Nimileikki, K-11, 16/47, nimitaikuutta ja kesäseikkailua (hiddenben & Kaarne)

[hiddenben]

Nimi: Nimileikki
Ikäraja: K-11
Kirjoittajat: hiddenben & Kaarne
Fandom: originaali
Yhteenveto: Kuinka voi pärjätä nimileikissä, jos oma nimi ei tunnu lainkaan oikealta?
Haasteet: Finfanfun1000 (480. Seikkailu), Originaalikiipeily (sanalla peili).

K/H (Kaarneen alkuperäisestä tervehdyksestä muokattuna): Tämä tarina on kirjoitettu marraskuussa 2020, kun minä ja Kaarne naputtelimme yhdessä NaNoWriMon. Kaarneen mukaan minä olin parivaljakkomme sinnikkyys ja selkäranka, ja Kaarne kuulemma pysytteli matkassa jotenkuten (sisulla hänkin!), mutta maaliin päästiin! ♥ Tarinan pohjaidea lähti Kaarneen näkemästä unesta, jossa hän tapasi Padan, Mandoliinin, Hellyyden ja Pääskyn, ja sittemmin mukaan liittyivät muun muassa minun kutsuma Harmi ja Okaketun keksimä Vala. Osallistuimme Nimileikillä myös kirjoituskilpailuun, mutta tällä kertaa palkintosijoille asti ei päästy, ja julkaisemme tarinan seuraavaksi Finissä muidenkin iloksi. (Osittain tarkoituksena on myös motivoitua julkaisun myötä editoimaan luku kerrallaan parempaan kuntoon, vaikka tarina kokonaisuudessaan onkin jo aika erinomainen. Ainakin jos meiltä kysytään. )

Julkaisupäivä on aina perjantai. Tarinan kaksi näkökulmahenkilöä – Pata ja Hellyys – vuorottelevat luvuissa, ja Kaarne olen kirjoittanut Padan luvut, minä taas Hellyyden. Tässä ensimmäisessä luvussa tavataan siispä Pata.

Toivottavasti nautitte Nimileikin lukemisesta. ♥ Sen kirjoittaminen on ollut meille suuri ilo, ja tuntuu hyvältä päästä jakamaan se viimein myös muiden kanssa. Tämä tarina on meille molemmille tärkeä.

*

Nimileikki

Ei nimi miestä pahenna, ellei mies nimeä.
― suomalainen sananlasku


Ensimmäinen osa: Jalavasaari


Ensimmäinen luku: Pata

Merellä satoi lunta. Pata seisoi lauttamajansa oviaukossa ja tuijotti tuimasti lähestyvää pilvirintamaa. Kauas ulapalle ei enää nähnyt, sillä sakea pyry peitti näkyvyyden, ja Pata arveli, että he joutuisivat pian kaikki ahtautumaan tuulensuojaan hänen majansa kaminan ääreen.

Vielä eilen sää oli ollut kaunis ja helteinen. Heidän kylänsä oli ajelehtinut suuren saaren poukamaan ja Hellyys, Pata, Entäs ja Runo olivat jo käyneet tutkimassa sen rantaa. Saari oli enimmäkseen lehtipuiden ja vihreän ruohon peitossa, eikä siellä vaikuttanut asuvan metsäkauriiden, jänisten tai pikkulintujen lisäksi oikein mitään. Saaren keskellä nökötti tosin tuulien pieksemä ja sammaleella kuorrutettu mökki, jota he eivät olleet vielä tohtineet lähestyä.

“Vaikka pahalta nyt näyttää, älä liikaa pelkää / luulen, että taikuus myllertää merenselkää. / Mutta olipa siihen mikä tahansa syy / ennemmin tai myöhemmin myrsky nöyrtyy”, Runo huikkasi vastapäisen lauttamajan oviaukosta. Hän hypähti lautalta toiselle ja jäi seisomaan Padan majaa kiertävälle ulkonemalle.

Runolla oli pitkät mustat hiukset, jotka ulottuivat laineina aina puoliselkään asti. Hän sitoi ne useimmiten paksuksi nutturaksi niskaansa, mutta nyt hiukset olivat unen jäljiltä vielä auki ja pörröiset.  Siitä huolimatta Runon harmaiden silmien katse oli terävä ja hänen ilmeensä valpas, kun nuori mies tiiraili merelle. Pata pani merkille, että Runon nenän ja poskipäiden vaalea iho punoitti aavistuksen. Hänen pitäisi muistuttaa Runoa aurinkorasvan tarpeellisuudesta – kunhan kesän katkaissut lumipyry menisi ohi.

“Se nyt on selvää, että kyse on nimestä. Ei sitä tarvitse minulle vääntää rautalangasta”, Pata mutisi. “Kyllä minä tiedän, että on kesä. Mikä muukaan merta voisi järkyttää tuolla tavoin?”

Runo hymähti. “Älähän nyt, Pata, kuitenkaan / ala liiaksi mutkia oikomaan. / Ei maailman taikuus vain nimiin tyhjene / ja sinun on parasta ymmärtää se. / Ne voivat meidät sitoa, määrittää / mutta paljon silti vapaaksi jää. / Ja vaikka arvelen, että nimi pyryyn nyt syynä on / ei olisi joku muu selityskään mahdoton.”

Pata irvisti. “Sinä et ole aamuisin kaikista parasta keskusteluseuraa”, hän totesi. “Riimittelysi särkee päätä.”

“No, jos viitsit minulle kahvia keittää / voit sitten minut ulos heittää”, Runo vastasi tyynesti. Pataa ärsytti sekin. Hän tiesi kyllä, ettei riimittely ollut Runon syytä – minkäpä kukaan heistä nimelleen mahtoi? – mutta siitä huolimatta se kävi hermoille.

Oikeasti kyse ei kyllä ole riimittelystä, Pata toppuutteli itseään. Sinulla on vain huono päivä, koska inhoat kylmää ja sitä, että joudut jakamaan kotisi koko kylän kanssa. Ja tietenkin se huolestuttaa, kun yhtäkkiä alkaa sataa lunta keskikesällä. Ketäpä ei huolestuttaisi? Paitsi ilmeisesti Runoa, joka puhui jälleen, nyt verkkaisemmin:

“Mitä olen vähän miettinyt, että / jospa selviäisimme riidatta, törmäyksettä. / Puolet meistä jos vaikka tarkistaisi / ehkä mökistä saaren suojan saisi.”

Pata tuhahti. “Sen kuin käytte tarkistamassa. Minä laitan joka tapauksessa kaminan kuumenemaan ja alan keittää puuroa.”

Runo nyökkäsi. Hän vihelsi kuuluvasti kolme kertaa. Pääsky pudottautui taivaalta heti ja laskeutui heidän eteensä. Hän häilähti ihmiseksi vain hetkeä ennen lautan kanteen törmäämistä. Pata oli nähnyt muodonmuutoksen nyt jo satoja kertoja, mutta siitä huolimatta se sai hänet edelleen säpsähtämään. Lintumuodossaan Pääsky oli pieni, hento ja vikkelä, kun taas ihmisenä hän oli tanakka ja kömpelö poika. Pääskyn puhe oli kuitenkin yhtä pulppuilevaa ja sirkuttavaa myös ihmismuodossa, ja sekin sai Padan pään särkemään.

Pääsky pujahti Padan ohi tämän majaan ja ryhtyi kolistelemaan astioita. Pata huokaisi, muttei ryhtynyt torumaan, sillä nyt heillä oli muutakin mietittävää, ja sitä paitsi Pääsky oli kuullut saman saarnan jo kymmeniä kertoja. Hän oli heistä nuorin, vasta yksitoistavuotias, mutta myös koko lauttakylän omapäisin ja kurittomin tapaus heti Harmin jälkeen. Ellei sitten Hellyyttä otettu lukuun, mutta Hellyyden kurittomuudessa oli kyllä oikeastaan kyse omapäisyydestä ja siitä, ettei hän yleensä yrittänytkään tulla toimeen muiden kanssa.

Mandoliini vihelsi kauempaa vastaukseksi. Ääni oli eksynyt ja vähän valju, mutta mikäli Mandoliinia itseään oli uskominen, se johtui vain siitä, että hänen oma äänensä kaipasi kipeästi Lauluaan. Mandoliini – pienikokoinen tummaihoinen tyttö, jolla oli vallaton kiharatukka ja maailman valoisin hymy– itse ilmaantui pian kirkkaankeltaiseksi maalatun majansa oviaukkoon ja kohotti viisi sormea pystyyn sen merkiksi, että tarvitsisi vielä muutaman minuutin ennen kuin kipittäisi keskuslautalle.

Entäs kiersi Padan ja Runon luokse ulkonemaa pitkin. Hänen majansa oli ankkuroitu Padan majan taakse, mutta vaikka lyhin polku olisikin kulkenut suoraan Padan kodin läpi, hän kiersi aina ulkoreittejä pitkin. Sitä Pata arvosti, koska kukaan muu koko kylässä ei tuntunut kunnioittavan hänen yksityisyyttään lainkaan, vaan he tulivat ja menivät miten lystäsivät. (Asialla saattoi olla jotakin tekemistä sen kanssa, että Padan koti oli myös se paikka, jossa suurin osa lauttakylän ruokavarannoista sijaitsi, mutta se nyt ei ollut Padan syy, vaan hänen nimensä. Ja nimeään Pata inhosi.)

Entäs vilkaisi selälle. “Luuletteko, että meidän täytyy suojautua lumimyrskyltä? Kuinka pahaksi se mahtaa äityä?”

Entäs oli pyöreäkasvoinen tyttö, jolla oli paksusankaiset mustat silmälasit ja niin valtava määrä pisamia, että Pata ajatteli toisinaan, että maustepurkin kansi oli irronnut niitä siroteltaessa. Hänen hiuksensa olivat lämmintä oranssia ja aina pörrössä, sillä Entäs leikkasi ne epätasaisesti.

“Me tässä aloimme juuri pohtia / että voisimme ehkä tohtia / saaren mökin oveen kolkuttaa / jos siellä voisi poutaa taas odottaa”, Runo vastasi Padan puolesta. Hän naputti huultaan mietteliäänä etusormellaan. Myrskyrintama lähestyi hitaasti, kuin hiipien, ja ilma tuoksui jo saapuvalta lumelta. Lauttakylän yläpuolella taivas oli edelleen kirkas ja kesäinen.

“Pitäisikö lautat kiskoa rantaan?” Entäs kysyi.

“Ei tuo vaikuta sellaiselta lumimyrskyltä, vaikka toki on huolestuttavaa, että lunta sataa keskellä kesää”, Pata pohti. Runon kanssa käyty keskustelu oli rauhoittanut hänen mieltään. “Mutta tuulta tai valtavia aaltoja ei näy. Vain pilviä ja pyryä.”

“Myrskyillä on tapana muuttua / ne voivat leppyä tai suuttua. / On vaaraksi liikaa olettaa / siinä helposti virheistään maksaa saa.”

Pata veti syvään henkeä ja yritti säilyttää malttinsa. “Minä keitän teille kahvia ja teetä ja pakkaan voileipiä mukaan, jos aiotte oikeasti lähteä selvittämään, sopiiko maja tuulensuojaksi. Ketä otatte mukaan?”

“Pääskyn ja Mandoliinin ajattelin / ja ehkä mukaan mahtuisi Entäskin?” Runo kohotti kysyvästi kulmaansa punatukkaiselle tytölle.

“Jos Pataa ei haittaa jäädä tänne nelistään Hellyyden, Harmin ja Valan kanssa”, Entäs vastasi.

“Vähemmän ahdasta”, Pata kohautti olkiaan. “Kunhan katsotte, että Pääsky ei jää ulos pyryyn. Hän ei kestä kylmää.”

Runo nyökkäsi vakavasti. Teknisesti ottaen hän oli heistä vanhin ja siten lauttakylän johtaja, mutta koska Pata ei sietänyt komentelua tai käskyttämistä, Runo kysyi yleensä päätöksiä tehdessään myös hänen mielipidettään. (Ja Hellyyden, joka oli aivan yhtä omapäinen kuin Pata.)

Mandoliini loikki lautalta toiselle heidän luokseen. Hän oli kiskonut ylleen villapaidan, mutta sen alla oli edelleen okranvärinen kesämekko ja jalassa pelkät sandaalit. Mandoliini oli seitsemäntoista, mutta hän oli huoleton ja riehakas kesälapsi, eikä selvästikään ajatellut asioita aina loppuun saakka. Villapaita oli kuitenkin selkeä edistysaskel, ja Runo ja Pata vilkaisivatkin toisiaan kuin saman ajatuksen jakaen. Runon suupielet kipertyivät ylöspäin.

“Jos mökin ovi onkin lukossa / eikä siellä voi olla evakossa / tulemme sitten takaisin / ja silloin lämmintä kaminaa arvostaisin”, Runo sanoi vakavana.

“No kai minä sen nyt lämpimänä pidän joka tapauksessa”, Pata mutisi. Hän tiesi kyllä, että viimeinen osa Runon lausetta oli enemmän täydennys, koska riimit oli saatava kohdalleen, mutta silti itsestäänselvyydet ärsyttivät häntä.

“Pääsky, jos haluat mukaan ehtiä / et voi siellä majassa vetelehtiä”, hän huikkasi Padan olan yli. Sitten Runo haki omasta majastaan reppunsa, kehotti Mandoliinia hakemaan toiset kengät ja pukemaan housut ja heitti Pääskylle paksun villahuivin. Sillä aikaa Pata valmisteli voileivät ja kaatoi kahvin ja teen termospulloihin, jotka hän laittoi suurien villasukkien sisään. Hän ojensi eväspussin Runolle, joka nyökkäsi kiitokseksi.

Pata pujahti Runon kirjoja pursuavaan lauttaan ja seurasi sen ikkunasta saareen lähteneen veneen etenemistä. Kun tutkimusryhmä pääsi rantaan asti, ensimmäiset lumihiutaleet alkoivat leijailla taivaalta myös lauttakylän yllä.

[hiddenben]

Toinen luku: Hellyys

Hellyys makasi lauttamajansa kannella ja antoi lumihiutaleiden leijua kasvoilleen. Ne laskeutuivat hänen poskilleen, otsalle ja nenänpäähän keveinä kosketuksina. Se tuntui mukavalta ja vaaleanharmaaksi muuttunut taivas tyynnytteli Hellyyden sisällä kytevää myrskyä.

Hellyys oli ärhäkällä tuulella, koska oli saanut Padan kiinni kaipaavasta katseesta. Oli ollut lounasaika ja kaikki olivat kerääntyneet Padan lauttaan saadakseen ruokaa, ja se oli saanut Padan kiukustumaan sillä hän ei pitänyt roolista, jonka oli velvollisuudentunnosta päätynyt lauttakylässä ottamaan. Hän oli tuskin edes itse huomannut katsoneensa Hellyyttä sillä tavoin lohtua kaivaten, mutta se oli silti saanut Hellyyden tulistumaan. En minä aio lohduttaa tai puolustaa Pataa, Hellyys tuhahti itsekseen. Hän on nimensä kanssa yksin aivan kuten minäkin, ja meidän pitää selvittää omat ongelmamme omin neuvoin. Siksihän me olemme täällä.

Tällaisia tuulenpuuskia, syvällä sisimmässä kyteviä myrskyjä syttyi Hellyydessä usein - ehkä jopa useammin nyt, kun hänet oli sysätty lauttamajaan merelle yhdessä seitsemän muun kanssa. Onneksi täällä he saivat keksiä omat sääntönsä, ja Hellyys olikin jo ensimmäisenä iltana vaihtanut oman lauttansa köydet pidempiin ja liu’uttanut liinaa, kunnes jäi riittävän kauas muista lautoista irrottautumatta kuitenkaan itse lauttakylästä. Yksityisyys oli nimittäin se, mitä Hellyys itselleen eniten kaipas. Omaa aikaa ja omaa tilaa, kaukana muiden odotuksista. Siksi jokainen hellyydenkipeä katse, tuli se sitten Padalta, Runolta tai Mandoliinilta, sai Hellyyden tulistumaan.

Onneksi hän myös leppyi helposti, kunhan vain sai hetken aikaa itselleen. Tälläkin kertaa taivaan peittäneet vaaleanharmaat, paksut pilvet auttoivat hänet unohtamaan Padan pyynnön ja lumihiutaleet kutittelivat kasvoja kuin muistuttaen, ettei elämä ollut ihan niin vakavaa kuin Hellyys usein ajatteli. Hän nousi istumaan ja katseli ympärilleen. Meri oli muuttunut: aallot olivat rauhattomampia, tuuli epävakaampaa. Oli mahdollista, että kohoaisi myrsky. Paras käydä varoittamassa muita.

Hellyys nousi jaloilleen ja katsoi kauemmas merelle. Hän näki pienen soutuveneen, jonka kyydissä istuivat oranssien väripilkkujen perusteella ainakin Entäs ja Mandoliini – ja jos Mandoliini oli mukana, oli veneessä istuva pieni möykky varmaankin Pääsky. Näinkin kaukaa näki, että saattueen nuorin inhosi talvea etenkin, kun se saapui keskeyttämään kesän aurinkoiset helteet. Pääsky näkyi painautuvan vierustoveriaan vasten suojautuakseen ilkeältä tuulelta käpertymällä mahdollisimman pieneksi. Hellyys siristi silmiään ja näki, että venettä souti Runo, jonka pitkät hiukset liehuivat tuulen mukana.

Miksi nelikko oli soutamassa pois lauttakylästä, pakoon myrskyäkö? Mutta entä he muut: Pata, Vala, Harmi ja hän?

Hellyys kiersi lauttansa toiselle puolelle ja alkoi kerätä raskasta köyttä kannelle. Hyppäysetäisyydelle päästyään hän loikkasi pitkillä jaloillaan Padan lautalle. Se keinahteli voimakkaasti hänen painonsa alla, ja Hellyys toivoi, ettei Padan padassa kiehunut juuri nyt keittoa. Jos se loiskuisi yli, hän saisi Padalta lukuisia pahastuneita katseita ja seuraavaksi he varmaan söisivät liian suolaista tai pippurista keittoa päivälliseksi, sillä Padan ruoka heijasteli aina hänen tunteitaan ja tuulenpuuskiaan.

Hellyys antoi omalle lautalleen köyttä ja päästi sen jälleen pitämään saattueen perää. Sitten hän asteli Padan majaan. Se oli lauttakylän parhaimpia paikkoja: siellä oli aina lämmin ja sisään astuessa kasvoille tulvahti eriskummallisten tuoksujen sekamelska. Tällä kertaa Hellyys oli tuntevinaan lakritsijuuren tai ehkä sittenkin kuivatun basilikan tuoksun. Pata seisoi tiskialtaan ääressä ja kuurasi keittiöveistä. Hän vilkaisi Hellyyttä vain nopeasti hänen astuessa sisään. Ruokapöydän ääressä istui Vala, joka nyökkäsi hänelle tervehdykseksi.

”Minne muut menevät?” Hellyys kysyi Padalta.

”Tarkistamaan mökkiä, jos saisimme sieltä suojaa myrskyn yli”, Pata vastasi, huuhdellen veitsen matalassa astiassa ja kuivasi sen sitten pyyheliinalla.

”Annoit Pääskynkin mennä”, Hellyys sanoi jurosti, kun ei keksinyt, miten olisi paheksuntansa koko päätöksestä muuten osoittanut. Häntä harmitti, että muut olivat lähteneet lauttakylästä hänelle kertomatta.

”Runo halusi heidät mukaansa”, Pata kohautti olkiaan ja kääntyi vihdoin katsomaan Hellyyttä kunnolla. ”Olisitko halunnut mennä?”

Hellyys äännähti välttelevästi ja istui Valaa vastapäätä pöydän ääreen. Olisin mennyt, jos joku olisi kysynyt minua mukaan. Hellyys oli ollut mukana jo edellispäivänä tutkimassa saarta ja sen mökkiä, mutta tänään kukaan ei ollut ilmeisesti muistanut sitä, vaan hänet oli jätetty tänne yhdessä Padan, Valan ja Harmin kanssa.

”Toivottavasti he ehtivät takaisin, ennen kuin myrsky yltyy. Luuletko sen yltyvän?” Pata kysyi Hellyydeltä, joka kohautti olkiaan.

”Ei myrskyistä koskaan tiedä.”

Vala avasi suunsa kuin sanoakseen jotain, mutta tuli sitten toisiin ajatuksiin. Hellyys vilkaisi häntä. Ei Valankaan elämä huoletonta ollut. Sovintoonvaellusmatka oli vasta alkanut eikä kenelläkään heistä mennyt kovinkaan hyvin, mutta Vala tuntui kärsivän nimestään eniten. Vaikka Vala oli vasta yhdeksäntoista ja Hellyyttä kaksi vuotta nuorempi, hänen kulmiensa väliin oli jo muodostunut vaikeiden ajatusten muodostama uurre. Ei ollut helppoa puhua lupauksetta, sillä puhutut sanat toteutuivat Valan lausumina liian helposti. Siitä huolimatta Hellyys piti Valasta: hänen hiljaisessa seurassaan oli helppo olla.

Padan lautta heilahti jälleen, ja vain hetkeä myöhemmin Harmi astui sisään ovi paukahtaen. Hellyys huomasi, kuinka Padan otsa rypistyi ja suu muuttui tiukaksi viivaksi, mutta kun Harmi riisui kosteat kenkänsä ja sukkansa aivan oven juurella ja astui kuivin jaloin peremmälle, Pata jätti tytön – heidän kaikkien onneksi – torumatta.

”Miksei minua otettu mukaan?” Harmi kysyi kädet puuskassa, osoittamatta kysymystä oikeastaan kenellekään.

”Vene oli jo täysi”, Pata vastasi. Hän käveli ruoka-arkulle ja kohotti sen kantta. Hellyys katseli, kuinka Pata laski ruokavaroja ja mietti päivällistä. ”Sitä paitsi” – hän jatkoi Harmia vilkaisten – ”märillä kengillä sinulla ei olisi ollut minkäänlaista asiaa saareen. Olisit saanut flunssan. Miten sinä onnistuit ne jo kastelemaan?”

“Kokeilin, kuinka lämmintä vesi on, mutta unohdin riisua sukat”, Harmi vastasi ja käveli Padan huokauksesta välittämättä pöydän ääreen, veti kolistellen itselleen tuolin ja istui alas. Hän vilkaisi Valaa, sitten Hellyyttä ja kysyi: ”Voidaanko pelata korttia? Minulla ei ole mitään tekemistä.”

Se sopi muille enemmän kuin hyvin: Valan ei tarvinnut sanoa mitään ja Hellyys sai jakaa kortit tietämättä, toivatko ne pelaajalleen iloa vai eivät. Samalla aikakin kului, kun he odottivat muita palaavaksi. Pata alkoi kuoria porkkanoita, lanttua ja perunoita, heitellen niitä ruokapataan ne pilkottuaan. Lauttamajan täytti keskittynyt hiljaisuus, jota rytmittivät leikkuulautaa vasten napsahteleva veitsi ja pöytään isketyt kortit.

Kolmannen pelin jälkeen Vala kävi kurkistamassa ulos ovesta. Kylmä tuulahdus toi hänet nopeasti takaisin sisään.

