hän hymyili väsyneesti. Parta tuntui yhä niin karkealta kuin pitikin.
Francis tunsi Nathanielin rentoutuvan hänen sylissään. Hengitys oli edelleen raskasta ja väsynyttä mutta tasaisempaa kuin hetkeä aiemmin. Eikä poika enää jatkanut ponnetonta valitustaan. Francis piteli poikaa tiukasti ja mutta hellästi ja kuvitteli mielessään suorastaan imevänsä kuumeen tästä pois, mutta samalla myös vieden häneltä kylmyyden ja antavan tilalle lämpöä.
”Nathaniel, tule pian kuntoon”, hän sanoi hiljaa sipaisten sormenpäillään tämän vaaleaa tukkaa.
Francis ei tiennyt, kuinka kauan hän istui makuuhuoneessa hämärässä valossa Nathaniel sylissään. Poika yski satunnaisesti kuivaa yskäänsä, mutta muuten ei kuulunut ääntäkään. Oli kulunut ehkä tunti, ehkä kaksi, ehkä vain vartti, mutta lopulta Francis havaitsi, että Nathaniel oli nukahtanut uudestaan. Verrattuna siihen, millainen tämä oli ollut aiemmin sängyllä nukkuessaan, Nathaniel vaikutti nyt levolliselta.
Tämä hetki ei kestäisi kauaa, Francis tiesi sen. Nathaniel ei koskaan sairastanut kauaa, ja pian tämä saisikin energiansa takaisin ja peuhaisi taas kuten tavallisesti. Ehkä jo huomenna koittaisi paluu arkeen, ja Francisin lyhyt pinna joutuisi taas koettelemuksiin Nathanielin uhman ja itsekkyyden kanssa. Tätä hetkeä siis pitäisi vaalia. Francis ei voinut olla hymyilemättä huolestaan huolimatta. Nyt oli hyvä. Hänen oli hyvä olla.
Hänen oli lämmin.