”Voi olla, että joutuvat jäämään saareen”, Vala sanoi hiljaa. Se sai Padan kiirehtimään ulko-ovelle, ja Harmi seurasi hänen jalanjäljissään.

”Ei se ole epävarmaa, vaan aivan varmaa”, Harmi julisti heti saatuaan nenänsä ulos ovesta. “Siellä pysyvät!”

Pata puuskahti ja pudisteli päätään. ”He joutuvat jäämään sinne yöksi, enkä antanut heille muuta kuin voileipiä ja lämmintä juotavaa.”

”Huolehdit turhaan”, Hellyys sanoi, mutta puri heti kieltään ja torui itseään. Hän ei halunnut osoittaa hellyyttä, etenkään tällä tavalla vahingossa. Hän oli lähtenyt kotoaan päästäkseen ikuisesta lohduttajan roolista eikä aikonut toistaa menneisyyttään lauttakylässä. Lohdulliset sanat olivat kuitenkin karanneet hänen suustaan kuin varkain ja se sai Hellyyden ärtymään. Hän vilkaisi Pataa varoen nähdäkseen, miten nainen hänen sanoihinsa reagoi, mutta sanat eivät ilmeisesti olleet lohduttaneet, sillä Pata palasi leikkuulautansa ääreen.

Kaikki hiljenivät omiin ajatuksiinsa. Useammin kuin kerran Hellyys huomasi Padan vilkaisevan ikkunasta ulos kohti saarta. Tuuli ujelsi mastoissa ja lumisade kerrostui hitaasti valkeaksi peitoksi lauttakylän katoille ja kansille.

[hiddenben]

Kolmas luku: Pata

Pata riisui essunsa ja ripusti sen majansa seinässä olevaan naulaan. Pilkotut vihannekset ja Valan edeltävänä yönä pyytämä kala hautuivat kannen alla ja ruoka valmistuisi loppuun itsekseen, joten Padalla ei ollut sen suhteen enää mitään tehtävää. Ajatus turhautti häntä, sillä niin kauan kuin hän oli voinut keskittyä kuorimiseen, fileoimiseen ja pilkkomiseen, huoli oli ollut helppo sulkea ulkopuolelle. Nyt se ei enää onnistunut, joten vaihtoehdoiksi jäivät murehtiminen tai korttipeliin osallistuminen, eikä kumpikaan innostanut Pataa lainkaan.

Hän vilkaisi korttien ylle kumartuneita matkatovereitaan ja pudisti päätään. Peliin liittymisen sijaan Pata astui ulos majasta ja kuulosteli lumimyrskyä. Se oli jo saanut lumipeitteen kinostumaan kylän katoille ja tehnyt lauttoja kiertävät ulokkeetkin petollisen liukkaiksi. Sillä hetkellä taivas oli ääriään myöten täynnä pilviä, tuulta ja talvea, eikä kesästä näkynyt pilkahdustakaan. Pata toivoi sydämestään, että johtuipa myrsky sitten mistä tahansa, se ymmärtäisi tauota yhden yön jälkeen. Heidän majojaan ei ollut tarkoitettu kyntämään merta talvisaikaan, eikä Pata ollut ehtinyt hankkia ruokavarastojakaan pidemmän seisahduksen varalle. Toki hänen patansa keitti kelvollista ruokaa melkein mistä tahansa, mutta sitä ominaisuutta Pata pyrki välttelemään viimeiseen asti. Hänelle oli kunnia-asia, että valmistettu ruoka maistui hyvältä siksi, että hän oli sen itse tehnyt ja tarkoin maustanut, eikä minkään typerän nimitaikuuden ansiosta.

Pata hytisi. Hän kiersi majansa toiselle puolelle varovaisin askelin, sillä lumen ja hyhmän peittämä uloke oli liukas. Siltäkään puolelta hän ei kuitenkaan erottanut saarta kunnolla: vain sen kumpuilevan muodon ja aavistuksen puiden hahmoista pyryverhon takaa.

“Minne sinä olet menossa?” Harmi kysyi. Pata säpsähti ja oli vähällä horjahtaa ja pudota mereen. Hän mulkaisi taakseen hiipinyttä Harmia, joka tuijotti takaisin viaton ilme sievillä kasvoillaan. Harmin pään ympäri palmikoituihin hiuksiinkin oli kerrostunut lunta, vaikkei tämä varmasti ollut viettänyt ulkona minuuttiakaan.

“En minnekään. Halusin vain tarkistaa, josko näkisin saareen asti. Esimerkiksi savun nousevan piipusta tai –”

“Auttaako murehtiminen sinua?” Harmi kysyi. “Saako se olosi paremmaksi?”

“Typerä kysymys”, Pata murahti. “Enkä minä murehdi – ajattelen vain. Jonkun sekin pitää tässä lauttakylässä hoitaa.”

“Ja sinäkö olet siihen hommaan paras?” Harmi tirskahti. “Kun meillä on kirjojaan mukana raahaava Runo tai Vala, joka ei muuta teekään kuin ajattelee päivät pitkät. Sinä voisit vain tyytyä keittämään –”

“Saat kohta kauhasta”, Pata varoitti. “Ja joudut kuorimaan huomisen ruoan perunat.”

Harmi vaikeni, vaikka hänen katseensa olikin edelleen kujeileva. Pata rypisti vielä otsaansa myrskylle. Se näytti olevan edelleen yltymään päin. Sitten hän ryhdistäytyi ja hätyytti Harmin edellään takaisin sisään.


Kun yö alkoi lähestyä, Pata levitti yhdessä Hellyyden ja Valan kanssa majansa seiniä vasten nojaavat patjat lattialle ja jakoi kamiinavahtivuorot. Muilla ei ollut yleensä tapana nukkua Padan lautassa, mutta siellä oli paras kamiina ja eniten tilaa, ja lumimyrskyltä oli turvallisempaa suojautua yhdessä. Harmia Pata ei uskaltanut jättää kaminavuoroon yksikseen, sillä kerran siitä oli seurannut vain palovammoja ja reikä Padan suosikkiliinaan. Myrsky riehui ja kolisteli majan seiniä edelleen, mutta se ei päässyt läpi paksuista vahalla vahvistetuista kangasovista, ja kamina piti kylmän loitolla. Pata otti ensimmäisen vahtivuoron, koska tiesi, ettei kuitenkaan saisi huoleltaan vielä unta, ja istahti pöydän ääreen lukemaan Runolta lainaamaansa kirjaa.

Hän oli juuri ehtinyt uppoutua merikansan ja saarelaisten välirikosta kertovaan tarinaan, kun joku koputti häntä olkapäähän. Pata huokaisi, laski kirjansa ja kohotti katseensa puolittain odottaen, että kyseessä olisi jälleen Harmi, mutta sen sijaan hän kohtasikin Valan vakavat silmät. Pata kohotti kulmaansa.

“Uni voi olla oikukas ystävä”, Vala sanoi. Hänen äänensä oli käyttämättömyydestä karhea, ja hän valitsi sanansa huolellisesti. “Yökalastus, tiedäthän.”

Valalla oli tapana valvoa öisin ja käydä usein kalastamassa, joko yksin tai toisinaan Hellyyden kanssa. Pata ei tiennyt, valvoiko Vala kalastuksen vuoksi vai kalastiko hän valvomisen vuoksi, mutta juuri nyt sillä ei ollut merkitystä. Vala istui pöydän toiselle puolelle ja alkoi sekoittaa kortteja. Hän ei kysynyt mitään, mutta Pata tiesi, ettei kyse ollut epäkohteliaisuudesta: Valalla oli tapana puhua mahdollisimman vähän ja esittää kysymyksensäkin teoillaan sanojen sijaan.

Pata nyökkäsi. Hän nousi sen verran, että laittoi teepannun hautumaan kaminan päälle, ja palasi sitten pöydän ääreen. Vala odotti kortteja jakamatta, joten Pata mietti hetken ja ehdotti sitten:

“Kolmea kuningatarta?”

Vala alkoi jakaa kortteja vastauksena Padan ehdotukseen. Siinä pelissä hyvä muisti oli tärkein ominaisuus ja siksi Pata ei mielellään pelannut peliä Runon tai Entäksen kanssa, sillä he tuntuivat aina pysyvän kärryillä jokaisesta pelatusta kortista. Valan kanssa he olivat kuitenkin suhteellisen tasaväkiset, eikä Harmikaan olisi nyt sotkemassa peliä hämäyksillään.

Vala katseli korttejaan mietteliäänä. Hän näytti myrskylyhdyn valossa hyvin tavalliselta, jos kohta uupuneelta: lyhyiksi leikatut vaaleanruskeat hiukset, ruskeat silmät, tyynet kasvot. Ainoa epätavallinen asia Valassa tuntui olevan se väsynyt hiljaisuus, joka häntä lakkaamatta ympäröi. Pata ei oikein osannut sanoa, mitä hänestä ajatteli – ja niinpä hän ei enimmäkseen ajatellut Valaa lainkaan. Se oli helppoa, sillä Vala lusikoi aina ruokansa kuuliaisesti, tiskasi omat astiansa eikä napissut yhtään mistään. Hän hukkui helposti taka-alalle, eikä Padalla ollut tapana työntää nokkaansa muiden asioihin.

Pata vilkaisi nurkassa nukkuvaa Harmia ja Hellyyttä. Jälkimmäinen oli asettunut makuupusseineen lautan vetoisimpaan paikkaan oviaukon eteen, vaikka olisi voinut valita minkä tahansa muun paikan lattialta. Pata hymähti. Hellyys tuntui järjestelmällisesti torjuvan kaiken nimeensä liittyvän, mutta siitä huolimatta sen ydin pilkahti toisinaan esiin juuri tällaisissa asioissa.

Vala löi pöytään ensimmäisen kortin. (Tai pikemminkin laski hyvin huolellisesti, aivan kuin korttipeleissäkin olisi ollut syytä välttää äkkinäisiä liikkeitä.) Pata vastasi ja keskittyi peliin ollakseen miettimättä liikaa heidän pienen ryhmänsä puuttuvia jäseniä ja ulkona raivoavaa myrskyä. Se piti hänen huolensa kurissa aina yhden kierroksen verran kerrallaan.

Vasta kolmannen pelin jälkeen hän ymmärsi, että Vala ei ehkä ollutkaan ehdottanut kortinpeluuta vain oman unettomuutensa vuoksi.


“Lumisade on lakannut.”

Pata räpytteli silmiään ja kohottautui istumaan Hellyyden ilmoituksen kuullessaan. Hellyys seisoi oviaukossa ja hänen takaansa tulvi sisään kirkasta aamuvaloa. Pata haistoi myös kaurapuuron ja kahvin tuoksun, mutta ne saivat hänet lähinnä kurtistamaan kulmiaan ja toivomaan, että keittäjä ei ollut Harmi, joka poltti puuron aina pohjaan, tai Hellyys, joka unohti suolan joka kerta. Vala ei taas ellut keittänyt puuroa vielä koskaan, joten hän olisi saattanut tehdä molemmat. Hyviä vaihtoehtoja ei kertakaikkiaan ollut.

Pata kömpi ylös riippumatostaan. Harmi hämmensi puuropataa keskittyneesti ja hetken Pata jopa uskoi, että tämä oli ottanut useammasta torumisesta opikseen. Se harhaluulo rikkoutui kuitenkin pian, sillä hellan viereen ehdittyään Pata näki, että kaurapuuron seassa oli vähintäänkin puolet mustikoita.

“Ei”, Pata tiuskahti. “Niiden oli tarkoitus mennä piirakkaan!”

“Ovat ne hyviä puurossakin”, Harmi huomautti. “Ja puuro ilman mustikoita on pahaa. Pelkkä piirakkataikinakin on hyvää, ei se mustikoita kaipaa.”

Pata avasi suunsa väittääkseen vastaan, mutta Hellyys keskeytti hänet. “Lumisade on lakannut, mutta pakkasta on yhä ja meri on jäässä.”

“Jäässä?” Pata toisti. Miten ihmeessä? Meri ei jäädy talvellakaan ainakaan kuukauteen ensimmäisten lumisateiden jälkeen, ja nyt on kesä.

“Tule itse katsomaan”, Hellyys kehotti yrmeään tapaansa. Aivan kuin koko meren jäätyminen olisi ollut Padan syytä.

Pata mulkaisi vielä Harmia ja seurasi sitten Hellyyttä ulos. Sää oli tyyni ja kirkas, mutta pakkanen löi kasvoihin jo heti ovella. Hellyys hypähti alas kannelta ja seisoi jäällä aivan kuin ei olisi hetkeäkään pelännyt sen pettävän. Lauttakylän kattoja peitti paksu lumipeite ja räystäiden reunaan oli muodostunut jääpuikkoja.

“Jää on tukevaa ja ulottuu rantaan asti”, Hellyys sanoi ja hyppeli sanojensa vakuudeksi paikoillaan. “Ja me olemme täysin jumissa.”

[hiddenben]

Neljäs luku: Hellyys

Veden eri olomuodot olivat aina kiehtoneet Hellyyttä. Hän oli kasvanut meren äärellä ja oppinut vanhempiensa avulla tunnistamaan tietynlaiset pilvet, tarkkailemaan aalloilla kuohuvia vaahtopäitä sekä tunnistamaan, mitä poskia pistelevä tuiske saapuvasta lumesta kertoi. Sydäntalvena jäätyvästä merestä Hellyys piti kuitenkin eniten. Silloin koko maailma kasvoi kolme kertaa suuremmaksi, kun rannalta saattoi jatkaa matkaa kymmeniä, ellei jopa satoja metrejä eteenpäin merelle ja siellä kääntyä katsomaan, miltä kotiranta näytti. Koko maailma muuttui ja oma näkökulma sen mukana.

Mutta tällaista säätilan muutosta Hellyys ei ymmärtänyt. Jää hänen jalkojensa alla oli luonnottoman paksua siihen nähden, että jäätyminen oli tapahtunut yhden yön aikana – puhumattakaan siitä, että oli kesä. Hellyys hypähti muutaman kerran osoittaakseen lautallaan epäuskoisena seisovalle hontelolle Padalle, että jää kesti hänenkin kaltaisen miehen painon, vaikka Hellyys tunsi olonsa aivan yhtä epäileväiseksi kuin kärttyisä Patakin.

”Jäätä, ihanko totta!” Harmi huudahti puristautuessaan Padan ohi oviaukosta ja tuijotti ympärillään avautuvaa maisemaa. ”Mahtavaa! Missä luistimet ovat? Tai potkukelkka!”

”Ei löydy”, Pata sanoi purevasti. ”Meidän on tarkoitus purjehtia kevään lopusta korkeintaan syksyn alkuun. Se ei ole luistinten aikaa. Enkä ymmärrä, mihin kuvittelet meidän säilöneen kokonaisen potkukelkan.”

Harmi vähät välitti Padan äreydestä vaan laskeutui jäälle ja alkoi luistella sitä pitkin pelkät villasukat jalassa. Lumi tarttui nopeasti villaan eikä kulku ollut kovinkaan sujuvaa, mutta Hellyyden helpotukseksi Pata näki, kuinka iloiseksi luistelu Harmin teki, eikä torunut tyttöä villasukkien väärinkäytöstä.

Harmin luistellessa edestakaisin Hellyys käänsi katseensa pieneen saareen ja siellä olevaan mökkiin. Helpotus oli suuri hänen nähdessään savupiipusta kohoavan savuvanan. Sitä ei sieltä vielä hetki sitten tullut. Kun hän oikein siristi silmiään, hän oli näkevinään myös hahmon mökin ulkopuolella. Ehkä häivähdys Mandoliinin oranssia mekkoa?

Hellyys kiristeli leukaperiään miettiessään, kertoisiko huomionsa Padalle. Se osoittaisi hellyyttä ja sympatiaa Padan yön yli kestäneelle huolelle ja saattaisi auttaa häntä kestämään Harmin hölmöilyä. Lopulta Hellyys antoi sanojen tulla ulos, mutta mahdollisimman värittömästi:

”Kaikki vaikuttaa olevan hyvin saarella.”

Se sai Padan katseen kohoamaan Harmista saareen, ja todella: helpotus kohosi hänen pyöreille kasvoille ja sai rypyn kulmien välissä siliämään. Hellyys käänsi katseensa pois nähdessään hymyn kohoavan Padan huulille ja katseli sen sijaan Harmin pyörähtelyä jäällä, kunnes Pata sanoi:

”Siinä tapauksessa otamme puuron ja kahvit mukaamme ja kävelemme saareen jakamaan aamupalan muiden kanssa. Harmi, tule auttamaan.”

”Enkä!” Harmi huudahti. ”Minulla on hauskaa!”

”Sinun villasukkasi menevät kohta pilalle”, Hellyys huomautti, mutta kuitenkin niin, ettei Pata kuullut. ”Ja jos niin käy, joudut jäämään yksin lauttavahdiksi etkä pääse saareen lainkaan.”

Harmi näytti Hellyydelle kieltä, mutta ei uskaltanut vastustaa vaan astui jäältä Padan lautalle. Vala oli myös tullut ulos majasta ja kiersi kätensä ympärilleen suojaksi kevyeltä tuulelta. Hellyys katsoi Valaa, Vala katsoi häntä, mutta kumpikaan ei sanonut mitään. Heidän ei tarvinnut, sillä Hellyys arvasi, että Vala mietti niitä asioita mitä hänkin: outoa säätilan muutosta, jäätä ja pilkkimistä, ja koko heidän lauttakylänsä matkan etenemistä – ja pysähtymistä.

”Tuletko mukaan saareen?” Hellyys kysyi kävellessään varovaisesti jäältä takaisin Padan lautalle.

”Tulen”, Vala sanoi. “Lienee parempi pysyä yhdessä.”


He kaivoivat esiin termospullot ja kaatoivat niihin höyryävää kahvia. Vala annosteli mustikoiden värjäämää violettia kaurapuuroa kannellisiin rasioihin ja Harmi pakkasi ne kahteen selkäreppuun. Pata keitti vielä kananmunia ja otti mukaan yhden lounaalle varatuista limpuista, peläten muiden olevan nälkiintyneitä yhden yön jäljiltä.

Hellyys kuunteli hetken Padan ääneen mutistuja huolia, mutta ei vastannut mitään. Sen sijaan hän käveli ulos ja katseli taivasta. Pilvet olivat väistyneet aamun aikana, mutta taivaan sini oli kovaa ja koettelevaa. Tämä jää ei sulaisi tänään eikä edes huomenna. Outo säätila saattaisi pakottaa heidät pysymään tässä poukamassa pitkäänkin.

Hellyys käveli jäätä pitkin lautalleen, puki päälleen paksun villapaidan ja takin ja pakkasi reppuunsa kaulahuivin ja hanskojen lisäksi tulitikkuja, kirjan ja hetken pohdinnan jälkeen taskumatin. Oli mahdotonta tietää, mikä heitä odottaisi saaressa, joten oli parempi valmistautua kaikkeen. Sitten Hellyys lukitsi lauttansa oven ja palasi häntä odottavan seurueen luo. Kaikki olivat pukeneet päälle paksuimmat vaatteensa ja näyttivät hullunkurisilta villapaidoissaan ja niiden alta pilkottavissa kesävaatteissa, mutta ainakaan heille ei tulisi kylmä.

Saareen oli jäähän jumittuneelta lauttakylältä muutaman sadan metrin matka. He etenivät hitaasti, varoen askeliaan jään liukkaalla pinnalla. Vala käveli ensimmäisenä, kokeillen jäätä terävällä kepillä. Hellyys ja Harmi kulkivat muutaman askeleen taaempana, ja Pata piti seurueen perää.

”Miksi meri jäätyy keskellä kesää?” Harmi kysyi ja yritti ottaa yhtä pitkiä askelia jäällä kuin Hellyys siinä kuitenkaan onnistumatta.

”Tuollaiset kysymykset kuuluvat Entäkselle”, Hellyys vastasi. Hän ei ollut juttutuulella.

”Mutta ei se silti tarkoita, ettenkö minäkin saisi kysyä kysymyksiä”, Harmi sanoi, ja Hellyyden huulilta karkasi huokaus. ”Sitä paitsi, Entäs on nyt saaressa, joten jonkun pitää esittää kysymykset hänen puolestaan.”

”Meillä ei ole kysymykseen vastausta, siispä sitä on turha kysyä.”

Hellyys näki Harmin mulkaisevan häntä ja oli hyvillään. Tyttöä oli hauska haastaa, vaikka hän olikin toisinaan paha suustaan ja saattoi sanoa loukkaaviakin asioita. Mutta Harmilla oli myös sellaista energiaa ja älyä, jota ei kenelläkään muulla heidän lauttakylässään ollut.

”Ellei Valalla ole vastausta”, Hellyys kuitenkin lisäsi, ja sai Harmin kääntämään huomionsa Valaan, joka käveli hiljaisena heidän edessään. Harmi otti muutaman vikkelän askeleen eteenpäin, horjahti, mutta säilytti tasapainonsa, ja pian Hellyys kuuli tytön esittävän saman kysymyksen Valalle.

Hellyys hymähti ja nautti saamastaan rauhasta. Sitä ei kuitenkaan kestänyt sekunteja kauempaa: kun Harmi oli pois tieltä, Pata kiirehti askelissaan hänen vierelleen. Hellyys pidätteli uutta huokausta. Kaikilla tuntui olevan hänelle tänään asiaa.

”Harmin kysymys on aiheellinen”, Pata sanoi hiljaa, sovittaen askeltensa tahdin Hellyyden omiin. ”Onko sinulla mitään aavistusta, mistä tässä on kyse?”

Hellyys pysytteli hiljaa ja piti katseensa mökin savupiipusta kohoavassa savuvanassa.

”Voisiko se olla taikuutta?” Pata jatkoi. “Esimerkiksi Suojan lähettämää haastetaikuutta, joka koettelee voimiamme? Kuulin ennen lähtöämme huhuja, että sellaista tapahtuu, vaikka kukaan ei pystynyt kertomaan asiasta sen enempää.”

Hellyys ynähti, ja Pata otti sen kannustuksena jatkaa.

”Toinen vaihtoehto voisi olla nimitaikuus. Jos joku, esimerkiksi Opetus tai Haaste, käyttää voimiaan ja langettaa tällaisen vitsauksen meidän yllemme ihan vain kiusatakseen. Sellaistakin tapahtuu. Mutta miksi juuri meille?”

”Hyviä kysymyksiä kaikki”, Hellyys vastasi lopulta, kun tunsi Padan katseen itsessään. Hänen mielessään pyörivät samanlaiset kysymykset, mutta hän ei halunnut keskustella niistä yksin Padan kanssa. Näissä asioissa oli parempi kuunnella muita, jotka olivat heitä lukeneempia. ”Täytyy toivoa, että joku ryhmässämme tietää enemmän. Ehkä Runo on lukenut tällaisesta.”

Pata nyökkäsi, vastauksen vihdoin rauhoittaessa hänen levotonta mieltään.

Ranta lähestyi metri metriltä, ja heidän ollessa vain lyhyen pyrähdyksen päässä, mökin ovi avautui ja Runo, Entäs, Mandoliini ja Pääsky astuivat ulos kohtaamaan heidät.

”Hei vaan!” Pääsky huudahti sirkuttaen ja heilutti käsiään villisti ilmassa.

Hellyys tunsi pienen hymyn kohoavan suupieliinsä. Ilmeisesti kaikki oli olosuhteista huolimatta hyvin. Pata lähti kiirehtimään askelissaan kohti rantaa, melkein jo juoksi jäätä pitkin helpottunut hymy kasvoillaan. Hellyys avasi suunsa huudahtaakseen, yritti ottaa Padan käsivarresta kiinni ja hillitä, sillä jää oli tässä kohtaa rantaa lumesta puhdas ja sen pinta liukas, mutta ei ehtinyt. Pata ei päässyt montaa askelta edemmäs, kun jo liukastui. Kaatuessaan hän otti jään vastaan kyynärpäällään ja huudahti kivusta.

[hiddenben]

Viides luku: Pata

Pata kuuli ilkeän rusahduksen, kun hänen kyynärpäänsä iskeytyi jäähän. Hän irvisti ja toivoi ohikiitävän hetken ajan, että rusahdus olisi ollut peräisin särkyvästä jäästä, mutta turhaan. Käteen ei sattunut vielä, mutta Pata tiesi, että jokin oli mennyt rikki. Hellyys tuntui huomanneen saman, sillä tämä näytti kerrankin avoimesti huolestuneelta kyykistyessään Padan viereen.

“Oletko kunnossa?” hän kysyi.

Pata irvisti. “Paha sanoa. Luulen, että käteni on murtunut.”

Asian lausuminen ääneen tuntui tekevän siitä enemmän totta, vaikkei Pata Vala ollutkaan. Padan teki mieli itkeä, mutta hän pakotti itsensä pysymään tyynenä. Surkuttelu tai vollottaminen eivät nyt auttaisi, ja sitä paitsi heillä oli muutenkin tarpeeksi murehdittavaa. Jää, talvi, ruokavarojen riittäminen, heidän saattueensa tavoite...

Harmikin oli ehtinyt Padan viereen. “Tuon parantumisessa kestää kyllä sitten viikkoja”, hän totesi topakasti.

“Harmi, kuule, nyt tarvitaan / sinua halkoja kantamaan. / Ota mukaan Entäs ja Vala / ja mökin vajasta niitä tuoda ala”, paikalle kiirehtinyt Runo ehti väliin ennen kuin Pata ehti äyskähtää Harmille. Harmi ei vastannut mitään, vaan tuntui kerrankin tajuavan itse, ettei hänestä olisi hyötyä murtuneen käden suhteen. Vala lähti johtamaan Entästä ja Harmia takaisin mökkiä kohti.

“Ja sinun kätesi meidän täytyy tarkistaa / ja varmaan myöskin lastoittaa. / Kerrohan, Pata, suoraan minulle / paljonko kipua tuottaa murtuma sinulle?” Runo kysyi auttaessaan Padan varovasti ylös.

“Ei vielä juurikaan”, Pata ähkäisi. “Mutta se alkaakin yleensä vasta myöhemmin, tai ainakin olen kuullut niin.”

“Sinut täytyy saada takaisin lauttakylään”, Hellyys sanoi. Runo pudisti päätään.

“Siinä ei nyt ole järkeä: / jos jää sulaa, se alkaa kyläämme särkeä. / Kun jäähän syntyvät railot syvät / niin pian laudat repeytyvät / ja ne pirstovat paalut ja lautat. / Siispä kerron, nyt näin parhaiten autat: / Pata täytyy suojaan ylös viedä / ja miten työnjako sitten… hmm, vielä en tiedä. / Mutta lautoilta pitää hakea tarvikkeet / jotka ensiapua varten olemme sinne hankkineet. / Sinä voisit sen tehdä, eikö niin? / Minä vien Padan ja Pääskyn asemiin”, Runo puhui nopeasti. Hän oli määrätietoinen ja tuntui tällä kertaa ottaneen johtajan roolinsa haltuun sellaisella varmuudella, joka ei sietänyt vastaväitteitä.

Hellyys nyökkäsi. Hän kääntyi ja lähti kävelemään ripeästi kohti lauttakylää, mutta kuitenkin varovaisemmin kuin aiemmin, sillä jään liukkaus oli Padan kaatumisen myötä käynyt selväksi.

Runo auttoi Padan pystyyn tämän oikeaa kättä varoen. Pata tunsi ensimmäiset kivun juilaisut, muttei sanonut mitään. Häntä harmitti: juosta nyt sillä tavoin!

“Ei huoli ystävistä ole syy nolostua / päinvastoin: olihan siinä syytä ilostua. / Olen varma, että sinulla meni koko yö / kun murehdit, että mitä joukkomme saarella syö. / Ei siis ihme, että juoksit vastaan / vaikka siitä nyt seurasi harmia ainoastaan”, Runon tummissa silmissä oli lempeä katse. Hän tuntui arvanneen Padan ajatukset. Pata tunsi lämpimän ailahduksen sisällään, sillä vaikka tilanne oli vaikea, Runon läsnäolo rauhoitti häntä.

Rannan ja mökin välille oli jo painautunut selkeä polku uuteen lumeen. Mökissä yöpyneet olivat myös ehtineet tehdä lumiukon mökin viereen ja se tervehti heidän joukkiotaan leveä hiilinokarehymy kasvoillaan. Kivusta huolimatta Pata hymyili. Hän osasi kuvitella Mandoliinin muotoilemassa lunta innostuksesta hihkuen, Entäksen esittämässä kysymyksiä parhaista tavoista koota lumiukko ja Runon seuraamassa sivusta huvittunut ilme kasvoillaan. Pääsky tosin oli todennäköisesti pysytellyt sisällä ja seurannut tilannetta ikkunasta, sillä tuskinpa edes talvileikit olisivat saaneet häntä lähtemään ulos kylmään.

“Saitteko te mitään syötävää?” Pata kysyi. Runo nyökkäsi. Hän kopisteli lumen jaloistaan mökin portaiden juurella ja vastasi:

“Kaikkien näiden kinosten alla on kesä / joten Pääsky keksi, missä oli fasaanin pesä. / Ja koska lumi oli sen peittänyt muutenkin / otimme munat ja teimme omeletin. / Ja minä löysin kalliomarikin juuria / sikäli oli meillä tuuria. / Niistä sai välipalaa makeaa ja hyvää / joten emme kärsineet puutetta syvää.”

“Me toimme puuroa ja aamukahvia ja sen sellaista”, Pata sanoi. Hän astui sisään Runon perässä ja tunsi viimeistenkin hermostuksensa rippeiden varisevan. Mökissä oli kotoisaa. Sen hirsiseinät pitivät kylmän loitolla ja takassa roihusi tuli. Pääsky istui jakkaralla sen edessä ja veisteli jotakin pienestä puupalasta. Hän sirkutti tervehdyksen, johon muutkin mökissä yhtyivät kukin tavallaan. Mandoliini viritti soitintaan pöydän ääressä ja Entäs yritti kysellä Valalta siitä, miltä lumimyrsky oli mereltä katsottuna vaikuttanut. Mökin ikkunat olivat huurtuneet ja niihin oli muodostunut jääkukkasia.

Ilma tuoksui keitetyiltä marikinjuurilta, vuosikausien hiljaisuudelta, savulta ja sellaiselta kodikkuudelta, jonka Mandoliini tuntui aina tuovan mukanaan. Hän asettui taloksi sellaisella innolla, että se tuntui tekevän mistä tahansa väliaikaisestakin yösijasta turvapaikan.

Pata istui mökin vuoteen reunalle ja tajusi, että vaikka Pääsky ja Mandoliini ovat varmaan mahtuneet nukkumaan siinä, Entäs ja Runo ovat todennäköisesti nukkuneet koko yön kovalla lattialla. Se sai Padan sydämen muljahtamaan. Runo oli niin herkkäuninenkin, ja –

“Pääsky, herkeätkö taiteilemasta / pitäisi seuraavaksi veistää lasta. / Jos Vala haet siihen puun / niin Pääsky hoitaa sitten muun?” Runon kysymys katkaisi Padan harmittelun.

Pääsky nyökkäsi. Hän oli heistä nuorin, mutta ehdottomasti sormistaan näppärin: hän veisteli kauniita koriste-eläimiä, korjasi heidän lauttamajojensa repsottavia kohtia ja huomasi herkästi pienetkin rakennusvirheet. Oli suorastaan yllätys, ettei pojan nimi olli Vasara tai Veisto tai vaikka Nikkari.

“Mutta täytyy ottaa mitat”, hän ilmoitti ja säntäsi Padan luo. Pääskyn kirkkaissa mustissa silmissä oli innostunut katse. Hän tuntui aina ilahtuvan suuresti, kun sai jonkin tärkeän, henkilökohtaisen tehtävän. Pääsky kaivoi taskustaan mittanauhan ja mittasi varovasti matkan Padan ranteesta tämän kyynärpään kärkeen. Koko sen ajan hän höpötti itsekseen sopivasta lastan paksuudesta, oikeasta kulmasta ja muusta sellaisesta.

Pata puri hampaansa yhteen, sillä kipu oli yltynyt pahaksi. Hän melkein henkäisi helpotuksesta, kun Hellyys astui sisään oven kolahduksen saattelemana. Hänellä oli selässään rinkka, jonka päällimmäiseksi Hellyys oli sitonut Padan taikapadan. Kerrankin Pata oli aidosti iloinen sen kyvystä laittaa kelvollista ruokaa millaisissa oloissa tahansa, koska hänen murtunut kätensä tuskin sallisi ruoanlaittoa hetkeen, eikä ajatus kehnosti maustetuista keitoista, palaneista puuroista ja sellaisesta muhjusta, jota Harmi oli viimeksi muhennosta valmistaessaan saanut aikaan, tuntunut kovin piristävältä.

“Toin kipulääkkeitä ja sidostarpeita”, Hellyys sanoi. Runo nyökkäsi kiitokseksi ja viittoili Mandoliinin luokseen. He kaksi olivat saattueen parhaita lääkinnässä, sillä Mandoliinin äiti oli ollut Hoiva ja Runo taas oli oppinut paljon kirjoja lukemalla.

“Katsotaanpa sitten”, Mandoliini sanoi edelleen aurinkoisesti hymyillen ja kääri hihansa. “Minä en olekaan murtunutta kättä ennen päässyt hoitamaan!”

Pata huokaisi ja puri hammasta.

[hiddenben]

Kuudes luku: Hellyys

Hellyys löysi itselleen paikan mökin nurkasta. Sillä välin, kun Mandoliini ja Pääsky alkoivat höpöttäen hoivata tuskasta irvistelevää Pataa, ja Runo, Vala, Entäs ja Harmi istuivat keskustellen pöydän ääressä, Hellyys otti itselleen hetken ajatellakseen kaikkea tapahtunutta. Hänen mieltään painoi jään outo ilmestyminen. Siinä ei ollut järkeä: lumimyrskyn olisi kuulunut tuoda mukanaan matalapaine, eikä sen olisi pitänyt saada merta jäätymään. Vaadittiin korkeapainetta ja luihin ja ytimiin ylettävää pakkasta, jotta meri jäätyi tuolla tavoin.

Ja silti se oli jäätynyt.

Pata oli ehdottanut haastetaikuutta, mutta Hellyys piti sitä epätodennäköisenä. Haastetaikuudesta kerrottiin usein kodeissa ja kouluissa, mutta se oli ennemminkin kauhutarina kuin jotain, mitä todella tapahtui. Hellyyttäkin oli usein uhkailtu haastetaikuudella. Hän muisti elävästi lastentarhan hoitajan, Järjestyksen, sanat, kun yksi lapsista oli menettänyt lemmikkikaninsa. Lohduta häntä, Hellyys, tai joudut tekemisiin Suojan Nimitaikuusosaston kanssa! Haastetaikuudella uhkailemisen tarkoitus oli pelotella lapsia löytämään sopu itsensä ja nimensä kanssa ennen kuin joku kylässä huomaisi heidän vaikeutensa ja patistaisi merelle. Uhkaukset jäivät kuitenkin aina uhkauksen tasolle, eikä Hellyys siksi uskonut haastetaikuuden olevan täysin totta. Padan ehdotus nimitaikuudesta kuulosti järkevämmältä, mutta Hellyys ei ymmärtänyt, miksi joku käyttäisi taikuuttaan heitä vastaan.

Vastauksia pohtiessaan Hellyys katseli Mandoliinia, joka kokeili ja käänteli innostuneena Padan kyynärpäätä toisen irvistellessä kivusta, ja Pääskyä, joka oli uppoutunut muotoilemaan oikeanlaista lastaa Padan käsivarren tueksi. Hänen ajatukset keskeytyivät, kun Harmi onnistui tiputtamaan käsistään lattialle puisen vakan täynnä puuroa. Mustikkapuuron makea tuoksu täytti huoneen.

”Harmi!” Pata ärähti kasvot kivusta ja harmistuksesta vääntyneenä. Mandoliini ja Pääsky kavahtivat molemmat kauemmas Padan kiukun purkautuessa. ”Mene ulos! Sinusta on nyt vain harmia!”

Kerrankin Padan toru näytti löytävän Harmin sydämeen, ja nopeasti ympärilleen vilkaistuaan tyttö lähti mökistä sanaakaan sanomatta, kädet nyrkkiin puristettuna. Ulko-oven pamahtaessa kiinni mökkiin laskeutui hiljaisuus. Runo kumartui lattialle ja alkoi kaapia puuroa takaisin vakkaan. Entäs tuli avuksi ja kuivasi lopulta lattian mekonhelmallaan.

”Se on vain puuroa”, Hellyys sanoi lopulta, ja sai Padalta murhaavan katseen. 

”Kyllä minä sen tiedän! Mutta meidän tilanteemme on aivan mahdoton. Eikö kukaan muu teistä tajua sitä? En tiedä, miten pitkäksi aikaa ruokavarastomme riittävät, ja yksikin hukkaan heitetty annos tarkoittaa nälkää tulevaisuudessa.”

”Älä sinä murehdi siitä / eikö kyynärpääsi kipu riitä?”, Runo kysyi ja katsoi Pataa lempeästi. ”Vala ja Hellyys voivat tehdä reiän jäähän / kokeilla saavatko kalan koukun päähän. / Siitä saamme aterian yhden / se olkoon askel ratkaisua kohden.”

Sanat sanoessaan Runo kääntyi katsomaan vuoroin Hellyyttä ja Valaa, jotka nyökkäsivät yhteistuumin.

”Palaamme lautalle aamupalan jälkeen ja kokeilemme”, Hellyys sanoi.

Pata katsoi heitä kaikkia ja purskahti lopulta väsyneeseen itkuun, haudaten kasvonsa terveeseen käteensä.

Hellyys tunsi Entäksen katseen selässään ja kääntyi. Tämän silmissä oli äänetön pyyntö lohduttaa, ja sen nähdessään Hellyyden hartioita alkoi kiristää ja hampaat kirskahtivat yhteen. Hän tiesi kuitenkin, että jos he halusivat ruokaa ja rauhaa kaaoksen keskellä, hänen oli saatava Pata paremmalle tuulelle. Tämä ei kykenisi valmistamaan syömäkelpoista ruokaa padassaan edes vähistä raaka-aineista, jos ei rauhoittuisi.

Vastahakoisesti Hellyys nousi tuoliltaan, käveli nurkasta Padan viereen pöydän ääreen ja istuutui.

”Oliko ulkona jotain tehtävää?” Entäs kysyi silloin ja sai nopeasti kaikki muut paitsi Pääskyn mukaansa ulos toimittamaan erilaisia tehtäviä polttopuiden keräämisestä syötävien kasvien etsimiseen. Hellyys tunsi suupielensä nykivän. Entäksellä on enemmän pelisilmää kuin olisin arvannut.

Mökkiin laskeutui rauha ja hiljaisuus. Pääskyn läsnäolo takkatulen ääressä ei häirinnyt Hellyyttä, vaan pikemminkin hän uskoi pojan pehmeän, linnunlaulua muistuttavan hyräilyn rauhoittavan Pataa, jonka hartiat vavahtelivat edelleen itkusta. Hellyys yritti miettiä, mitä sanoisi Padalle. Oli kulunut hetki siitä, kun hän oli viimeksi lohduttanut ketään, vapaaehtoisesti tai pakotettuna.

”Pata, kuulehan”, Hellyys sanoi ja kuuli matalan äänensä väreilyn. Se sai hänen ihonsa kohoamaan kananlihalle inhosta, sillä hän oli aina ollut sitä mieltä, ettei hänen äänensä sopinut lainkaan lohduttamiseen. Hellyys sulki silmänsä karkottaakseen inhon tunteen. Sitten hän avasi ne jälleen ja vei kätensä Padan hartioille. Hän veti tämän lähemmäs itseään, antoi nojata olkaansa vasten ja kuivata kyyneleensä hänen villapaitaansa. ”Kerro, mitä mietit.”

”Kaikki on pilalla”, Pata sanoi tukkoisella äänellä ja yritti hihansuullaan estää räkää valumasta nenästä. Hellyys kaiveli toisella kädellä taskujaan ja löysi yhden vähän käytetyn nenäliinan. Pata otti sen kiitollisena vastaan.

”Miksi niin sanot?”

”Koska tyhjästä ilmestyi lunta ja jäätä, ja nyt meidän on pakko pysyä täällä”, Pata sanoi. ”Emmekä me halua halua olla täällä, etenkään sinä, muttemme myöskään tahdo jään lähtevän, koska silloin lauttamme rikkoutuvat emmekä koskaan pääse liikkeelle emmekä pois mereltä.”

Pääsky kohotti katseensa vuolemastaan lastasta ja avasi jo suunsa, varmaankin kertoakseen osaavansa korjata vaikka mitä, mutta Hellyys pudisti päätään ennen kuin tämä ehti sanoa sanaakaan. Onneksi Pääsky totteli ja palasi työnsä ääreen.

”Mitä muuta?”

Pata niisti ja kohotti viimein kasvonsa katsoakseen Hellyyttä silmiin. ”Minä olen aivan kamala kaikille. Huudan Harmille, vaikka hän ei voi sille mitään, että on vielä niin nuori ja kömpelö, eikä Runo tai Vala tai Entäs tai kukaan muukaan jaksa minua enää kauaa, koska olen aivan sietämätön.”

Hellyys tukahdutti pienen hymyn, joka oli kohoamassa hänen kasvoilleen. ”Eiköhän tuo ole vähän liioittelua?”

”Se on totta”, Pata sanoi ja niiskahti. ”Sellainen minä olen. Minusta ei ole mihinkään muuhun kuin keittäjäksi. Minun pitäisi varmaan vain pysyä hiljaa ja olla ottamatta vastuuta mistään muusta paitsi keittiöstä. Vaikka nyt minun kyynärpääni on murtunut eikä ruoasta tule lainkaan niin hyvää kuin haluaisin siitä tehdä. Olen aivan hyödytön.”

Hellyys näki uusien kyyneleiden kohoavan Padan silmiin, ja puristi tätä jälleen lähemmäs itseään mahdollisimman lempeästi. Hän mietti seuraavat sanansa tarkkaan ennen kuin lausui ne.

”Jos sinua ei olisi, tämä lauttakylä ajelehtisi toimettomana ja eksyksissä merivirran mukana. Jos sinä et ottaisi vastuuta niin monesta asiasta, meistä kukaan ei pääsisi edes yrittämään sovun löytämistä itsensä kanssa. Sinä olet arvokas osa lauttakyläämme, vaikka joskus kiukuttelisitkin ja sanoisit pahasti. Se on osa elämää. Meillä kaikilla on huonoja päiviä. Minulla sattuu vain olemaan se onnekas asema, että vietän huonot hetket lautassani mahdollisimman kaukana teistä ettekä siksi saa tietää millainen olen, kun oikein pahalle päälle osun.”

Pata naurahti tukkoisasti. Hän kiersi terveen kätensä Hellyyden vyötärön ympärille ja puristi oikein lujaa.

”Kiitos”, hän kuiskasi. ”Kyllä kai minä tämän kaiken tiedän, mutta en vain… Joskus unohdan.”

Hellyys kiersi molemmat kätensä Padan ympärille ja he halasivat toisiaan. Kun pahin nyt oli ohi, Hellyys tunsi olonsa uupuneeksi: lohduttaminen oli todellista työtä. Hän katseli Pataa, joka pyyhki kasvonsa nenäliinalla ja niisti nenänsä.

”No niin”, Pata sanoi sitten ja henkäisi syvään. ”Minun pitäisi varmaan pyytää anteeksi Harmilta ja sitten voisimme syödä aamupalaa. Tarvitsen kupin kahvia. Kävisittekö te kaksi pyytämässä kaikki sisään sillä välin, kun katan pöydän?”

Hellyys nyökkäsi, tunsi jo kasvoilleen asettuvan tutun jurouden. Hänen keskustelunsa Padan kanssa oli avannut jonkin pienen solmun hänen sisällään, mutta nyt, hetken ollessa ohi, hän tunsi solmun kiertyvän jälleen takaisin itsensä ympärille ja asettuvan hänen rintakehäänsä aivan kuin se ei olisi koskaan avautunutkaan.

Hellyys vahti, että Pääsky puki riittävästi päälleen ja vedettyään takit niskaansa he astuivat ulos mökin ovesta. Hellyys kääntyi vielä katsomaan Pataa, ja tunsi mielihyvää nähdessään Padan kasvoille kohonneen hymyn hänen puuhastellessa pöydän ääressä, vaikka kattaminen yhdellä kädellä olikin kömpelöä. Hellyys tajusi, että kerrankin lohduttaminen oli tuntunut työn arvoiselta. Padan lohduttaminen sai hänet tuntemaan olonsa hyväksi. Se tuntui oudolta, js siksi Hellyys oli kiitollinen siitä, ettei hänen tarvinnut jäädä mökkiin Padan kanssa kahden.

”Minä olen niin lyhyt, etten näe mitään”, Pääsky murjotti kädet rinnallaan ristissä. Kirpeä pakkanen kipristeli poskia, kun he etsivät muita katseellaan. ”Muuttuisin linnuksi, jos haluaisin, mutta en halua, koska on niin kylmä.”

”Ymmärrän”, Hellyys sanoi. Padan lohduttamisesta jäänyt lämpö sai hänet kuitenkin vielä lisäämään: ”Mitä jos nostan sinut olkapäilleni? Näkisit kauemmas.”

”Joo!” Pääsky riemastui ja kiipesi Hellyyden selkään hänen kumartuessa kyykkyyn. ”En ole koskaan nähnyt näin kauas ihmisenä!”

Hetken Hellyys kääntyili suuntaan ja toiseen Pääskyn ohjaamana. ”Näkyykö ketään?”

”Näkyy vaikka ketä! Tuolla on Entäs Valan kanssa, ne supattavat jotain keskenään ihan kuin niillä olisi salaisuuksia. Ja tuolla on Mandoliini! Haloo, Mandoliini! Näetkö sinä minua?” – Hellyys yritti pitää tasapainonsa, kun Pääsky heilutti molemmilla käsillään – ”Äh, ei hän kuule. Ja tuolla on…”

Pääsky hiljeni äkkiä. Hellyys kurtisti kulmiaan.

”Kuka siellä on? Runoko?”

”Ei”, Pääsky vastasi hämmentyneenä. Hellyys tunsi, kuinka Pääsky alkoi väristä tuulenpuuskan puhaltaessa heitä kohti. ”Minä en tiedä kuka tuo on. Ei ainakaan kukaan meidän lautastamme.”

”Missä?”

”Merellä, kävelee jäätä pitkin. Ihan valkoiset vaatteet ja hiuksetkin ovat valkoiset, aivan kuin niissä olisi huurretta.”

Hellyys kääntyi katsomaan merelle ja yritti etsiä hahmoa Pääskyn ohjeiden mukaan. Lopulta, silmiä siristäessään, hän näki jotain jään keskellä. Se oli ihminen, joka käveli suoraan heitä kohti. Hellyys laski Pääskyn pikaisesti maahan ja hätkähti nähdessään Pääskyn kalvenneen ja hänen huulien sinertävän.

”Etsi muut ja käske heidät mökkiin, mutta pyydä Runoa tulemaan tänne. Juokse, mutta varo, ettet liukastu”, Hellyys ohjeisti ja Pääsky pyrähti juoksuun.

Tuuli heidän ympärillään alkoi yltyä ja ujeltaa ja nostatti lumipyörteitä ilmaan. Hellyys kääntyi katsomaan jäälle ja valmistautui kohtaamaan tulijan.

[hiddenben]

Ensimmäinen välinäytös: Riite

Päivää aikaisemmin

Riite nostatti myrskyä. Hänen otsansa oli rypistynyt keskittymisestä ja kalpealla iholla helmeili hiki, vaikka pakkanen oli jo kiristynyt. Riitteen notkeat kädet muovasivat ilmaa ja hänen hartiansa olivat pingottuneet ponnistuksesta. Tuuli nousi ja pilvet kerääntyivät Riitteen ylle, kun hän seisoi keskellä tummia aaltoja pienellä jäälautallaan ja kutsui hyistä viimaa ja pohjoiseen paennutta talvea luokseen.

Riite oli ollut sujut nimensä kanssa jo pienestä pitäen. Vaikka hänen äitinsä olikin saanut paleltumia häntä synnyttäessään ja imettäessään, ja kylän lapset (ja aikuisetkin) olivat pelänneet Riitettä jo ennen kuin hän oppi kävelemään, Riite ei ollut koskaan tuntenut oloaan ulkopuoliseksi. Siitä kylänvanhimmat olivat pitäneet huolen, sillä häntä oli aina kannustettu hiomaan kykyjään ja kasvamaan nimensä arvoiseksi. Silloin, kun Riite oli voimillaan vahingossa aiheuttanut koiran kuoleman ja itseään nuoremman tytön paleltumisen, häntä oli kyllä rangaistu kotiarestilla ja kuukauden hiljaisuudella, mutta siinä kaikki. Joku muu olisi saanut samanlaisista virheistä paljon raskaampia ja kestävämpiä rangaistuksia, mutta Riitteestä odotettiin erityisen voimakasta talventakojaa, ja siksi hänen epäonnistumisiaan katsottiin sormien välistä. (Ja kuollut tyttö oli muutenkin ollut vain Leinikki, jonka askelissa kasvoi kukkia. Kuka sellaista kykyä kaipasi?)

Riite ei kuitenkaan ollut julma. Hän ei halunnut kenellekään mitään pahaa, eikä kivun tai kuoleman tuottaminen tuottanut hänelle minkäänlaista iloa. Mutta toisaalta Riite ei myöskään pahemmin välittänyt ihmisistä. Hän oli enemmän kotonaan talven ja pakkasen seurassa, kaukana kylän yhteisöstä ja sen monimutkaisista sosiaalisista säännöistä. Siksi Riite viettikin suurimman osan ajastaan Suojaa ympäröivissä metsissä, pieniin rakentamiinsa talvikupliin vetäytyneenä. Hänen taikuutensa vuoksi metsässä satoi aina pehmeästi lunta ja Riitteen jurttaa ympäröivä maa oli keskikesälläkin nietosten peitossa.

Nyt Riite oli kuitenkin täyttänyt kahdeksantoista, joten hänet oli lähetetty suorittamaan aikuistumisriittinä tärkeä tehtävä. Riitteellä oli vietävänään viesti kylästä karkoitetulle seurueelle. Vaikka hänellä ei ollutkaan tapana keskittyä tunteisiinsa, myrskyä nostattaessaan Riite tunsi vaimeaa sääliä karkoitettuja kohtaan. Nämä eivät varmastikaan vielä edes tienneet kohtalostaan, sillä kaikille lapsille ja nuorille opetettiin, että jokainen nimi oli arvokas ja palveli yhteiskuntaa tavalla tai toisella. Se ei kuitenkaan ollut totuus, sillä Suojassa tilaa oli lopulta vain vahvimmille, ja ne, jotka eivät tulleet toimeen nimensä kanssa, lähetettiin pois. Heille puhuttiin kyllä mahdollisuudesta palata, mutta todellisuudessa kukaan ei kaivannut nimensä kanssa kamppailevia horjuttamaan tasapainoa tai aiheuttamaan ongelmia.

Meren pinnalle muodostuva jää räsähteli ja versoi laajemmalle Riitteen ympärille. Sen kärhät etenivät siitä huolimatta, että meri oli keskikesän lähestyessä jo ehtinyt lämmetä, eikä kovin mielellään alistunut yllättäen ja pyytämättä saapuneen talven käskettäväksi. Sillä ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoja, sillä Riitteen omaa nimitaikuutta ruokkivat Väkevän ja Viiman nimistä kumpuava voima. Sitä hän oli varastoinut sisälleen matkaan lähtiessään ja kantanut hellien mukanaan tähän hetkeen asti.

Myrsky oli tullut ja se pyyhkäisi yli Jalavasaaren ja sitä ympäröivän meren. Riite puri hampaansa yhteen väitellessään talven kanssa: se oli vikuripää ja olisi kovin mielellään kuorruttanut kaiken jääpuikoin ja kuristanut pakkaskourin elämän ulos jokaisesta puusta ja ihmisestä. Sitä he eivät kuitenkaan olleet tulleet tekemään. Riitteen tehtävänä oli varoittaa, ei tappaa.

Ainakin tällä kertaa. Myöhemmin hän pysähtyisi vielä toisessa paikassa, ja sen suhteen Suojan ohjeet olivat olleet paljon suorasukaisemmat.

[hiddenben]

Seitsemäs luku: Pata

Pata oli tuskin saanut katettua lautaset – joista kaksi hänen oli täytynyt kattaa ikkunalaudalle, sillä pöydän ääreen ei kahdeksaa henkeä mahtunut – kun mökin ovi paiskautui auki. Hyinen viima tuiversi sisään ja sammutti tulen muutamassa silmänräpäyksessä. Pata tuijotti häkeltyneenä sammunutta tulisijaa, eikä hän ehtinyt toipua ällistyksestään, kun Vala jo säntäsi sisään Pääskyä kantaen. Pääsky tärisi ja oli ripustautunut Valaan kuin kauhistunut pikkulapsi vanhempaansa.

Vala laski Pääskyn vuoteelle ja kietoi tämän kahteen vilttiin. Pääskyn hampaat kalisivat ja hänen katseensa sinkoili vauhkona ympäri mökkiä.

Pata harppoi ovelle. Tuuli ujelsi häntä vastaan, ja vaikka Pata työnsi ovea kaikin voimin terveellä olkapäällään, se ei suostunut sulkeutumaan. Myrsky oli ilmeisesti yltynyt uudelleen, sillä ulkona oli nyt hämärää, ja lumipyryn läpikin Pata näki synkkien pilvien peittäneen koko taivaan. Kaikki oli tapahtunut alle kymmenessä minuutissa.

“Ovi kiinni. Nyt!” Vala murahti, ja samassa ovi paiskautui karmejaan vasten sellaisella voimalla, että mökki tärähti. Pata huoahti helpotuksesta ja kääntyi katsomaan Valaa.

“Mitä oikein tapahtuu?”

“Nimitaikuutta, luulen. Joku, jolla on talven nimi”, Vala vastasi lyhyesti.

“Mitä hän meistä haluaa?” Pata kysyi.

Vala pudisti päätään. “Runo ja Hellyys menivät häntä vastaan.”

“Minäkin –”

“Älä”, Pääsky keskeytti hampaat kalisten. Hän tärisi vilteistä huolimatta. “Palellut. Se ei ole tavallista talvea.”

Padan teki mieli kivahtaa, että kyllä hän sen nyt tiesi, mutta Pääskyn kurjuus sai hänet pitämään kielensä kurissa. Sen sijaan hän jäi seisomaan oven eteen ja puskemaan sitä hartiavoimin myrskyä vastaan. Hetkeä myöhemmin ovi tosin paiskautui auki ja Pata sai kunnon kolauksen olkapäähänsä, kun Mandoliini, Harmi ja Entäs säntäsivät sisään kylmästä vapisten. He jäivät kuin sanattomasta sopimuksesta Padan viereen työntämään ovea hartioillaan, kunnes Vala nousi ja kantoi kaksi tuolia oven eteen. Niiden avulla he saivat sen teljettyä pysyvästi kiinni.

Pata ryhtyi mittaamaan mökistä löytyneeseen, muhkuraiseen ja mustuneeseen teepannuun teelehtiä ja puoliksi hyhmettynyttä vettä.

“Sytyttäisitkö tulen?” Pata kysyi Valalta. Vala kohotti katseensa Pääskystä ja epäröi hetken.

“Sytytän”, hän sanoi lopulta.

Vala polvistui takan eteen ja ryhtyi sytyttämään riitteen peittämiä puoliksi palaneita puita. Mökin lämpötila oli laskenut pakkasen puolelle, joten Pata huokaisi helpotuksesta, kun Vala sai tulen syttymään ensimmäisellä yrittämällä.

Pääsky syöksähti tulisijan viereen edelleen huopiinsa kääriytyneenä. Pata vilkaisi ulos ikkunasta, mutta huurre ja jää olivat sumentaneet sen täysin, eikä hän erottanut mitään. Oli hiljaista; tuuli oli tauonnut yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin. Lumottu talvi mökin ympärillä oli hiljaa, aivan kuin sekin olisi odottanut jotakin.

Pata epäröi. Hän olisi halunnut lähteä ulos ja kohdata heidän kimppuunsa hyökänneen taikuuden silmästä silmään. Vala tavoitti hänen katseensa huoneen poikki ja pudisti kevyesti päätään.

Pata huokaisi ja nyökkäsi. Hän ripusti teepannun riippumaan koukusta tulen yllä, istui alas ja veti Pääskyn varovasti syliinsä.

“Minä voisin kertoa sinulle tarinan”, Pata sanoi. “Auttaisiko se?”

“Eivät tarinat pidä lämpimänä”, Pääsky vastasi hampaat kalisten. Pata ajatteli vastikään lukemaansa romanttista tarinaa maagista ja hänen nuoresta morsiamestaan ja hymähti, mutta päätti olla väittämättä vastaan. Sen sijaan hän kietoi viltin tiukemmin heidän ympärilleen.

“Mitä sitten? Mikä auttaisi?”

“Vala voisi luvata, että minun tulee lämmin”, Pääsky ehdotti toiveikkaasti. Vala pudisti kuitenkin tiukasti päätään. Entäs puuttui puheeseen:

“Se ei olisi hyvä ajatus. Entä jos sen seurauksena veresi kuumenisi liikaa? Tai sinulla olisi sitten aina lämmin?”

“Se olisikin erinomaista”, Pääsky huokaisi. “Siis jos olisi aina lämmin.”

“Saatat ajatella niin nyt”, Pata sanoi. “Mutta mietihän vaikka sitten, jos olisi hirveä helle. Sinulle tulisi tukavat oltavat, kun edes mereen sukeltaminen tai jäätee ei vilvoittaisi.”

“Hmm”, Pääsky äännähti mietteliäänä. Tuli räsähteli mökin takassa ja lämpö alkoi vallata uudelleen alaa. Siitä huolimatta Padan sydäntä kylmäsi, kun hän ajatteli maailmaa mökin seinien ulkopuolella ja sitä, mitä Runolla ja Hellyydellä oli edessään. Talven tuonut ihminen – tai jokin muu olento – oli selvästi voimakas, eikä heidän pienessä joukossaan varmasti ollut ketään sellaista, joka olisi kyennyt lumottua talvea vastustamaan. Ellei sitten Vala, mutta –

Oveen koputettiin. Vala nosti tuoleja hetkeksi syrjään ja Runo astui rivakasti sisään. Hän ei kuitenkaan jäänyt lämmittelemään, vaan jäi seisomaan oven eteen kopistelematta edes lunta kengistään. Pata kohottautui ylös ja kiiruhti Runon luo. Näytti siltä, että jokin oli pahasti vialla. Runon otsa oli kurtussa, joten Pata yritti hymyillä rauhoittavasti oman sydämensä kiihtyneestä sykkeestä huolimatta.

“Tarvitsisin Hellyyden rukkaset, kaulahuivin ja pipon / ulkona ongelmia nyt on”, Runo sanoi niin hiljaa, etteivät muut mökissä kuulleet. Pata havaitsi jo sanojen niukkuudesta, ettei sijaa aikailulle ollut, joten hän kaivoi Hellyyden repusta Runon pyytämät vaatekappaleet ja sipaisi sitten tämän poskea rohkaisuksi. Runo nyökkäsi lyhyesti ja kiirehti takaisin ulos. Hänen käytöksensä huolestutti Pataa entisestään.

Mutta murehtiminen ei auttanut, joten Pata sysäsi huolen mielensä perukoille ja ryhtyi lämmittämään jäätynyttä puuroa uudelleen.

[hiddenben]

Kahdeksas luku: Hellyys

Jäätä pitkin saapuva hahmo lähestyi. Hellyys vilkaisi taakseen ja varmisti, että muut ehtivät mökille ennen kuin lumisade muuttui liian sakeaksi. Vala ja Pääsky kiirehtivät ensimmäisinä, sitten tulivat Entäs ja Mandoliini toisiaan kädestä pitäen ja Harmi heidän perässään jo huurtuneet letit heiluen. Viima uhmasi jokaista ulos jäänyttä, mutta pian piipusta alkoi tupruta päättäväistä savua, ja Hellyys käänsi katseensa jälleen merelle. Hän puri hampaansa yhteen ja napitti takkinsa ylös asti. Kädet hän piilotti syvälle taskuihin, sillä hanskat olivat jääneet reppuun ja kaulahuivi tuolille.

Tulkoon nuha ja yskä, kuumekin, mutta minä en sinua pakene. Hellyyttä hermostutti ja hän keskittyi hengittämään syvään. Hahmo oli yhä lähempänä, mutta sakea lumisade teki näkemisestä vaikeaa. Hellyys oli erottavinaan pitkät, tuulenriepottamat valkoiset hiukset ja kapeat hartiat.

Yhtäkkiä Runo seisoi hänen vierellään ja ojensi rukkaset, pipon ja kaulahuivin. Hellyys otti ne kiitollisena vastaan. Runo kohotti kätensä ja tähyili tulijaa tuiskun läpi.

”On vieras jäällä tuntematon / hänen viimansa, mielensä arvaamaton. / Lienee parasta vain hiljaa kuunnella, / ettei meiltä jäädy pian myös hella.”

Hellyys vastasi pelkällä murahduksella. Tulija oli päässyt jäältä rannalle ja hänen kohottaessa katseensa heihin, tuuli Runon ja Hellyyden ympärillä tyyntyi ja lumi alkoi jälleen sataa pehmeinä hiutaleina. Hellyys oli huokaista helpotuksesta, sillä viima oli todella koetellut hänen kestävyyttään. Vieraan kanssa olisi helpompi puhua, kun ei tärissyt kylmästä.

Tulija käveli koko matkan heidän luokseen sanaakaan sanomatta tai kättään tervehdykseen kohottamatta. Hän oli poika, nuorempi kuin Hellyys ja Runo, mutta uhkui sellaista itsevarmuutta, jollaista Hellyys ei ollut koskaan tuntenut. Tulijan valkoiset hiukset liikahtelivat eloisasti kevyen tuulen mukana ja lumihiutaleet muodostivat hänen päähänsä kruunun.

”Minä olen Riite”, poika sanoi ja kumarsi kevyesti nyökäten. Lumen valkeus heijastui hänen tummista vaatteistaan. ”Ja minulla on teille viesti.”

Hellyys rypisti otsaansa: ”Keneltä?”

Runo hipaisi hänen käsivarttaan, ja Hellyys puristi huulensa yhteen.

”Minä olen Runo, tämä tässä on Hellyys / Pyydän, anna anteeksi toverini… tylyys”, Runo haparoi ja pohti hetken ennen kuin jatkoi. Hellyyttä lohdutti se, että Runo tuntui olevan yhtä hermostunut kuin hänkin. ”Sinäkö nostatit tämän myrskyn hurjan? / Teit olostamme varsin kurjan.”

”Myrsky on minun, sen voin luvata sulle /”, Riite vastasi silmiään siristäen. Ovela hymy kohosi hänen huulilleen. ”Vaikka se laittoi suunne mutrulle.”

Hellyys huomasi Runon kasvojen lihasten jäykistyvän. Runo ei ehkä pitänyt siitä, että joutui puhumaan riimein, mutta se ei oikeuttanut ketään tekemään pilkkaa hänen puhetavastaan – varsinkaan, kun riimit olivat niin huonosti sommiteltuja kuin Riitteen. Vieras pilkkasi Runoa julkeasti, ja kun Riite käänsi katseensa Hellyyteen, hän tiesi olevansa seuraava uhri.

”Ja sinäkö olet Hellyys? Ymmärrän hyvin, että he lähettivät sinut matkoihisi. Sympatia ja lohdutus ovat heikoille, eikä vahva yhteiskunta kaipaa sellaisia”, Riite sanoi. Jokin hänen silmiensä värissä sai Hellyyden miettimään pohjoisen kaamosta. Periksiantamatonta, kylmää pimeää.

”Sanoit nimeksesi Riite ja kerroit kantavasi mukanasi viestiä”, Hellyys sanoi, taistellen pitääkseen äänensä välinpitämättömänä. ”Oletan siis, ettet jää luoksemme kutsumattomaksi vieraaksi?”

”Oletat varsin oikein”, Riite ilkkui.

”Kerro siis viestisi, niin voit jatkaa matkaa.”

”Ettekö te lainkaan halua leikkiä kanssani, haastaa minua hieman?” Riite kysyi kuin itseään säälien, hiljainen ääni kuitenkin täynnä arvaamatonta uhkaa. ”Eikö tämä talven ihmemaa ole teidän mielestänne ihmeellinen? Ettekö halua tietää, miten nostatin myrskyn? Eikö teillä ole minulle mitään muuta sanottavaa?”

”Teet pienestä yhteisöstämme kurjaa pilkkaa, / kannustaisin sanomaan sanasi kiireen vilkkaa. / Et omaa käytöstapoja, et näe meidän olevan tasa-arvoisia / pikemminkin kohtelet meitä, viattomia, kuin loisia. / Sinä et sanoillasi, ruoja, meitä hämmennä / kerro vain viestisi ja voit sitten mennä.”

Oli Hellyyden vuoro tarttua Runon käsivarteen ja rauhoitella. En ole koskaan nähnyt häntä tällaisena. Runo on aina lempeä, ei koskaan kärsimätön tai vihainen. Mitä nopeammin pääsemme Riitteestä eroon, sen parempi.

”Hyvä on, hyvä on!” Riite huudahti ja tuhahti. ”Kerrotaan sitten. Pyydän, että välitätte tämän viestin eteenpäin seurueenne muille jäsenille, eli” – mies kaivoi taskustaan pienen muistilapun ja naurahti – ”Mandoliinille, Pääskylle, Entäkselle, Valalle ja Padalle. Heh, olette kyllä melkoinen joukko.”

”Ja Harmille”, Hellyys lisäsi leukaperiään kiristellen.

”Aivan, myös hänelle. Kovin harmillista, että satuin unohtamaan hänet”, Riite sanoi kepeästi ja antoi muistilapun tuulen vietäväksi. Hänen kasvoilleen kohosi virkamiehen totinen ilme ja ääni jäljitteli samaa vakavuutta hänen sanoessaan: ”Suoja ilmoittaa, että teidän oikeutenne palata takaisin kyläänne on evätty. Vaikka tekisitte sovun nimenne kanssa, ette saa enää palata kotiinne. Siinä se.”

Hellyys tunsi sydämensä jättävän yhden lyönnin väliin.

”Miten se on mahdollista?” oli ainoa, mitä hän kykeni kysymään. Runo hänen vieressään seisoi hievahtamatta paikoillaan.

”Suoja on käynyt läpi nimilistojaan ja todennut, että tarvitsee kehittyäkseen ja menestyäkseen toisenlaisia nimiä kuin ne, jotka te voitte heille antaa. He toivottavat teille onnea matkaan ja valoisaa tulevaisuutta.”

Riite jäi seisomaan paikoilleen kuin odottaen vastausta. Hellyys ei kuitenkaan tiennyt mitä sanoa. Kun hiljaisuus heidän välillään kasvoi, ilme Riiten kasvoilla muuttui vakavasta pitkästyneeksi ja lumihiutaleet heidän ympärillään alkoivat muodostaa pieniä pyörremyrskyjä, kieppuen ilmassa yhä villimmin. Siihen tarvittava tuuli kohosi, kun Riite vain koukisti sormiaan ja pyöräytti kättään, ja Hellyyttä alkoi jälleen paleltaa. Riite tulee toimeen nimensä kanssa ongelmitta. Hän on nimensä arvoinen. Toisin kuin me muut. Hellyys tajusi, että vaikka heidän lauttakylänsä yrittäisi yhdistää voimansa Riitettä vastaan, heistä ei olisi Suojan lähettiläälle mitään vastusta. Se synkensi hänen mieltään entisestään.

”Mistä tiedämme, että puhut totta? / Millä todistat, ettet ole pelkkä rotta?” Runo kysyi lopulta, hiljaisuuden rikkoen. Kysymys sai Riitteen purskahtamaan nauruun. Lumi heidän jaloissaan pöllähteli naurunremakan kaikuessa Jalavasaaren poukamassa.

”Sepä se, Runo! Mistä tiedätte, että puhun totta?” Riite vastasi ja veti taskustaan pienen kirjekuoren. ”Tässä on virallinen lausunto. Lukekaa se tovereillenne, jotka piilottelevat voimiltani tuon mitättömän mökin sisässä. Ja tämän sanon teille: ottakaa viesti tosissanne. Tämä ei ole pila. Älkää yrittäkö palata, jos henkenne on teille kallis.”

Hellyys otti kirjekuoren ja katsoi sen valkoista pintaa typertyneenä. Hän ei vieläkään voinut uskoa Riitteen sanoja todeksi. Kirje oli kuitenkin suljettu Suojan omalla sinetillä, jossa ojennettu käsi piteli palavaa myrskylyhtyä. Valo ja lohtu pimeydessä. Sen oli oltava aito.

Kun Hellyys kohotti katseensa kirjeestä, Riite oli jo lähtenyt ja ehtinyt askelissaan kauas merelle. Runo ei sanonut mitään, tuijotti vain jään päällä kävelevää viestinviejää synkkä ilme kasvoillaan. Askel askeleelta Riite katosi kauemmas ja lumisade muuttui jälleen tiheämmäksi. Viime hetkellä hän kuitenkin kääntyi ja antoi tuulen kuljettaa äänensä heidän korviinsa:

”Lumisade kyllä lakkaa, jahka lähden. Ja älkää huoliko, kyllä jääkin sulaa, kun ehdin riittävän kauas. Mutta muistakaa tämä: te ette ole enää tervetulleita Suojaan. Älkää tulko takaisin. Älkää edes yrittäkö. Olette nyt omillanne.”

Riite katosi nostattamaansa lumimyrskyyn. Hellyys värisi nyt toden teolla kylmästä ja kääntyi katsomaan Runoa. Hänen kulmiinsa oli tarttunut lumihiutaleita, mutta hän ei tuntunut välittävän niistä. Hellyys repäisi kirjeen auki ja luki sen sisällön ensin ennen kuin ojensi sen Runolle. Kirje vahvisti Riitteen sanat mitä kauheimmalla tavalla. Hellyys tunsi olonsa ontoksi. Hän katseli, kuinka Runon silmät hyppivät riviltä toiselle ja mitä pidemmälle Runo kirjeessä pääsi, sitä kalpeammaksi hän muuttui. Hellyys tunsi yllättäen vahvaa halua halata Runoa ja luvata kaiken järjestyvän, mutta samalla hän tiesi, että oli tärkeämpää palata sisälle ennen kuin kylmyys veisi heistä voiton.

”Tule”, Hellyys sanoi ja tarttui Runon käteen. Hän tuskin vastasi otteeseen, mutta lähti kuitenkin seuraamaan Hellyyden vetäessä heitä takaisin kohti mökkiä. Aivan ovella Runo kuitenkin pysähtyi. Hellyys kääntyi katsomaan häntä.

”Jos viesti Suojasta on aito ja oikea, / on tilanteemme silloin todella vaikea. / En tiedä, kuinka kertoa uutiset heille / ilman, että joutuisimme hakoteille.”

”Minä kerron heille, kun hetki on sopiva”, Hellyys vastasi, vaikka hänen ajatuksensa kulkivat aivan samoja polkuja kuin Runonkin. ”Mietitään kuitenkin vielä, miten on parasta toimia.”

Runo ei tuntunut rohkaistuvan hänen sanoistaan paljoakaan, mutta he nyökkäsivät toisilleen ennen kuin astuivat mökin ovesta sisään.

[hiddenben]

Yhdeksäs luku: Pata

Pata odotti kärsimättömänä, että Runo ja Hellyys palaisivat viimeinkin sisälle. Hän oli jo valmiiksi huolissaan, mutta sen lisäksi Pata tunsi olonsa kömpelöksi, kun joutui jatkuvasti varomaan loukkaantunutta kättään. Siitä huolimatta hän otti tutun roolinsa ja ryhtyi ohjeistamaan toimettomiksi jääneitä Entästä, Pataa ja Harmia. Heidän aamiaisensakin oli venynyt, mutta lounasaika lähestyi uhkaavasti, joten oli paras käydä toimeen.

Entäksen Pata määräsi kuorimaan vihanneksia ja Mandoliinin pilkkomaan niitä. Harmille hän ojensi parsittavaksi villasukat, joita oli säästänyt tällaista tilannetta varten. Oli tärkeää, että Harmi pysyisi poissa muiden tieltä ja saisi jotakin tekemistä vikkelille käsilleen. Jonakin toisena hetkenä Harmi olisi ehkä ryhtynyt väittämään vastaan, mutta nyt jopa hän tuntui helpottuvan siitä, että sai jotakin tekemistä.

Kun kaikki keskittyivät töihinsä, mökissä vallitsi kymmenen minuutin ajan sopusointu. Sitten ovi narahti jälleen ja Runo ja Hellyys astuivat sisään vakavina. Pata kohtasi ensin Runon huolestuneen katseen, ja sitten Hellyyden mietteliäät vihreät silmät.

“Pitäisikö meidän hakea kaivosta vettä?” hän kysyi. Kysymys oli typerä: tietenkin vesi olisi jäätynyttä ja jokainen mökissä näki varmasti tekosyyn läpi. Hellyys kuitenkin nyökkäsi.

“Käydään katsomassa”, hän sanoi. “Pakkasen pitäisi lauhtua pian.”

“Menkää te, mutta varokaa kylmää / ei ole vieläkään mikään lempeä sää”, Runo totesi. Hän tuijotti tuleen sulkeutunut ilme kasvoillaan. Padan sydäntä kylmäsi, sillä yleensä Runo ei näyttänyt noin toivottomalta ja lannistuneelta, ja vaikka Runo olisikin tuntenut olonsa sellaiseksi, hänellä oli yleensä kyky pitää tunteensa sisällään ja säteillä tyyneyttä ympärilleen. Nyt tyyneys ja rauha oli kuitenkin poissa ja harmaissa silmissä pyrytti edelleen lunta, vaikka sade ulkona olikin tauonnut. Pata olisi halunnut istua Runon viereen ja rutistaa häntä, mutta sellaiseen nyt ei kerta kaikkiaan ollut aikaa. Jonkun piti pitää huolta siitä, että he eivät jäisi liiaksi märehtimään, vaan lounas valmistuisi ja tilanne ratkeaisi ajallaan. Niinpä Pata tyrkkäsi Runolle kupillisen lämmitettyä puuroa ja harppoi ovelle.

Pata kietoi kaulaliinan kaulaansa ja kiskoi yhden pölyisistä vilteistä ympärilleen murtunutta kättään varoen. Hellyys avasi hänelle oven ja he astuivat ulos pakkaseen. Pilvipeite oli jo alkanut rakoilla ja kaikkialla vallitsi pehmeä, lumen kietoma hiljaisuus.

He eivät kävelleet kauaksi, vain puiden rajaan. Jos tilanne ei olisi ollut niin vakava, Pata olisi ihastellut esiin murtautuneiden auringonsäteiden kylvämää säihkettä hangilla ja puiden lumivaatteita, mutta nyt Hellyyden vakavuus vei kauneudesta kaiken ilon. Hellyys yskähti.

“Me emme voi palata takaisin.”

“Lauttakylään?” Pata hätääntyi. “Miksi?”

Hellyys pudisti päätään. “En tarkoittanut sitä. Tämä on… pahempaa. Emme voi palata Suojaan.”

Hän ojensi Padalle sinetöidyn kirjekuoren. Sinetti oli murrettu jo kertaalleen, mutta se oli selvästi Suojan virallinen merkki.

“Miksi ihmeessä?” Pata tuijotti kirjettä häkeltyneenä. Hellyys vain murahti ja viittasi sitä kohti, joten Pata avasi kuoren tärisevin käsin ja luki kirjeen.


Suojan neuvosto tekee tiettäväksi Runon sovintoonvaellusryhmälle

Runon nimen ei ole nähty tuottavan yhteisölle etua. Riimit eivät täytä vatsaa, eikä niillä rakenneta taloja tai taistella vihollista vastaan.

Padan nimen ei ole nähty tuottavan yhteisölle etua. Padan kyvyttömyys hyväksyä osaansa on vaarallista niskurointia, jonka voidaan katsoa vaarantavan yhteisöllisyyden.

Entäksen nimen ei ole nähty tuottavan yhteisölle etua. Kysymykset horjuttavat ja nakertavat pohjaa siltä, mikä on vuosisatojen aikana todettu oikeaksi.

Hellyyden nimen ei ole nähty tuottavan yhteisölle etua. Hellyys on toistuvasti kieltäytynyt hoivaamasta ja rauhoittamasta lohtua tarvitsevia, eikä hänen katsota ansaitsevan paikkaansa yhteisössä.

Harmin nimen ei ole nähty tuottavan yhteisölle etua. Sellaisesta nimestä on yhteisölle vain harmia.

Mandoliinin nimen ei ole nähty tuottavan yhteisölle etua. Suojassa on etevämpiä muusikoita, jotka eivät haihattele turhaan kuvitteellisen Laulun perään.

Pääskyn nimen ei ole nähty tuottavan yhteisölle etua. Pääskyt ovat haavoittuvaisia lintuja, eikä niitä voida pitää Suojan tarkoitusperien kannalta hyödyllisinä.

Valan nimen ei ole nähty tuottavan yhteisölle etua. Vaikka nimi itsessään onkin voimakas ja hyödyllinen, sen kantajan jatkuva jääräpäinen kieltäytyminen nimensä mukaisesta tehtävästä voidaan katsoa maanpetturuudeksi. Neuvosto toivottaa kuitenkin Valan tervetulleeksi takaisin, mikäli hän ymmärtää tehtävänsä ja nimensä merkityksen.

Suojan vanhimpien neuvosto kieltää Runon sovintoonvaellusryhmää palaamasta. Mikäli tätä kieltoa rikotaan, on seurauksena ensimmäisestä yrityksestä vakava rangaistus ja toisesta yrityksestä kuolema.

Tämän päätöksen vahvistavat neuvoston jäsenet

Laki
Valta
Sopu
Nälkä


Pata tuijotti kirjettä sanattomana. Siinä ei ollut mitään järkeä. Heidät oli lähetetty pois nimiensä vuoksi, se oli totta, mutta – mutta heidän oli ollut tarkoitus kasvaa sopuun niiden kanssa, ei joutua hylkäämään Suojaa iäksi. Kaikki kirjeessä oli väärin.

“Mutta –”

“Oletko ikinä ajatellut”, Hellyys sanoi hiljaa, “että Suojan aikuisissa ei ole juurikaan sellaisia ihmisiä kuin me? Tai että kun tällaisilta sovintoonvaelluksilta palataan, palaajat ovat aina sellaisia kuin Sato tai Rohkeus tai Uni? Tarpeellisia ja tärkeitä.”

Pata puri huultaan. Hän oli luottanut saamiinsa vakuutuksiin ja neuvostoon koko elämänsä ajan. Hellyyden sanojen kylmää logiikkaa ei silti käynyt kiistäminen. Padan isosisko Hunaja oli kyllä palannut, mutta Hunaja oli kaunis ja ahkera ja toi yhteisölle iloa mehiläisineen ja hunajakakkuineen. Sen sijaan Padan lapsuudenystävä, Kerkkä, ei ollut palannut. Nyt Pata ymmärsi miksi: Kerkän kotipihalla kuuset olivat ehkä kasvaneet tuuheampina, mutta hänen nimestään ei varsinaisesti ollut Suojan ankarassa ja järjestäytyneessä maailmassa mitään hyötyä.

“He sulkevat yhteisön ulkopuolelle kaikki, jotka eivät hyväksy nimeään tai ole tarpeeksi hyödyllisiä?” Pata yritti ymmärtää kirjeen sisältöä. Hän olisi tahtonut kieltäytyä uskomasta omia sanojaan, mutta Pata oli aina ollut käytännöllinen ja järkevä, ja sillä hetkellä juuri se esti häntä elättelemästä turhia toiveita. Kaikki kirjeessä kävi lopulta järkeen.

Pata ojensi kirjeen takaisin Hellyydelle, sulki silmänsä ja hengitti syvään. Alle kahdessa minuutissa Pata oli antanut kaiken tietämänsä romahtaa ja suostunut putoamaan pimeyteen, jonka pohjaa hän ei nähnyt. Mitä muutakaan hän olisi voinut tehdä? Totuuden kieltämisestä ei olisi hänelle – tai heille – mitään apua.

Pata ajatteli herkkää Mandoliinia ja Pääskyä, jonka sydän varmasti särkyisi, kun tämä ei voisi palata kotiin. Hän ajatteli Harmia, joka kätkisi ahdistuksensa ja surunsa kiusanteon taakse, ja Entästä, jonka kysymyksistä ei tulisi loppua. Ja sitten Valaa – Valaa, joka oli varmasti tiennyt, mutta pysynyt vaiti kykynsä vuoksi. Valalle neuvosto oli varmasti puhunut suoraan – niinhän he tekivät kirjeessäkin.

Pata tunsi kateuden pistoksen, mutta se oli poissa vain hetkeä myöhemmin. Hän ei halunnut sitä, mitä Valalla oli. Moni ehkä halusi, mutta Pata oli nähnyt Valan lipsahduksen seuraukset kertaalleen, eikä hän halunnut edes ajatella sitä, mitä itse saisi samanlaisella nimellä aikaan.

Viimeiseksi Pata ajatteli heidän vanhempiaan. Nyt hän ymmärsi paremmin, miksi isän katse oli ollut niin välttelevä, ja miksi hänen äitinsä oli rutistanut laiturilla Pataa niin pitkään eikä suostunut päästämään irti ennen kuin Laki oli komentanut häntä tekemään niin. Hän ymmärsi Pääskyn äidin kauhistuneen ilmeen ja sekavasti soperretut hyvästit. Hän ymmärsi, mikseivät Runon tai Hellyyden vanhemmat olleet tulleet hyvästelemään lapsiaan lainkaan. Jo silloin Pata oli ajatellut, että kaikki oli tavalla tai toisella väärin, mutta nyt hän todella ymmärsi: hyvästelijät olivat tienneet, etteivät he enää palaisi kotiin.

“Mitä Runo tästä kaikesta ajattelee? Onko hän kertonut, mitä aikoo tehdä?” Pata kysyi lopulta. Hän ei onnistunut kaikesta yrittämisestä huolimatta pitämään ääntään tyynenä, vaan se räsähti surusta. Pakkanen lauhtui jatkuvasti ja pilvet olivat kadonneet lähes täysin. Maisema suorastaan kylpi valossa, mutta Padan sydän oli huolesta raskas.

“Minä lupasin kertoa muille. Hän sanoi, ettei pysty”, Hellyys huokaisi. Pata pudisti hitaasti päätään.

“Ei. Ei vielä. Meidän täytyy – meidän ei tarvitse kertoa heti. Me voisimme odottaa. Tämä koko tilanne on vielä kaikille uusi. Olemme viettäneet merellä vasta muutaman viikon. On helpompaa, jos opimme elämään yhdessä, ja ehkä totuuskin on helpompi hyväksyä, jos muut pääsevät ensin sopusointuun nimiensä kanssa. Ja ainakin meidän pitäisi olla valmiimpia kohtaamaan muiden suru. Olisi hyvä, että heillä olisi edes joku, johon turvautua. Jos me olemme kaikki samaan aikaan surun kourissa, siitä ei tule mitään. Lamaannumme ja lannistumme täysin.”

“Mutta entä se pettymys? Entä sitten, jos vaikka Entäs tai Mandoliini kokisi olevansa valmis palaamaan? Kuinka kertoisit heille silloin, ettei se ole mahdollista?” Hellyys kysyi. Pata tuijotti vettyneiden kenkien peittämiä jalkojaan.

“Silti. Odotetaan muutama viikko. Sen verran, että tästä elämästä – mitä se sitten nyt tarkoittaakin – on tullut enemmän omamme. Sen verran, että me itse – siis sinä, minä ja Runo – olemme valmiita. Meidän täytyy olla vahvoja muiden tähden.”

Hellyys ei sanonut mitään. Hänen suunsa puristui tiukaksi viivaksi. Lumi heidän ympärillään suli ja ilma oli täynnä putoilevan veden tipahtelusta syntyvää rytmikästä lipinää ja ryskyen oksilta putoavan lumen ryminää.

Lopulta Hellyys nyökkäsi.

“Ja nyt sinun on aika syödä vähän puuroa. Et ole syönyt mitään koko aamuna”, Pata sanoi ja patisti Hellyyden takaisin sisään.

[hiddenben]

Kymmenes luku: Hellyys

Hellyys kulki päivän läpi kuin sumussa. Hän auttoi laittamaan mökkiä kuntoon, sillä he joutuisivat jäämään sinne varmaankin vähintään muutamaksi yöksi ennen kuin jää alkaisi rakoilla ja meri jälleen avautuisi. Hän kantoi vettä tiski- ja pesuvedeksi, ensin keräämällä lunta ämpäreihin, joka sitten suli, ja myöhemmin nostamalla kaivosta. Hän otti jopa vastuun iltapäiväkahveista, kun Harmi kiukuspäissään lähti jälleen ulos ovet paukkuen ja jätti nokipannun tulen ylle kiehumaan. Hellyys auttoi niin Pataa kuin muitakin pyydettäessä, mutta koko päivänä hän ei sanonut sanaakaan. Sen sijaan hän yritti ajatella ja ennen kaikkea ymmärtää.

Kirje oli vienyt pohjan kaikelta, minkä hän oli uskonut tietävänsä ja tuntevansa. Vaikka Hellyys ei ollut tullut toimeen nimensä kanssa ja kärsinyt siksi yhteisönsä odotuksista ja vaatimuksista, Suoja oli silti hänen kotinsa. Hänellä oli siellä ystäviä, vanhemmatkin, ja hänellä oli päättötodistus Suojan Oivallisten nimien lukiosta. Hän oli valmistunut koulusta samaan aikaan yhden kirjeen allekirjoittajan, Vallan, pojan kanssa. Tämä oli tosin hyväksynyt nimensä jo pienenä ja pärjännyt erinomaisesti, sillä hänen nimensä oli Strategia ja hän oli alusta pitäen oppinut hyödyntämään taitoaan. Strategia oli itse asiassa ollut se, joka myös opetti Hellyyttä välttelemään ihmisiä. Mutta tiesikö Strategia, mikä minua odotti? Entä isä ja äiti: miten pitkään he ovat tienneet? Siitäkö lähtien, kun Suojan neuvosto antoi minulle nimeni?

Suojan kamalan ja karun salaisuuden paljastuminen sai Hellyyden mielen sekaisin. Mihin hän pystyi enää luottamaan, jos ei kotiinpaluuseen? Vaikka Hellyys oli liittynyt lauttakylään pakotettuna, astunut kannelle määräys kädessä ja rannalla vaativat silmät hänen selkäänsä tuijottaen, hän oli silti uskonut, että löytäisi kaikesta huolimatta sovun nimensä kanssa ja voisi palata Suojaan. Hän oli todella uskonut. Mutta nyt hän sai tietää olleensa väärässä. Mitä hänen tulevaisuutensa piti sisällään, jos ei kotiinpaluuta?

Kysymyksiä oli liikaa, vastauksia ei lainkaan. Eivätkä ne vastaukset, jotka Hellyys keksi, olleet tyydyttäviä.

Illan tullen hän istui tuolillaan ja katseli mökissä vallitsevaa rauhaa. Kesäaurinko laski lempeästi horisonttiin ja värjäsi jään jo vetiseksi muuttuneen pinnan ilta-auringon kauneimmilla punaisen sävyillä. Mandoliini näppäili soitintaan, Pääsky hymisi tyytyväisesti itsekseen, sillä tämä talvi olikin kestänyt vain muutaman päivän ja pian hän saisi jälleen lentää. Entäs ja Vala istuivat pöydän ääressä ja opettivat Harmille uutta korttipeliä (siinä Entäs oli erityisen hyvä, sillä hän opetti kysymällä ja pyysi oppilastaan keksimään vastaukset).

Kukaan heistä ei tiennyt, että heidän maailmansa oli muuttunut kertaheitolla toisenlaiseksi.

Vain Hellyys, Pata ja Runo tiesivät, ja käsittelivät totuutta omilla tavoillaan: Pata piti itsensä kiireisenä patansa ääressä, Hellyys taas piti etäisyyttä muihin. Runo istui takkatulen ääressä eikä tuntunut kuulevan tai näkevän mitään. Entäs oli esittänyt huolestuneen kysymyksen Runon voinnista, sillä tämä oli heidän muutaman viikon mittaisella matkalla ehtinyt muodostua iltojen viihdyttäjäksi runonlausunnalla ja tarinoilla. Hiljainen Runo oli kaikille tuntematon.

”Taisin jäätyä pahasti pakkasen viimassa / yhä pitelee kylmä minua otteessa tiukassa”, oli ainoa, mitä Runo sai sanottua, ja sitten Pata tulikin jo hätyyttämään Entäksen muualle.

Padan ehdotus pitää totuus salassa kalvoi Hellyyden vatsanpohjaa ja sai hänet kiemurtelemaan tuolillaan. Hänen mielestään totuuden evääminen toisilta oli väärin, vaikka hän ymmärsikin Padan halun kerätä hieman ajatuksiaan ja saada lauttakylä jälleen liikkeelle ennen kuin tilanne räjähtäisi käsiin. Tällaisen salaisuuden kantaminen ei kuitenkaan ollut helppoa. Siksi Hellyys olikin pitänyt etäisyyttä muihin koko päivän: hän ei halunnut päätyä tilanteeseen, jossa joutuisi valehtelemaan Riitteen viestistä.

Hänen oli kuitenkin saatava puhua asiasta jonkun kanssa. Hellyys odotti, kunnes ilta alkoi muuttua yöksi ja muut kävivät nukkumaan. Lopulta jäljellä olivat vain Hellyys, Vala ja Runo, ja kun kuu ilmestyi pilven takaa ja valaisi yön, Vala sanoi lähtevänsä pilkkimään. Mökin oven sulkeuduttua Hellyys käveli Runon luo ja asetti kätensä tämän olalle.

”Tulisitko pöydän ääreen istumaan?”

Runo kohotti katseensa kuin horroksesta heräten. Hänen silmänsä olivat punareunaiset ja pitkät hiukset roikkuivat kasvoilla. Hellyys toisti kysymyksensä, kun Runo ei liikahtanut, ja sai vihdoin nyökkäyksen. Heidän siirtyessä pöydän ääreen Hellyys kävi hakemassa repustaan taskumatin, jonka oli aamulla pakannut mukaansa ja istui sitten ystäväänsä vastapäätä.

Metalliset kierteet kitisivät korkin kiertyessä auki. Taskumatin sisältä kohosi makea, mausteinen tuoksu, ja Hellyys joi pienen siemauksen lämmittävää viiniä. Sitten hän tarjosi taskumattia Runolle, joka kohotti yllättyneenä kulmiaan.

”Se on hyvää”, Hellyys sanoi ja ojensi pullon vielä lähemmäs. ”Se tekee hyvää. Rohkaisee mieltä.”

”Rohkeudesta en voi puhua / kuultuani sen, mikä ei olekaan vain huhua”, Runo vastasi vaimeasti ja tarttui lopulta taskumattiin, mutta ei kohottanut sitä huulilleen vaan katsoi Hellyyttä epäillen. ”En ole koskaan maistanut viiniä makeaa / se kai voi tehdä mielestäni sameaa?”

Hellyys naurahti. Kasvoille kohoava hymy tuntui hyvältä, ja rintakehää lämmittävä viini helpotti ahdistunutta oloa. ”Voi kai niinkin sanoa. Mutta joskus samea mieli on juuri se, mitä tarvitsemme.”

Runo kohotti kulmiaan ja joi lopulta siemauksen. Hän yskähti kerran, toisen, vielä kolmannen, mutta pyyhki sitten suupielensä ja hymyili. Sen näkeminen sai Hellyyden rentoutumaan: hän ei pitänyt siitä Runosta, jonka oli tänään joutunut näkemään. Hymyilevä Runo, se taas oli tuttu ja turvallinen.

”Mitä pidät?”

”Maistan mausteisen kanelin, kesäisen herukan / hapokkuutta lienee tässäkin hiukan. / Maku on hyvä, lämmin ja syvä / tuntuu kuin mielessäin ois aatteen jyvä.”

Huoneen nurkassa pienellä kerällä nukkuva Mandoliini käänsi kylkeä. Hellyys tukahdutti naurun, ettei olisi herättänyt muita. Runo otti hymyillen vielä toisen huikan ennen kuin ojensi pullon Hellyydelle. Hänkin joi siemauksen, asetti taskumatin sitten pöydälle ja pohti hetken seuraavia sanojaan ennen kuin aloitti:

”Riitteen tuoma kirje... En voi käsittää sitä. Suojan mukaan olemme hyödyttömiä: sinä, minä, Pata, Harmi… Kaikki paitsi Vala. Me emme ole heille minkään arvoisia.”

Hellyys tutki Runon kasvoja ja näki niissä hämmennystä. Hän jatkoi, kertoen tarkemmin Padan kanssa käymästään keskustelusta ja siitä, kuinka Pata toivoi, että totuus pidettäisiin vielä heidän välisenään salaisuutena. Hellyys kertoi ajatuksistaan, epäilyksistään ja kaikista niistä kysymyksistä, jotka olivat hänen mieltään päivän mittaan kuormittaneet. Kertomuksen aikana he molemmat ottivat uudet kulaukset viiniä, ja Hellyys huomasi hiljalleen rohkaistuvansa pelosta ja ahdistuksesta huolimatta.

“Ajattelen, että Padan tuumassa on kyllä itua / vaikka meidän pitääkin valheen kourissa hetki kitua. / Silti on tärkeää ensin ratkaista tämä: / milloin pääsemme pois ja kuinka korjataan lauttamme rämä?” Runo vastasi Hellyyden selontekoon hieman päihtynein riimein.

”Ymmärrän sen, mutta samalla pelkään salaisuuden vain pahentavan tilannetta, kun sen sisältö lopulta selviää muille”, Hellyys sanoi. ”Eikä se ole reilua, että pimitämme heiltä tietoa, joka kuitenkin niin selkeästi koskee heitä.”

Runo hiljeni pitkäksi aikaa ja tuijotti yhteen ristittyjä käsiään. Hänen katseensa ei kuitenkaan ollut enää lasittunut ja valju, kuten takkatulen ääressä vaan ajatukset olivat selvästi lähteneet liikkeelle. Oliko se viinin ansiota vai ei, sitä Hellyys ei osannut sanoa, mutta yhtä kaikki Runon eloisuus ja tarkkaavainen kuuntelu helpottivat hänen oloaan.

“Ymmärrän Padan huolen suuren, / samalla se luo salaisuuden juuren. / En voi sanoa, etteikö totuus olisi kurja / on aina kamalaa nähdä asioiden puoli nurja. / On kirjeen sisältö silti ennemmin tai myöhemmin kerrottava muille, / ettei luottamuksellemme käy kuin ajopuille.”

Hellyys puuskahti. Ei ollut vain yhtä oikeaa vastausta. Oli vaikea päättää, mikä oli tärkeämpää hoitaa ensin: lauttakylän korjaaminen ja edespäin matkaaminen vai totuuden kertominen. Hän joi pitkän kulauksen viiniä. Se poltti kurkkua ja rintakehää suloisesti, vaikka Hellyys tiesi makean muuttuvan karvaaksi aamuauringon noustessa.

Runo jatkoi, mutta nyt hitaammin ja sanojaan painottaen:

“Mutta odotetaan vielä päivä tai kaksi / kunnes jää sulaa ja muuttuu murskaksi. / Merellä kaikki on toisenlaista / ehkä ei uutinenkaan silloin ole painajaista.”

Hellyys katseli Runoa hetken, kunnes nyökkäsi. Vaikka päätös ei tuntunutkaan aivan oikealta, oli parempi, että he ja Pata olivat asiasta edes jokseenkin samaa mieltä.

Silloin mökin ovi avautui ja Vala käveli sisälle, kantaen mukanaan komeaa turskakalaa. Hänen kasvonsa kiilsivät hiestä.

”Jää halkeilee”, hän sanoi. ”Sain juosta ehtiäkseni pois lähestyvien halkeamien luota.”

[hiddenben]

K/H: Ja näin, nyt ovat kaikki jo aiemmin julkaistut luvut uudessa topicissa ja kuten kuuluu, perjantain kunniaksi julkaisen myös uusimman luvun! Pahoittelen parin viikon taukoa julkaisussa, tässä on ollut kaikenlaista, mutta tulevat viikot näyttävät rauhallisimmilta, joten toivottavasti pääsemme takaisin säännölliseen julkaisutahtiin Tässä luvussa Pata, Runo ja Hellyys pohtivat, mikä lauttakylän seuraava askel voisi olla.


Yhdestoista luku: Pata

Kun Pata seuraavana aamuna heräsi, mökissä oli paahtavan kuuma. Takassa yöllä palanut tuli oli lämmittänyt tuvan erinomaisesti, mutta koska sen hiillos kyti edelleen ja kesä oli palannut, oli sisällä nyt suorastaan helle.

Pata kylpi hiessä. Hän urahti, kohottautui seisomaan ja hiipi mahdollisimman hiljaa ovelle. Pääsky ja Harmi nukkuivat molemmat vuoteessa kuumuudesta välittämättä: Pääskyä lämpö ei koskaan tuntunut vaivaavan, ja Harmi taas sieti harmia sen eri muodoissa erinomaisesti.

Hellyyttä tai Runoa ei näkynyt.

Pata astui ulos ja jätti oven auki, jotta ilma mökissä vaihtuisi ja viilenisi. Kynnyksellä häntä tervehti kesäaamun kostea viileys. Ilma tuoksui edelleen sulaneelta lumelta, mutta nyt myös nurmelta ja tuomenkukilta. Ilma oli muhevaa hengittää, koska kaikki lumi oli sulanut kesän lämmössä nopeammin kuin se olisi keväällä tehnyt.

Runo ja Hellyys istuivat pihan toisella puolella suuren kiven päällä ja puhuivat keskenään hiljaisella äänellä. Heidän takanaan avautuva meri kimalteli auringossa. Jäät olivat ilmeisesti jo sulaneet. Kello ei ollut varmaankaan vielä kovin paljoa, sillä vaikka olikin valoisaa, valo oli pehmeää ja uneliasta. Sitä vasten kaikki tuntui utuiselta ja lempeältä, ja hetken Pata toivoikin, että he olisivat saaneet oikeasti herätä vailla huolia. Tämä päivä olisi ollut täydellinen yhdessä vietettäväksi. Mandoliini olisi voinut soittaa, Runo kertoa tarinoita ja he muut kerätä saarelta kesän antimia yhteiseen pöytään. Nyt kaikkea varjosti kuitenkin Suojalta saapunut kirje, joka oli kummitellut Padan unissa koko yön.

Ehkä voisimme unohtaa sen typerän kirjeen vielä hetkeksi? Pata antoi toiveikkaan ajatuksen viivähtää mielessään, mutta työnsi sen sitten pois. Oli paljon tehtävää. Heidän pitäisi tarkastaa lauttakylän kokemat vauriot, kerätä ruokaa tulevan matkan varrelle, laatia suunnitelmia ja tehdä tärkeitä päätöksiä. Hän veti syvään henkeä ja harppoi Runon ja Hellyyden luokse.

“Huomenta, Pata, ystävä hyvä / toivon, että leposi oli syvä”, Runo tervehti. Hänen hymynsä oli tavallista vakavampi, mutta hymy kuitenkin, ja se sai Padan sydämen tyyntymään hieman.

“Jääkahvia?” Hellyys kysyi tervehtimisen sijaan. Pata tunsi lämpimän läikähdyksen sisällään.

“Valmistimme sitä tarpeeksi kolmelle / arvasin, että sinutkin herättäisi helle. / Kahvi on tosin vähän suolaista / mutta jospa siitä virkistystä saa edes jonkinlaista. / Kas kun emme halunneet keittiössä ketään herättää / niin piti haaveet lämpimästä kahvista jättää / ja päätimme ottaa jäämurskaa kuppiin / ei ehtinyt ajatus veden suolaisuudesta nousta kummankaan päänuppiin”, Runo hymähti.

Hellyys auttoi Pataa kiipeämään siirtolohkareen päälle murtunutta kättä varoen ja ojensi hänelle mukin. Pata nuuhkaisi kahvia ja kohotti epäileväisenä kulmiaan, mutta pakottautui sitten hymyilemään. Hän arvosti kaikesta huolimatta Runon ja Hellyyden yritystä. Pienetkin ilot tuntuivat nyt tavallista suuremmilta, ja jopa jääkahvin tuttu tuoksu oli jotakin niin arkista, että siihen oli helppo tukeutua.

“Me olemme ajatelleet”, Hellyys aloitti epätyypillisen varovasti, “että totuutta ei ole hyvä pimittää muutamaa päivää pidempää.”

Pata huokaisi. Se siitä arkisuudesta.

“Kertominen ei tule olemaan helppoa”, hän pudisti päätään. “Se romahduttaa kaiken. Vie pohjan siltä, mihin muut ovat uskoneet. Vaikka ei asia ehkä pyörittelemällä parane, mutta kyllähän sen käsitteleminen vie aikaa.”

“Olet toki oikeassa, kuten aina / eikä totuus meitä sen vähemmän paina. / Mutta mitä pikemmin kerromme totuuden / voimme yhdessä etsiä suunnan uuden”, Runo vastasi. Hän ojensi kätensä ja taputti Padan olkapäätä. Ele oli kömpelö, mutta Pata arvosti lohdutusyritystä silti. Jopa Hellyyden silmissä oli enemmän pehmeyttä kuin yleensä. He kärsivät tilanteesta yhdessä, ja jo nyt se oli tiivistänyt ainakin heidän kolmen välejä.

Pata huokaisi ja päätti jälleen kerran työntää omat tunteensa syrjään.

“Mitä me nyt sitten teemme?” Pata kysyi. Hänellä ei ollut tapana siirtää päätösten tekemistä muille, mutta sillä hetkellä hän oli tavallista väsyneempi. Heidän tilanteessaan tuntui kuitenkin mahdottomalta ryhtyä avaamaan kaikkia niitä solmuja, joita tieto Suojan kirjeestä oli saanut aikaan, joten Pata ei kerta kaikkiaan tiennyt, mistä olisi edes aloittanut. Runo epäröi, mutta Hellyys vastasi tämän puolesta:

“Jatkamme kuten ennenkin. Ongelmat nimien kanssa eivät ole taianomaisesti kadonneet, joten meidän täytyy yrittää oppia elämään niiden kanssa. En tiedä, mistä löydämme vastauksia, tai löydämmekö niitä ylipäätään, mutta on yritettävä. Ja mitä tulee aloituspisteeseen, se nyt on ainakin selvillä, sillä emme pääse puusta pitkälle ilman lauttojamme. Ne on korjattava.”

“Sitten tarvitsemme ruokaa. On täydennettävä varastoja. Paljon varmasti löytyy tältä saarelta, mutta meidän on myös etsittävä kaupunki tai kylä. Tarvitsemme jauhoja, uuden taikinajuuren – nykyinen takuulla paleltui kuoliaaksi –, mausteita ja –”, Pata aloitti.

“Hienoa nähdä / ettet liikaa hätkähdä”, Runo virnisti. “Mutta kauppalistakin saa nyt odottaa / tärkeintä on lauttakylä pelastaa. / Ja totuus, siitä ei nyt vielä hiiskuta / tai saa sen möläyttänyt minunkin kiukkuni tuta.”

Pata hymähti ajatellessaan Runon kiukkuisuutta, mutta nyökkäsi. He istuivat hetken toverillisen hiljaisuuden vallitessa, kukin tilannetta puntaroiden. Patakin alkoi jo hiljalleen aamukahvin ja matkatovereidensa seurassa uskoa tulevaisuuteen hetki hetkeltä enemmän, mutta sitten kiven vierestä kuului kirkas ääni:

“Mistä totuudesta ei saa hiiskua?” Harmi kysyi.

[Chuva]

Kun pitäisi lukea luentomateriaaleja, voi sen sijaan kommentoida lukua jonka luki jo monta päivää aikaisemmin! Vastuun välttelyn alkeet on hallussa.

Ensinnäkin haluan sanoa, että sain pienen sydärin kun päivitystilannetta tarkistaessani silmät osui ensin vanhan aiheen lukittumiseen, ja järkytyin että nytkö mä kirosin koko tarinan kommentillani Onneksi kyse ei ollutkaan siitä, ja vielä enemmän onneksi tarina saa jatkua!

Tässä luvussa mua erityisesti viehätti toi kesän paluun kuvaaminen, sillä se tuntu tosi elävältä. Melkein pystyin haistamaan ne tuoreen kesän tuoksut, ja näin kun ulkona sää alkaa hiljalleen kääntyä syksyyn, tuntui virkistävältä lukea kesästä. Ja jääkahvin suurena kuluttajana ilahduin maininnasta, vaikka kyse olikin enemmän käytännöllisestä(kö) päätöksestä kuin varsinaisesta mielihalusta juoda kylmää kahvia.

Ja hah, miten mahtaa johtotrio selvittää tiensä tästä kun Harmi kuuli osan keskustelusta? Toivon kovasti, ettei Pata ja Runo päätä valehdella asiasta (Hellyys tuntuu olevan peittelyä vastaan, joten en usko että valheita sieltä suunnalta kuuluisi... Vaikka mistäs sen tietää), koska sillähän sitten vaan saa koko sopan pahemmin sekaisin.

Toivottavasti saamme taas huomenna tai joskus lähitulevaisuudessa taas jatkoa (mutta ei mitään paineita, elämän yllätyksellisyys on tuttu ilmiö!), jään sitä odottelemaan

Ps. Toivottavasti Kaarneellakin on kaikki hyvin ja palailee finiin sitten taas kun ehtii!

[hiddenben]

Chuva, heh, pahoittelut pelästyksestä Teit kyllä kaikkea muuta kuin kirosit, pikemminkin kommenttisi ilahdutti meitä molempia valtavasti! Kaarneella on kyllä kaikki hyvin - ja toivon itsekin, että hän jossain välissä palaa Finiin ilahduttamaan meitä teksteillään Itse luvusta: on ihanaa itsekin saada editoida ja julkaista kesään sijoittuvaa tarinaa nyt, kun luonto alkaa selkeästi kallistua syksyyn! Tässä seuraa uusi luku, jossa saat vastauksia pohdintoihisi Kiitos kovin kivasta kommentista, se ilahdutti! ♥

K/H: On jälleen perjantai eli nyt vain kynnyksen yli kohti viikonloppua! Tässä uusin luku, jossa Harmi laittaa johtotrion selät seinää vasten omalla harmimaisella tyylillään


Kahdestoista luku: Hellyys

He kääntyivät katsomaan Harmia, jonka vaaleat palmikot olivat yön jäljiltä vielä pörröiset. Hänen silmänsä olivat kuitenkin tarkat ja virkeät – eikä kuulossakaan selkeästi ollut mitään vikaa. Pata päästi empivän äännähdyksen, ja Hellyyskin yllättyi niin, ettei tiennyt, mitä sanoa tai tehdä vaan tuijotti vain Harmia. Runo taas käänsi katseensa merelle, joka oli melkein jo vapautunut jäästä, ja näytti tyyneltä. Pinnan alla kuitenkin kuohui, siitä Hellyys oli varma.

”Kyllä minä tiedän, että kuulitte ensimmäisellä kerralla”, Harmi sanoi ja kiersi heidän eteensä, seisten melkein vesirajassa. “Minä haluan tietää, mistä puhutte.”

“Tietenkin haluat”, Pata tuhahti.

Harmista näki ja kuuli, ettei hän suinkaan hyväksyisi mitään muuta vastausta kuin totuuden. Hänen kätensä olivat rinnalla ristissä ja katse kulki Hellyydestä Pataan ja edelleen Runoon. Onko meillä muuta vaihtoehtoa kuin kertoa totuus? Hellyys joi kahvia ja tarkkaili Harmia hetken ennen kuin sanoi:

”Sovintoonvaellusmatkamme on paljastunut luonteeltaan hieman toisenlaiseksi kuin mitä alun perin ajattelimme.”

Pata hänen vierellään liikahti hermostuneesti.

”Millä tavalla?” Harmi kysyi.

Hellyys joi jälleen mukistaan ja irvisti sen suolaisuudelle. Hän yritti miettiä, miten paljon heidän olisi kerrottava, jotta Harmi olisi tyytyväinen ja lopettaisi kyselyn. Kaikkea ei tälle tarvinnut kertoa eikä ollut hyväkään paljastaa koko totuutta. Harmin käsissä uutinen saattaisi levitä nopeasti kaikkien tietoon ja hyvin luultavasti mieltä järkyttävällä tavalla. Harmi oli mieleltään terävä, mutta hänellä oli paljon opittavaa diplomatiasta ja tahdikkuudesta.

Hellyys vilkaisi tovereitaan, joista kumpikaan ei vaikuttanut olevan halukas puhumaan Harmin kanssa: Pata luultavasti siksi, että kaikki oli hänelle jo nyt hieman liikaa, Runolla taas oli saanut inhan päänsäryn eilisillan viinistä ja pysytteli siksi hiljaa. (Hellyydelle hän oli tosin sanonut, että ”Viini oli hyvä ja toi mukanaan rauhan / se auttoi löytämään punaisen nauhan. / Elämään kuuluu särky ja kipu / ei sen takia kaivoon tipu.”)

Vastuu kertomisesta jäi siis Hellyydelle.

”Me emme ehkä palaakaan Suojaan, kun löydämme sovinnon nimiemme kanssa”, Hellyys aloitti ja tarkkaili Harmia. ”Voi olla, että päädymme jonnekin muualle.”

”Minne, Turvaanko?” Harmi kysyi epäluuloisena. ”Vai Kotiin? Miksi?”

”Emme voi kertoa sinulle kaikkea, kun emme itsekään tiedä”, Hellyys sanoi ja yritti perustella itselleen, että puhui kutakuinkin totta: eiväthän he tienneet kaikkea. Mutta missä kulki tiedon ja tietämättömyyden raja, sitä Hellyys ei aikonut paljastaa Harmille. ”Riite, se inha lumen ja jään luoja, toi mukanaan tiedon siitä. Uutinen on siis uusi meillekin.”

”Tärkeintä on, että et kerro asiasta muille”, Pata kiirehti sanomaan. Hellyys yritti tönäistä Pataa kyynärpäällään, mutta tämä jatkoi kiihkeästi: ”He eivät saa tietää vielä.”

”Kyllä tuollainen tieto kuuluu kaikille”, Harmi vastasi. ”Ettehän te noin vain voi päättää, mitä me saamme tietää ja mitä emme. Jos emme mene takaisin Suojaan, muiden pitää saada tietää. Minä voin kertoa sen heille, minua ei pelota.”

Pata murahti vihaisesti. Hellyys liikahti kivellään, valmiina rauhoittamaan kiihtyvää riitaa, mutta silloin Runo käänsi katseensa mereltä Harmiin ja katsoi häntä tiukasti.

”Harmi, lakkaa uhkailemasta / seurasit keskustelua sivummasta. / Minulle on annettu ryhmästämme vastuu / enkä hyväksy, jos joku varpailleni astuu. / Pidä salaisuus itselläsi, älä kerro muille / ettei joukkomme luottamus joudu paljaille puille.”

Harmi oli hetken hiljaa eikä melkein uskaltanut kohdata Runon katsetta. Hän oli tottunut Padan läksytykseen ja pani usein vastaan ihan vain omaksi ilokseen, mutta Runon puhuttelun Harmi tuntui ottavan tosissaan. Lopulta hän nyökkäsi.

”Hyvä on.”

Runo tyytyi vain nyökkäämään vastaukseksi ja käänsi katseensa sitten tyynesti takaisin merelle kuin pientä välikohtausta ei olisi tapahtunutkaan.

”Mutta kuka se Riite oikein oli? Miksi hän toi talven, silkkaa ilkeyttäänkö?” Harmi kysyi sitten, ja ennen kuin Hellyys ehti miettiä vastausta, hän jatkoi: ”Minä kyllä tykkään talvesta, mutta en silloin, kun se saa Pääskyn vilustumaan ja lautat rikkoutumaan. Ja Padan käden murtumaan.”

Sen kuullessaan Pata hymähti ja hymyili viimein hieman. ”Olet harvinaisen oikeassa, Harmi. Mutta onneksi on jälleen kesä. Ovatko muut heränneet jo?”

”Kaikki paitsi Pääsky. Hänellä on kuumetta”, Harmi kertoi ja jatkoi sitten ylpeästi: ”Minä aloitin jo puuron keiton.”

Se sai Padan kohottautumaan jaloilleen hämmästyttävän nopeasti murtuneesta kädestä huolimatta. ”Jätitkö sinä padan yksin kiehumaan?”

”Jätin. Sinäkin aina jätät.”

”Mutta se johtuu siitä, että olen Pata”, Pata puuskahti ja liukui alas kiveltä, vetäen Harmin mukaansa. ”Sinun puolestasi todella toivon, ettei puuro ole palanut pohjaan. Sen pinttynyt maku tulee muuten maistumaan kaikissa muissa päivän ruoissa.”

Hellyys seurasi, kuinka Pata lähti retuuttamaan Harmia mukanaan mökkiin. Kun ovi hetkeä myöhemmin sulkeutui, Runo käänsi katseensa jälleen mereltä ja katsoi Hellyyttä, kasvoillaan epävarmuuden häivähdys.

“Mitä luulet, voiko Harmiin luottaa? / Vai alkaako hän vain harmia tuottaa?”

Hellyys hymähti.

“Minä luotan Harmiin. Hän on sen verran fiksu, ettei tee typeryyksiä puhuttelusi jälkeen”, hän sanoi ja virnisti. “Se oli muuten hyvä, se sinun riimittelysi: tiukka ja johtajamainen.”

Se sai Runon toisen suupielen kohoamaan. Hän käänsi kuppinsa nurin ja antoi viimeisten kahvipisaroiden tippua kallion lämpimälle pinnalle.

”En haluaisi olla johtaja suuri, / silti huomasin ottavani roolin juuri. / Antaisin työni ilolla sulle, / mutta sitä et anteeksi antaisi mulle.”

Hellyys hymähti. ”Minä en halua olla johtaja enkä usko muiden edes kuuntelevan, vaikka olisinkin. Pata olisi parempi vaihtoehto. Hänestä pitävät kaikki.”

”Padalle sopii huoli ja vastuu / mutta nopeasti hän myös niihin kompastuu.”

”Ehkäpä”, Hellyys vastasi ja kurkisti kahvimukiinsa, joka oli tyhjä. Vihdoinkin. ”Mutta pyydän, älä tee minusta johtajaa, älä edes yritä. Minä voin hyvin ohjeistaa muita puolestasi, mutta vastuun päätöksistä jätän sinulle.”

Runo katseli Hellyyttä hetken, pohti hänen sanojaan ja nyökkäsi sitten.

”Aloittakaamme siis lauttojen korjaus / siihen tarvitaan osaava ohjaus. / Ehdottaisin siihen Pääskyä ja Valaa, / puu lienee heille tuttua alaa.”

Hellyys nyökkäsi. ”Tehdään niin.”

[hiddenben]

K/H: Tässä luvussa lauttakylän korjaukset aloitetaan ja Hellyys joutuu tekemään pienen valinnan. Lukuiloa!



Kolmastoista luku: Pata

Puuro ei ollut palanut pohjaan, mutta se oli heidän tilanteessaan laiha lohtu. (Laihempi kuin Runon kerran valmistama kalakeitto, ja se kertoi jo enemmän kuin tarpeeksi.) Kun lauttoja tarkastamaan ja hakemaan lähetetty seurue palasi, Pata odotti heitä rannalla ja katseli jään tuottamaa vahinkoa sydän kivistäen.

Mandoliinin lautan törmättyä rantaan Pata pääsi viimein kipuamaan lauttakylään. Hän kiirehti omaan lauttaansa ja kävi levottomana läpi sen kärsimiä vahinkoja. Pata huokaisi helpotuksesta, kun kaikki ruokatarpeet vaikuttivat säilyneen kuivina ja jopa patjat seinustoilla olivat välttäneet vahingot.

Hyvä. Osa voi yöpyä täällä, jos heidän lauttansa ovat asuinkelvottomia. Sitten Jalavamökissä ei ole aivan niin ahdasta. Matkan alussa Pata oli vielä ollut haluton jakamaan omaa asuintilaansa muiden kanssa, mutta nyt yhteisöllisyys tuntui lohdulliselta. Jokainen pienikin ilonaihe ja tapa helpottaa heidän vaikeaa tilannettaan oli syytä toivottaa tervetulleeksi.

Hellyyden lautta sen sijaan oli puoliksi säpäleinä ja monet muistakin lautoista olivat kärsineet suurempia tai pienempiä vaurioita. Tehtävää siis oli, vaikka korjausten vaatimaa aikaa Pata ei edes yrittänyt arvioida. Siihen heidän joukossaan oli taitavampaakin väkeä, ja sitä paitsi se taitavampi väki oli jo työskentelyn aloittanutkin.

Entäs oli ajautunut kiivaaseen keskusteluun Pääskyn kanssa puiden pituuksista, työkaluista ja siitä, miten he voisivat hoitaa prosessin tehokkaimmalla mahdollisella tavalla. Vala ja Runo kuuntelivat sivummalla, sillä nuoresta iästään huolimatta Pääsky tuntui myös vastaavan Entäksen kysymystulvaan niin hyvin kuin osasi. Runo kirjoitti vastaukset ylös ja kokosi niistä toimintasuunnitelmaa, sillä vaikka hän ei vuorostaan ymmärtänyt rakentamisesta yhtään mitään, kokonaisuuksien hahmottaminen ja sanoittaminen oli Runolle luontevaa.

Hellyys norkoili joukon reunamilla ja näytti happamalta. Pata ei ihmetellyt sitä, sillä oman lautan menetys kävi varmasti yksityisyyttä rakastavan Hellyyden hermoille. Hetken Pata harkitsi, että olisi herätellyt keskustelua aiheesta ja yrittänyt lohduttaa, mutta hylkäsi sitten ajatuksen toivottomana. Sen sijaan hän solmi mekkonsa helman vyötäisille, jotta ei kompastelisi siihen, ja harppoi korjauksia suunnittelevan joukon luo.

“Voinko auttaa jotenkin?” hän kysyi.

Runo käänsi katseensa paperistaan, johon hän oli kirjannut Pääskyn vastauksia, ja pohti hetken. Lopulta hän pudisti pahoitellen päätään ja näytti melkein nololta kysyessään:

“Vaikka käsipareja tarvitaankin tässä monta / olisi kuusi korjaajaa jo harkitsematonta. / Tiedän, että sinä et vakioroolistasi perusta / mutta juuri nyt kaipaamme eniten muonitusta. / Jos siis sallit minun pyytää vienosti: / laittaisitko ruokaa, kun teet sen niin hienosti?”

Pata huokaisi ja nyökkäsi sitten. Hän katseli ympärilleen ja tunsi kateuden pilkahduksen, sillä kaikki korjauksiin paneutuneet tuntuivat löytäneen paikkansa yhtälöstä helposti. Jopa Vala, joka kävi parhaillaan läpi heidän työkaluarkkuaan. Jokaisessa lautassa oli mukana sen korjaamiseen tarkoitettuja perusvarusteita, kuten nauloja, purkillinen pikeä tiivistämistä varten, vasara, pihdit, köyttä, öljykangasta ja sen sellaista. Niiden lisäksi ryhmällä oli arkullinen kaikkea muuta: kaksi kirvestä, saha, talttoja, puristimia ja sellaisiakin työkaluja, joiden nimiä (tai edes käyttötarkoitusta) Pata ei tiennyt. Ne Vala oli lajitellut maahan levitetylle öljykankaalle ja arvioi parhaillaan näkemäänsä mietteliäs ryppy otsallaan. (Otsarypyt erosivat kuitenkin tällä kertaa niistä huolestuneista uurteista, jotka Pata oli tottunut näkemään, sillä keskittyessään johonkin muuhun murheidensa sijaan Vala näytti surullisen sijaan seesteiseltä.)

Mandoliini ja Harmi sen sijaan katselivat hekin kaikkea kauempaa. Pata oli siivonnut heidän ja Hellyyden kanssa mökin iltapäivän aikana, mutta nyt se oli täydellisessä järjestyksessä, joten kummallakaan tytöistä ei ollut enää mitään tehtävää. Siispä heille – etenkin Harmille – on parasta keksiä sellaista heti.

“Kannetaan osa ruokatarpeista mökkiin”, Pata huikkasi tytöille. “Tarvitsen apukäsiä!”

Harmi mulkaisi Pataa, mutta juoksi kuitenkin keskusmajalle Mandoliinin perässä, joka puolestaan näytti ilahtuvan käskystä. Toisaalta Pata ei muistanut juuri koskaan nähneensä häntä surullisena. Toivon, ettei hän halkea surusta sitten, kun joudumme kertomaan totuuden. En kestäisi sitä.

Pata ohjeisti tarkasti, mitä kaikkea mökkiin olisi hyvä viedä, ja auttoi Mandoliinia ja Harmia kokoamaan kantamukset. Kesken operaation Hellyys pisti kuitenkin päänsä sisään ovesta.

“Tarvitsetteko te apua?” hän kysyi jurosti.

“Emme varsinaisesti”, Pata sanoi. “Harmi ja Mandoliini saavat kyllä nämä tavarat vietyä.”

“Selvä”, Hellyys nyökkäsi, mutta jäi kuitenkin seisoskelemaan ovensuuhun. Kun Harmi ja Mandoliini olivat lähteneet, Patakin astui ulos ja kohotti kulmiaan Hellyydelle.

“On yksi ongelma”, Hellyys sanoi ja nyökkäsi säpäleiksi hajonnutta lauttaansa kohti. “Minun pitää nukkua joss–”

“Tietenkin saat nukkua minun majassani”, Pata keskeytti napakasti. Hän yritti hymyillä mahdollisimman myötätuntoisesti ja uskaltautui jopa taputtamaan Hellyyden olkapäätä. Tämä pudisti kuitenkin päätään.

“Ei. Se on yleinen kohtaamispaikka”, Hellyys irvisti. “En usko, että viihtyisin. Ei millään pahalla.”

Pata hymähti, mutta nyökkäsi vastaukseksi. “Olet oikeassa. Siellä ei saa usein olla hetkeäkään yksin. Olen huomannut saman itsekin.”

“Vaivaako se sinua?” Hellyys kysyi. Hän näytti jopa hieman yllättyvän Padan tunnustuksesta.

“Tietenkin. Kukapa ei haluaisi olla välillä yksin?”

“Mmm”, Hellyys äännähti myöntävästi. Hän suki kuritonta hiuspehkoaan ja käänsi katseensa merelle. “Olin ajatellut, että ehkä asuisin Harmin kanssa.”

“Harmin?” Pata yllättyi.

“Niin. Ei se minuakaan kovin paljon houkuttele”, Hellyys hymyili toisella suupielellään, “mutta jossain minun on asuttava. Ja sitten ainakin –”

“– pitäisit hänet poissa vaikeuksista sen ajan”, Pata täydensi. He katsoivat toisiaan silmiin ja virnistivät kerrankin tismalleen samaan aikaan.

[Chuva]

Pitänee taas jättää jonkinlainen puumerkki, vaikka sitten vähän kiireessä, kun kerran viime lukua en kommentoinut ollenkaan!

Luvussa 12 tykkäsin Runon ja Harmin yhteenotosta. Runo kieltämättä vaikuttaa enimmäkseen aika leppoisalta ja lempeältä runosielulta (hehhe), ja on tavallaan mulla ainakin jäänyt vähän etäisemmäksi tyypiksi muihin hahmoihin verrattuna (vaikka onkin tässä muutaman viime luvun aikana tullut selkeämmin esiin), joten oli kiva nähdä vähän tiukempaa asennetta sieltä suunnalta. Mutta on kyllä hyvä, että johtajatriossa on myös joku lehmänhermoisempikin, kun Pata ja Hellyys on aavistuksen tuittupäisemmän oloisia. Hyvä saada sinne joku tasapainottamaan.
Nyt kun asiaa mietin, niin tässähän on melkein HP-trion asetelma Harry kun oli usein vähän rauhallisempi (silloin kun ei kierinyt teiniangstissa) samaan aikaan kun Hermione ja Ron kiihtyi helpommin.
Oho ajatus karkaa.

Tässä viimeisimmässä luvussa mua ilahdutti se miten samaistuttavaa Padan hetkellisen toimettomuuden aiheuttama turhautumus. Itselle ainakin on tuttu tunne, kun jossain käytännön hommassa kaikki muut löytää saman tien itselleen sopivan homman samalla kun itse yritän kysyä että tarviiko joku jossain apua kun en keksi missä olisin hyödyksi. Ja totta kai Hellyys näyttää happamalta kun yksityisyys vähenee Ei varmaan sais olla huvittunut, mutta olen silti vähän, vaikka ymmärränkin että kotilautan hajoaminen on ikävä juttu Hellyydelle.

Juu. Nyt lähtee taas ajatus laukkaamaan toisaalle, joten päätän kommentin tähän ennen kuin unohdan lähettää tämän.
Kiitos luvuista!

[hiddenben]

Chuva, on ihan totta, että Runo on ollut tähän asti aika taustalla pysyttelevä hahmo! Se on tainnut kuulua hänen luonteeseensa ainakin koko sen ajan, kun hän on elänyt Suojassa. Huomiosi HP-triosta yllätti, mutta eipä se aivan väärässä ole Hauska kuulla, että Hellyyden happamuus huvitti - kyllä siitä saakin vähän huvittua, koska tuollainen pienimuotoinen kärsimys tekee Hellyydelle vain hyvää Kiitos jälleen kommentista! Kivaa, että seuraat mukana!

K/H: Perjantain kunniaksi uusin luku! Tässä Hellyys opettaa Harmille fysiikkaa ja kysyy tärkeän kysymyksen.


Neljästoista luku: Hellyys


Päivät kuluivat. Jalavasaaren poukamassa kaikui, kun lankkuja sahattiin ja naulottiin paikoilleen rikkoutuneiden lauttalankkujen tilalle. Ilmassa tuoksui tuore puu ja hiki ja työnteko tuntui miellyttävän kaikkia. Päivien vieriessä lauttalaiset unohtivat vähitellen lumimyrskyn ja kaiken peittäneen jään. Hellyyskin huomasi välillä hymähtelevänsä miettiessään villasukissa luistelevaa Harmia ja hyytävää yötä, vaikka silloin lumi ja kylmyys olivatkin tuottaneet heille kosolti huolta.

Kesän lämpö kultasi kuitenkin nopeasti kurjatkin muistot – paitsi yhden. Riitteen tuoma viesti väijyi Hellyyden ajatuksia hänen tiivistäessään kansilankkujen väliin jääviä rakoja piellä tai sopiessaan Pääskyn kanssa tarvittavia toimenpiteitä oman lauttansa suhteen. Hän yritti kuitenkin painaa heidän tulevaisuuttaan koskevat ahdistavat ajatukset taka-alalle keskittymällä työhön.

Oli hienoa nähdä, kuinka vain muutamien päivien aikana heidän välilleen oli kasvanut vahva yhteishenki. Vielä muutama viikko sitten, kun he olivat lähteneet Suojasta ja olleet toisilleen liki tuntemattomia, yhteistyön tekeminen oli ollut vaikeaa. Ensimmäiset päivät olivat olleet jäykkiä ja hankalia, sillä joidenkin koti-ikävä ja kaikkien uhmakkuus omaa nimeä kohtaan olivat johtaneet moniin erimielisyyksiin, eivätkä asiaa olleet auttaneet Entäksen kysymykset, Valan hiljaisuus tai Runon riimittelyt. Hellyydestäkään ei ollut minkäänlaista apua, sillä heti tuntiessaan ilmassa riidan alun väreilyn, hän oli paennut paikalta omaan lauttaansa ja eristänyt itsensä muista.

Nyt näytti kuitenkin siltä, että tilanne oli menossa parempaan suuntaan. Pääsky, joka oli tähän asti roikkunut kiinni Mandoliinissa pienen linnunpoikasen tavoin, tuntui kasvavan silmissä saadessaan ohjeistaa ja auttaa muita korjaustöissä. Valan kasvoille painuneet uurteet tuntuivat vähitellen lientyvän ja Mandoliini uskaltautui yhä useammin näppäilemään soittimellaan pieniä sävelmiä muiden iloksi iltaisin. Hellyys, Pata ja Runo olivat puolestaan löytäneet tasapainon keskuudessaan vallan ja vastuun jakamisen välillä, mikä sekin auttoi muita löytämään oman paikkansa heidän pienessä yhteisössään.

Viikon työn jälkeen lautat alkoivat näyttää sellaiselta kuin niiden pitikin: kokonaisilta ja turvallisilta meren kyntäjiltä. Hellyyden lautta oli tosin edelleen auttamattoman surkeassa kunnossa ja alkoi vaikuttaa siltä, että sen korjaamiseen tarvittiin ammattilaisten apua. Kestäisi siis vielä pitkään ennen kuin Hellyys voisi muuttaa takaisin lauttaansa, mutta hiljalleen hän huomasi tottuvansa ajatukseen Harmin kanssa asumisesta. Nyt Hellyyden piti vain kysyä Harmilta, saisiko hän muuttaa tämän lauttaan.

Kun Pääsky Valan luvalla innokkaasti julisti heidän lähtevän merille seuraavana päivänä, Hellyys etsi Harmin käsiinsä. Pata oli lähettänyt tytön hakemaan kaivolta tiskivettä, mutta Hellyyden saapuessa kaivolle Harmi vedennoston sijaan kurkisteli sen syvyyksiin ja tiputti sinne pieniä kiviä. Hellyys käveli hänen luokseen ja jäi katselemaan hänen puuhailuaan.

”Osaatko sinä fysiikkaa?” Harmi kysyi ja kyykistyi maahan etsiäkseen uuden pienen kiven tiputettavaksi.

”Miksi kysyt?”

”Haluan tietää, miten syvä tämä kaivo on.”

”Mikset vain mittaa köydestä?”

”Koska haluan laskea.”

”Vaikka et tiedä miten?”

Harmi puuskahti Hellyyden kohotetuille kulmille ja pyöräytti silmiään. ”Ei sitten. Et sinä varmaan edes osaa fysiikkaa. Sellaista opetetaan vain niille, jotka ovat saaneet nimensä rakennusaineen tai työkalun mukaan.”

Hellyys jätti vastaamatta Harmin selkeään yritykseen haastaa kinaa ja odotti sen sijaan, kunnes Harmi löysi itselleen kiven. Ennen kuin tyttö ehti pudottaa sen, Hellyys sanoi:

”Laske, kuinka kauan kestää, että se osuu veteen.”

Harmi vilkaisi Hellyyttä, muttei väittänyt vastaan vaan pudotti kiven ja laski ääneti silmiään siristäen ne kaksi sekuntia, joita seurasi molskahdus. Sitten hän ilmoitti vastauksen. Hellyys palautti mieleensä etäisyyksien laskentaan käytettävän kaavan.

”Kaivo on noin kaksikymmentä metriä syvä.”

”Miten sinä sen laskit?” Harmin silmät syttyivät, mutta heti perään niihin ilmestyi haaste. ”Mistä tiedän, että puhut totta?”

Hellyys hymähti. ”Tarkista köydestä, jos et usko.”

Ja Harmi tarkisti, vaikka ilmoittikin kovaan ääneen inhoavansa köyden märkää, liukasta pintaa. Tulokseksi tuli hieman alle kaksikymmentä metriä, aivan kuten Hellyys oli laskenutkin, ja Harmi katsoi häntä yllättyneenä, mutta ihaillen.

”Osasit sittenkin! Sitä en olisi arvannut.”

Hellyys kohotti kulmiaan, mutta Harmi ei välittänyt siitä vaan jatkoi: ”Kerro minullekin miten laskit!”

Kun Harmi alkoi nostaa vedellä täytettyä ämpäriä kaivosta, Hellyys selitti, miten kiihtyvyyden ja putoamisajan avulla voitiin laskea etäisyyksiä. Harmi kuunteli tarkkaavaisesti ja saatuaan ämpärin ylös kaivosta hän heilautti pitkän ranskanlettinsä olan yli ja kysyi:

“Voitko opettaa minuakin laskemaan?”

”Luuletko, että kohtaamme moniakin kaivoja matkamme varrella?”

”Ei sitä koskaan tiedä”, Harmi vastasi ja nosti täyttämänsä ämpärin kaivon laidalta maahan. ”Voihan olla, että joskus seisomme kallion- tai vuorenkielekkeellä ja meidän pitää selvittää, kuinka pitkä matka alas on. Sitten voimme laskea sen samalla tavalla, eikö totta?”

Hellyys hymähti ja ojensi kätensä auttaakseen Harmia kantamaan vesiämpärin takaisin rantaan. Kun he lähtivät kävelemään, hän empi sanojaan hetken ennen kuin sanoi: ”Minun lauttani on toistaiseksi pois käytöstä.”

”Tiedän”, Harmi vastasi topakasti. “Se on melko kamalassa kunnossa. Se johtuu siitä, että se oli aivan erossa muista, kun meri jäätyi. Ei olisi kannattanut jättää sitä yksin.”

Hellyyden vapaana oleva käsi puristui hetkellisesti nyrkkiin, mutta hän jatkoi ennen kuin ehti ärsyyntyä liikaa ja muuttaa mielensä (Harmin lautta todella on paras vaihtoehto kaikista): ”Ja me olemme lähdössä huomenna.”

”Ai, haluatko sinä asua minun lautassani?” Harmi kysyi ja kääntyi katsomaan Hellyyttä yllättyneenä. Hellyyden nyökätessä hän rypisti otsaansa. ”Et kai kuvittele, että menen nukkumaan jonnekin muualle, jos muutat minun lauttaani?”

”Tarkoitin, että jakaisimme lauttasi”, Hellyys sanoi leukaperiään kiristellen. “Onko siellä tilaa yhdelle sinun lisäksesi?”

”Mikset nuku Runon tai Padan lautassa? Tai vaikka Valan? Entäksen lauttaan en kyllä suosittele menemään, hänen lauttansa kun on aivan minun lauttani vieressä ja olen valvonut monta yötä kuunnellen, kuinka hän kysyy kysymyksiä unissaankin”, Harmi selitti. Hellyyden suu puristui viivaksi.

“Voin nukkua muualla”, Hellyys murahti. Hän yllättyi itsekin, miten paljon harmistui Harmin sanoista.

He kävelivät hiljaisuudessa, kunnes olivat vain muutaman askeleen päässä rannasta. Silloin Harmi kääntyi kannoillaan.

”Kyllä minun lauttaani aina yksi Hellyys mahtuu. Varsinkin yksi sellainen, joka ei kuorsaa.”

Hymy kohosi Hellyyden huulille ja hän nyökkäsi. ”Kiitos.”

”Onkin itse asiassa ihan hauskaa, jos sinusta tulee minun hyttikaverini. Kukaan Suojassa ei koskaan halunnut jakaa kanssani huonetta, ei edes kakkupalaa, koska minä sanoin aina jotain harmillista ja siksi väärää”, Harmi sanoi ja hymyili. “Mutta sinä et menetä hermojasi minun suhteeni lainkaan niin usein kuin muut. Se on mukavaa.”

Hellyys ei vastannut Harmille mitään, mutta molempien kasvoja koristi hymy heidän astuessaan Padan lautalle.

                                                                                                   
Kun ilta-aurinko värjäsi taivaan, viikossa pystytetty työmaa purettiin ja jäljelle jäänyt puutavara sekä rakennusvälineet pakattiin takaisin lauttoihin. Pata oli valmistanut suuren juhla-aterian korjaustyön päättymisen kunniaksi ja keittänyt padassaan jopa mietoa omenasiideriä juotavaksi.

”Sinne menivät viimeiset omenamme”, Pata huomautti Hellyydelle ja Runolle aterian alettua. ”Mutta siideri varmasti kohottaa mielialaa. Toivon, että voimme ostaa lisää omenoita seuraavasta kylästä, johon pysähdymme.”

Pääsky sai kunnian pitää kiitospuheen hyvästä työstä. Siitä ei tosin meinannut tulla mitään, sillä hän oli niin innoissaan, ettei kyennyt pysyttelemään vain yhdessä muodossa vaan pyrähteli tuon tuostakin lentoon. Sinä iltana se ei kuitenkaan ärsyttänyt ketään vaan pikemminkin nauratti. Illan kruunasi Mandoliinin lyhyt soittoesitys, jonka hän esitti punastellen ja niin hiljaa, että taka-alalla istuvat Hellyys ja Vala saivat kumartua lähemmäs kuullakseen mandoliinin kielten näppäilyt.

”Huomenna alkaa uusi seikkailu! Tai jatkuu vanha”, Pääsky sirkutti. ”Minä ainakin odotan, että päästään taas merille!”

Eikä Jalavasaaren mökissä ollut yhtäkään henkeä, joka olisi ollut pienen Pääskyn kanssa eri mieltä.

[Kaarne]

K/H: Padan luku on nyt vähän myöhässä, mutta täällä ollaan kuitenkin. Totean omastakin puolestani, että suuri ilo olla taas Finissä. Kiitos paljon kommenteista ja tarinan seuraamisesta kaikille lukijoille.

*

Viidestoista luku: Pata

Kun Jalavasaari viimein jäi heidän taakseen, Pata katseli sen siluettia ja tunsi olonsa yllättävän haikeaksi. Vaikka saari ei varsinaisesti ollutkaan ehtinyt muuttua kodiksi, se oli tavallaan ollut oma pieni hengähdyspaikkansa ennen heidän vaelluksensa seuraavaa, paljon vaarallisempaa osaa. Vaikka heillä olikin kosolti karttoja ja merika rttoja sekä Runon kirjastossa että Padan keskusmajan hyllyllä, niistä ei ollut apua, kun heillä ei ollut selvää suuntaa siitä, mihin mennä.

Pata muisti edelleen heidän - Runon, Hellyyden ja omapäisesti mukaan tunkeutuneen Harmin - neuvonpidon muutamaa päivää aiemmin. He olivat kaikki kierrelleet ja kaarrelleet tulevaisuuden ympärillä, koska mitään varmaa ei oikein voinut sanoa. Nytkin heidän suunnitelmansa oli hyvin ylimalkainen: purjehtia seuraavaan kaupunkiin, täydentää ruokavarastot ja katsoa sitten, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Ehkä heidän koko loppuelämänsä olisi sellaista. Vieraita kaupunkeja ja kyliä, hanttihommia, aalloilla keinuva koti ja kahdeksan pakolaista. Pata värähti. Hän kaipasi omaa taloa, kotiliettä ja tukevia seiniä.

“Pata, Pata, murehdit taas / näytät siltä kuin oisit myynyt maas”, Runo torui. Hän seisahtui Padan viereen keskuslautan oviaukkoon ja tähyili Jalavasaaren suuntaan. “Olemme viimein matkalla eteenpäin / ja kävipä sitten niin tai näin / ainakin saamme itse päättää sen / mikä on suuntamme yhteinen.”

Pata tuhahti. Hän tiesi, että näyttipä Runo sitten kuinka tyyneltä tahansa, tämä oli varmasti vähintäänkin yhtä huolissaan. Heillä oli vain kaikilla erilaisia tapoja käsitellä murheitaan. Pata valmisti ruokaa, Runo uppoutui kirjoihinsa, Hellyys sulkeutui muulta maailmalta, Mandoliini soitti sormensa kipeiksi ja Entäs kirjoitti muistikirjoihinsa loputtomia kysymyksiä, jotta ne eivät olisi painaneet hänen mieltään liiaksi. Mutta olipa tapa sitten mikä tahansa, se piti heidän pienen yhteisönsä paremmin koossa, kun huolet eivät päässeet versomaan kuristaviksi köynnöksiksi heidän välilleen, vaan tulivat hoivatuiksi tavalla tai toisella. Joskin…

“Tämä ei voi jatkua ikuisesti”, Pata pudisti päätään. “Meillä täytyy olla jokin selkeä päämäärä. Tai ainakin yhteinen päätös siitä, ettei päämäärää ole. Ja jos ei ole, niin mikään –”

“– ei sido meitä toisiimme / vaan aivan yksin olemme niminemme”, Runo täydensi Padan ajatuksen. Hän nojasi lauttamajan seinään ja käänsi katseensa taivaalle. Se oli tänään pilvinen ja harmaa.

“Mutta siitä en turhaan kantaisi huolta / kun olemme kaikki samaa puolta. / Meillä on nimet ja niiden taakka / joten pysymme yhdessä ainakin siihen saakka / että nimet eivät ole vain painolasti / yksin kävisi meille tukalasti.”

“Runo on oikeassa”, Hellyys sanoi astuessaan lauttamajasta ulos heidän seuraansa. “En usko, että kukaan meistä haluaa lähteä omille teilleen.”

“Et edes sinä?” Pata kysyi.

“En edes minä”, Hellyys murahti. “Pitäisi laittaa itse ruokaa, keittää kahvit, tiskata tis–”

Pata tökkäsi Hellyyttä kylkeen. “Saat kyllä luvan auttaa nytkin. Ja jos tulit kinuamaan kahvia, voin kertoa, että sitä ei ole enää jäljellä.”

“Siinä olet erehtynyt”, Hellyys sanoi ja hymyili vienosti. Hän otti selkänsä takana piilottelemansa kahvipaketin “Harmin lautassa nimittäin oli. Hän oli pihistänyt sitä kerran kiusallaan, kun olit kuulemma torunut häntä kauhean ilkeästi, ja -”

“Sinun ei pitänyt kertoa tuota!” Harmi keskeytti huudahtaen. Hän säntäsi lauttansa ovenraosta sellaisella kiireellä, että oli vähällä pudota mereen. “Sinun piti sanoa, että kahvi löytyi lattialankkujen alta.”

“Kahvi löytyi lattialankkujen alta muuten vain”, Hellyys toisti kuivasti. Pata tunsi suupieliensä nykivän, mutta pakotti ilmeensä pysymään vakavana.

“Harmi! Et voi tehdä tuolla tavalla kiusaa”, hän sanoi. Harmi tuijotti vastaan ilman katumuksen häivääkään.

“Loppu hyvin, kaikki hyvin / ja kiitoksemme olkoon syvin / sillä ei sitä pitkään jaksa seikkailla / jos joutuu olemaan kahvia vailla”, Runo lepytteli.

“Älä nyt sinäkin asetu hänen puolelleen”, Pata puuskahti. Hän otti vastaan Hellyyden ojentaman kahvipapupussin, mulkaisi vielä Harmia ja paineli sitten jauhamaan papuja. Mutta heti, kun Pata oli selin muihin, hän antoi hymyn levitä omille kasvoilleenkin.

Oli Harmi sitten kuinka toivoton tahansa, ainakin heillä oli nyt kahvia vielä loppumatkaksi. Ja Hellyys tuntui sulaneen jo nyt hieman, joten ehkäpä Harmin seura teki hänellekin hyvää. Sitä paitsi arkisempien harmien käsittely tuntui sillä hetkellä tervetulleelta vaihtelulta, sillä se ohjasi ajatukset pois suuremmista ja vakavemmista asioista. Ratkeaisivatpa kaikki ongelmamme yhtä helposti kuin tämä kahvipulma, Pata ajatteli.

“Tarvitsetko apua?” Harmi oli seurannut Pataa sisään ja katsoi kahvimyllyä kiinnostuneena. Pata ei ollut aiemmin antanut Harmin käyttää sitä, lähinnä koska erilaiset kahvipavut vaativat erilaisen jauhatuksen, mutta tällä kertaa hän päätti tehdä poikkeuksen.

“En, mutta jos haluat, saat kokeilla. Katsohan sitten –”, Pata aloitti ohjeistuksen. Harmin ilme oli niin vilpittömän ilahtunut, että Pata päätti, että hänenkin oli ehkä aika tarkistaa ennakkoluulojaan ja olla Harmille vähän vähemmän ankara.

Ainakin siihen asti, kunnes tämä seuraavan kerran saisi aikaan jonkin katastrofin.

[hiddenben]

K/H: Tässä luvussa Hellyys keskustelee Harmin kanssa nimien taakasta, ja Riitteen viestin sisältö paljastetaan. Tämä luku päättää myös Nimileikin ensimmäisen osan, eli ensi viikolla saattaa olla luvassa uusia käänteitä! Iloista viikonloppua!



Kuudestoista luku: Hellyys


Kuumasta kahvikupista kohoava höyry kiemurteli ilmassa. Hellyys istui Padan pöydän ääressä yhdessä Padan, Runon ja Harmin kanssa ja piteli kuppia käsiensä välissä. Kahvihetki olisi voinut olla leppoisa, mutta Hellyys tunsi Suojan kirjeen painavan mieltään.

Aika oli tiukilla – ei vain ruoan suhteen vaan myös totuuden. Hellyys näki huolen heijastuvan Padan kasvoilta eikä Runokaan turhan iloiselta näyttänyt, vaikka kovasti yrittikin Pataa riimeillään piristää. Harmi oli heistä ainoa, joka ei tuntunut välittävän muun maailman menosta, kunhan tällä itsellään oli mukavaa. Mutta hän onkin meistä neljästä nuorin. Sen ikäisenä asiat pyörivät vain oman itsensä ympärillä, omissa ajatuksissa siitä, kuka on ja mitä se tarkoittaa. Ajatuksia tuskin jäi muille ja silloinkin usein vain siinä tapauksessa, jos asia liittyi jotenkin teini-ikäiseen itseensä. Harmi oli juuri sellainen. Se ei kuitenkaan Hellyyttä haitannut: Harmi sai hänet useammin nauramaan kuin sadattelemaan hölmöyksillään ja päähänpistoillaan.

”Nyt me sitten olemme matkalla”, Hellyys sanoi lopulta, kun kahvi oli jäähtynyt niin, että hän sai juotua ensimmäisen siemauksen. Hän katsoi vuoron perään Runoa ja Pataa, jotka istuivat häntä vastapäätä, ja tiesi molempien tietävän, mistä hän puhui. Kumpikaan ei vaikuttanut turhan halukkaalta vastaamaan, mutta lopulta Runo kuitenkin nyökkäsi, ja Pata sanoi:

”On varmasti parempi repäistä laastari irti kerralla ja kunnolla. Kerrotaan kaikille yhteisesti päivällisen jälkeen, kun kaikilla on vatsa täynnä. Taidankin tehdä vielä jonkinlaisen jälkiruoan, että kaikki ovat varmasti tyytyväisiä ennen kuin vedämme maton heidän altaan.”

”Noh, Pata, älä nyt synkäksi ala /”, Runo naurahti. ”Tämä on vain yksi palapelin pala. / Kun kaikki pääsevät samalla sivulle / voimme yhdessä irvistää totuuden kivulle.”

”Ei se silti tee tästä sen mukavampaa”, Pata mutisi ja siirtyi pöydän äärestä keittiönkaapeille katsomaan, mitä hyllyiltä vielä löytyi. ”Mutta ehkä se kirpaisee vain kerran. Olemmehan mekin jo tottuneet ajatukseen, kun olemme saaneet sulatella uutista muutaman päivän.”

Hellyys vilkaisi Runoa ja kohotti kahvimukinsa nopeasti huulilleen peittääkseen hymynsä. Niin, olivathan he jo tottuneet ajatukseen. Se oli vain vaatinut taskumatillisen makeaa viiniä, kivistävän päänsäryn seuraavana päivänä, Harmin tiukan puhuttelun, monta Hellyyden tekemää yksinäistä kävelyä ja perunasäkillisen verran Padan huolta ja stressiä.

Tätä Hellyys ei kuitenkaan huomauttanut Padalle vaan totesi sen sijaan jälkiruoan olevan hyvä idea. Hän säästeli sanojaan kuitenkin turhaan, sillä jo seuraavassa hetkessä Harmi hänen vieressään avasi suunsa ja sanoi:

”Kyllä minä luulen, että seuraavat päivät tulemaan olemaan melkoista kaaosta, kun muut saavat tietää. Voin vaikka luvata, että Entäs ei lakkaa kyselemästä – ja siitä puheen ollen! Hellyys: kannattaa ensi yönä sitten laittaa korvatulpat –” Harmi veti henkeä ja jatkoi: “– ja Pääsky varmaan lentää pois pidemmäksi aikaa. Tai sitten ei lennä ollenkaan, koska pääskyt ovat usein iloisia lentäessään, mutta eihän tuollaisen uutisen jälkeen voi olla iloinen. Joten Pääskykin on varsin onneton.”

Tyrmistynyt hiljaisuus laskeutui Padan lauttaan.

”Sinä olet kyllä nimesi ansainnut”, Pata puuskahti sitten ärtyneenä. ”Saat sanoillasi aikaan enemmän harmia kuin uskotkaan.”

Sanat kuullessaan Harmi kurtisti kulmiaan. Hellyys aisti Harmin kiukun ja katsoi vierestä, kuinka Harmin kasvoille kohosi vihainen puna.

”Sinä et tiedä minusta mitään. Et tiedä, miten paljon olen joutunut tappelemaan nimeni kanssa. Et tiedä, miltä tuntuu, kun muut minun luokkani tytöt saivat elää hauskojen nimiensä kanssa, kuten Miekka tai Merivirta ja Vuorovesi. He olivat sitä paitsi kaksosia, Merivirta ja Vuorovesi, ja saavat olla koko loppuelämänsä yhdessä.”

Padan ilme muuttui ärtyneestä hämmentyneeksi. Mitä pidemmälle Harmin puhe eteni, sitä vihaisemmaksi ja korkeammaksi hänen äänensä muuttui.

”Minä puolestaan jouduin ensin kestämään sen, ettei minua kutsuttu koskaan minnekään ja sitten jouduin vielä eroon perheestäni, koska Suojan mielestä oli kummallista, etten tullut toimeen nimeni kanssa! Miksiköhän en tullut, niin? Että älä sinä tule sanomaan, etten tiedä aiheuttamani harmin määrää! Tiedän sen kyllä hyvin itsekin, sillä se aiheuttaa harmia myös minulle.”

Sanojensa saattelemana Harmi nousi pöydästä ja lähti terävin askelin lautasta.

Hellyys kääntyi katsomaan Pataa, joka vaikutti olevan aidosti pahoillaan aiheuttamastaan pahasta mielestä. Vaikka Hellyys tunsikin vaistomaista halua lohduttaa Pataa, hän puristi huulensa tiukasti yhteen ja piti sanat sisällään. Pata oli ollut aivan liian tyly; hän ansaitsikin tuntea hieman huonoa omaatuntoa puheistaan.

Hiljaisuus kävi kuitenkin pian liian raskaaksi. Hellyydestä tuntui siltä, että hän halkeaisi, ellei sanoisi jotain.

”Minä käyn puhumassa hänelle.”

Sanat tulivat ulos synkkinä ja matalina vailla lämpöä, mutta tuntuivat silti lohduttavan Pataa hieman ja hän nyökkäsi kiitollisena. Hellyys nousi pöydästä ja otti kahvikuppinsa mukaan, mutta ennen kuin astui ulos ovesta hän kääntyi sanomaan:

”Tänä iltana me kerromme, olivat seuraukset mitkä tahansa.”

Tuntui oudolta astua kesäauringon kirkkaaseen valoon sisällä vallitsevan kurjan tunnelman jälkeen. Oli ristiriitaista, että oli vuoden valoisin ja kirkkain aika ja heidän mieltään painoivat synkät varjot. Mutta ehkä pahin myrsky menee pian ohi.

Hellyys astui hänen ja Harmin lautalle ja käveli ovelle, joka oli lukossa. Keveään koputukseen ei ensin tullut vastausta, mutta toisen koputuksen jälkeen Harmi avasi oven lukon ja kurkisti ovenraosta. Hänen silmänsä olivat punareunaiset ja kyyneleistä kosteat.

”Tulitko sanomaan minulle, että tein väärin?” Harmi kysyi. Hellyys oli pahoillaan kuullessaan kaiken tutun energian ja uhman kadonneen tytön äänestä. Hän pudisti päätään.

”Kyllä se tällä kertaa oli Pata, joka aiheutti enemmän harmia kuin sinä. Saanko tulla sisälle?”

”Sinun kotisi tämä nykyisin on”, Harmi vastasi.

”Meidän kotimme”, Hellyys korjasi ja astui ovesta sisään.

Harmi palasi istumaan pienen, kahden istuttavan pöytänsä ääreen ja tarttui lyijykynään, joka makasi pienen muistikirjan päällä. Hellyys katsoi sitä uteliaana sillä ei ollut ennen nähnyt sitä, mutta ei kysynyt mitään vaan käveli sängylleen, jonka he olivat vielä Jalavasaaressa ollessaan siirtäneet Hellyyden lautasta Harmin lautalle. Harmi kuitenkin huomasi hänen katseensa.

”Tämä on päiväkirja. Tai tunnepäiväkirja”, hän sanoi ja tuhahti. ”Minulla oli kuulemma niin paljon asiaa ja väärällä tavalla purkautuvia tunteita, että Terapia määräsi minut kirjoittamaan kaikki ajatukset ja tunteet paperille sen sijaan, että sanoisin ne ääneen. Minusta se on typerää. Vaikka joskus se auttaakin.”

Hellyys hymähti ja katseli ympärilleen lautassa. Nyt, kun molempien sängyt olivat siellä, huoneessa ei ollut paljoakaan tilaa muulle kuin pienelle lipastolle ja pöydälle, mutta muuta ei oikeastaan tarvittu. Seiniä koristivat vaahteranlehdet, joita Harmi oli poiminut Jalavasaaressa, sekä Mandoliinin alkukesän kukista sitoma seppele, jonka Hellyys oli auttanut ripustamaan paikoilleen.

”Hellyys?” Harmi kysyi sitten, äänessään epävarmuutta. Hellyys käänsi katseensa kuivuvasta kukkaseppeleestä Harmiin, joka oli avannut hiuksensa paksulta palmikolta ja haroi siitä takkuja sormillaan.

”Niin?”

”Olenko minä oikeasti kamalaa seuraa? Tykkääkö minusta täällä kukaan muu kuin sinä?”

Hellyys katsoi Harmia pitkään ja pohti, mitä vastaisi. Oli hassua huomata, että Hellyys olisi itse voinut esittää saman kysymyksen - ja ehkä kuka tahansa muukin heidän lauttakylässään. Eivätkö he kaikki olleet jollain tapaa vastarannan kiiskiä, haluttomia toimimaan muiden toivomalla tavalla? Olivatko he kaikki kamalia? Pitikö kukaan heistä toisistaan?

Kysymysten esittäminen sai Hellyyden tajuamaan vastauksen.

”Sinä olet yhtä hyvää ja huonoa seuraa kuin me kaikki muutkin, Harmi. Minä olen harmillinen silloin, kun en halua lohduttaa, mutta osaan myös olla avuksi muille. Ainakin toivon niin”, hän lisäsi. ”Sama pätee Pataan, Runoon, Valaan… kaikkiin täällä.”

”Mutta sinulle ei kukaan koskaan huuda. Tai sano ilkeästi.”

”Eivät he uskalla, kun olen niin pitkä ja ääneni niin matala”, Hellyys sanoi ja naurahti, kun Harminkin huulille kohosi hymy. ”Sinulle on helppo suuttua, Harmi. Muiden on helppo käyttää nimeäsi oikeutuksena oman harmistuksensa purkamiselle, vaikka sinä et oikeasti syypää olisikaan. Ja sen lisäksi sinä otat sen useimmiten hyvin vastaan.”

”Niin ottaisit sinäkin, jos olisit ollut kiukun kohteena koko elämäsi.”

”Mutta se ei silti tarkoita sitä, että olisit kamala tai että kukaan ei pitäisi sinusta.”

Harmi mietti hänen sanojaan hetken, jolloin Hellyys päätti vielä lisätä: ”Mutta hyötyisit varmasti siitä, jos välillä sanoisit jotkin asiat vain hiljaa itseksesi. Tai kuiskaisit minulle sen sijaan, että sanot ne ääneen Padan tai Runon kuullen.”

”Ei se ole reilua. Ei sinunkaan tarvitse pidätellä lohdullisia sanojasi”, Harmi vastasi ja risti jälleen kädet rinnalleen. Pienestä ikkunasta kajastava auringonvalo osui hänen vaaleisiin hiuksiinsa ja sai ne hohtamaan.

”Sinä oletkin tällä lautalla hieman eri syystä kuin minä”, Hellyys sanoi. ”Minä en tule toimeen nimeni kanssa, koska en halua tehdä sitä, mitä minun odotetaan tekevän. Sinä taas teet sitä hieman liikaa.”

Harmi katsoi häntä pitkään ja puuskahti sitten. ”Minun pitäisi varmaan kirjoittaa tuo ylös. Terapia sanoi, että haluaa nähdä tämän kirjan sitten, kun palaamme. Vaikka ei sillä taida enää olla mitään väliä, kun emme ole palaamassa. Mietin kyllä nyt, että tiesikö hän, että me emme tule takaisin.”

”Vaikea sanoa”, Hellyys vastasi ja käveli sitten ovelle. ”Annan sinun kirjoittaa rauhassa. Nähdään päivällisellä.”

Harmi heilautti lyijykynäänsä hyvästiksi ja uppoutui kirjoittamaan sanoja paperille.


Päivällinen sujui hilpeissä merkeissä. Kaikki iloitsivat merellä olosta ja siitä, että heidän matkansa jälleen jatkui. Jälkiruoaksi Pata oli leiponut mokkaruutuja, jotka maistuivat taivaallisen hyviltä. Hellyys nautti joka suupalasta, vaikka samalla hän tunsi jännityksen värinän vatsanpohjassaan. Kun Pata pyysi Harmia ja Pääskyä keräämään lautaset ja palaamaan sitten pöydän ääreen, Hellyys valmistautui puhumaan. Hän nousi paikaltaan ja käveli pöydän päähän niin, että näki kaikkien kasvot, jotka kääntyivät katsomaan häntä. Lauttakyläläisten ilmeet vaihtelivat uteliaisuudesta huoleen ja hämmennykseen: oli epätavallista, että Hellyys keräsi muiden huomion itseensä.

Hellyys puristi kätensä nyrkkiin. Hänen oli vain sanottava se. Totuus.

Hän vilkaisi Pataa, joka katsoi häntä vakavana, ja Runoa, joka nyökkäsi hänelle. Hellyys yskäisi ja pakotti itsensä aloittamaan:

”Olemme olleet matkalla nyt melkein kolme viikkoa. Suoja väitti lähettävänsä meidät merelle, jotta voisimme myöhemmin tänä vuonna palata takaisin koteihimme löydettyämme sovun nimiemme kanssa.”

Entäs ja Pääsky nyökkäsivät molemmat hänen sanoilleen. Hellyys hiljeni hetkeksi. Hän oli harjoitellut puhetta samalla, kun oli ollut korjailemassa omaa lauttaansa ennen päivällistä, mutta etukäteen harjoitellut sanat unohtuivat hänen katsellessaan häneen kohdistuvia kasvoja. Hän yskäisi.

”Kun talvi saapui ja outo vieras - Riite oli hänen nimensä - sen mukana, hänellä oli viesti Suojasta. Siinä kerrottiin, että... meidän ei kuulu palata takaisin kotiin.”

Hetken lautassa vallitsi hiljaisuus. Sitten Entäs kysyi: ”Miksi ei? Mikä on heidän syynsä siihen?”

Hellyys nielaisi ja katsoi ensin Pataa ja sitten Runoa nähdäkseen, kuinka pitkälle hänen oli mentävä. Molemmat katsoivat häntä vakavina, ja Hellyys näki heidän toivovan hänen jatkavan. Hän joutui pakottamaan seuraavat sanat huuliltaan.

”Koska meitä ei haluta takaisin.”

[Chuva]

Jo useamman viikon ajan mun on ollut tarkoitus kommentoida, mut jotenkin se aina vaan jää.

En totta puhuen enää ees ihan muista mitä kaikkea on tapahtunut viime osissa, mut sen muistan että aina on ollu ilo lukea lisää konkkaronkasta!

Harmi on ihana kun halus oppia fysiikkaa, ja muutenkin jotenkin oon tykännyt lukea sen ajatuksist ja kommelluksista viime osissa. Etenkin sen ja Hellyyden välille kehkeytynyt toveruus ja yhteisymmärrys on mukavaa luettavaa, koska Harmi varmasti tarvii tukea ja selkeyttä elämäänsä nimensä aiheuttaman taakan takia.

Aikamoiseen cliffhangeriin jäänyt tuo viimeisin osa, lievällä kauhulla odottelen miten väki uutiseen reagoi. Voi olla että kesäisestä säästä huolimatta tunnelma synkistyy hyväksi aikaa, tosin toivottavasti ei liikaa vaivaa nuorempaa väkeä.

Siitä tulikin mieleen, onko tässä ikinä mainittu hahmojen ikiä? Harmista todettiin että teini-ikäinen, ja jotenkin Runoa, Hellyyttä ja Pataa olen päässäni ajatellut nuoriksi/nuoriksi aikuisiksi, kun taas loput vaikuttais enemmän lapsilta. Ehkä ne on mainittuna jossain enkä vaan muista, ehkä niitä ei ole ikinä mainittu tarkoituksella. Hmm.

No, kuitenkin. Kiitos kauniista luvuista, toivottavasti joskus taas tulee jatkoa! Lupaan taas jonain kauniina päivänä kommentoida (ehkä).