Otsikko: Tyhjä aukko täyttyy aina kissalla (tai koiralla)
Fandom: Fruits Basket
Ikäraja: K-11
Hahmot: Hatori, Shigure/Ayame, Tooru, Kyoo, Yuki
Genre: Draama, Huumori, General
Summary: Nukkumajärjestelyt Sooman suvun mökillä menevät vähän uusiksi.
Sijoittuu canonisesti heti Fruits Basket 2019 -animen viidennentoista jakson perään (2001 versiossa 16 jakso).
Osallistuu FinFanFun1000 -haasteeseen sanalla
929. Valvottaminen.
Osallistuu myös Kielellisesti sivistävään kesähaasteeseen (sanat ja fraasit löytyvät ficin perästä).
A/N: Tämän piti olla pieni, kevyt huumoripläjäys, mutta homma jotenkin levisi ja laajeni niin hahmollisesti, genrellisesti kuin sisällöllisestikin. Kirjoittaminenkin luonnollisesti sitten venähti, mutta minulla oli kivaa tämän kanssa.
Nauttikaa
***
Tyhjä aukko täyttyy aina kissalla (tai koiralla)Hatori sulki silmänsä, hengitti syvään ja antoi itsensä upota viileisiin lakanoihin. Päivä oli ollut pitkä ja osittain hiukan raskas, mutta hän tunsi olonsa silti paremmaksi kuin pitkään aikaan.
Sooman suvun mökillä häneen hiipi aina tietynlainen rentous, halusi hän sitä tai ei.
Shigure oli totisesti tiennyt, mitä teki ehdottaessaan mökkiretkeä.
Ja Aaya, vaikka olikin laittanut nuorison pasmat sekaisin, oli onnistunut sanomaan Hatorille asioita, jotka lämmittivät häntä sisuskaluja myöten. Sanat olivat sulattaneet osan siitä talvesta, joka oli Kanan jälkeen hyytänyt Hatoria.
Ehkä minulla vielä on toivoa, Hatori ajatteli ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.
Tämän kerran hiljaa mielessään hän saattoi myöntää, että Shigure ja Aaya olivat ystävistä parhaat.
Shigure oli jopa onnistunut hoitamaan nukkumajärjestelyt sillä tavalla, että Hatorilla oli käytössään oma makuuhuone, mikä oli varsinkin Ayamen saapumisen jälkeen varsinainen saavutus.
Hatori risti paljaat käsivartensa päänsä alle ja kuunteli hiljaisuutta. Aivan niin kuin oli arvellutkin, hän kuuli pian rytmikkään, kiihtyvän jyskeen. Ääni oli epäilemättä lähtöisin sängynpäädystä, joka hakkasi seinään naapurihuoneessa.
Hatori kääntyi vilkaisemaan seinää.
Jos oikein pinnisti kuuloaan, saattoi erottaa Ayamen kiihkeitä äännähdyksiä ja Shiguren matalampia murahduksia.
Senkin elukat, Hatori ajatteli ja yritti olla huvittumatta, huonolla menestyksellä tosin.
Hän keskittyi odottamaan seuraavaa ääntä, eikä joutunut pettymään.
”Ette ole helvetti tosissanne!”
Yuki oli nähtävästi se, jolla tuli ensimmäisenä mitta täyteen, sillä pian pojan huudahduksen jälkeen kuului, miten ulko-ovi paukahti.
Yukin ja Kyoon oli määrä nukkua Shiguren suostuttelemina sohvilla, mutta Shigure oli ilmeisesti tahallaan unohtanut, että suurin osa makuuhuoneiden äänistä kantautui parhaiten olohuoneeseen.
Kiero piski.Toorun Shigure oli sentään sijoittanut pieneen lisärakennukseen, jonne mökin äänet eivät kuuluneet.
Hatori ei voinut enää pidätellä kasvoilleen pyrkivää hymyä, kun kuuli Kyoonkin pian nousevan ja lähtevän kolistellen ja äänekkäästi jupisten.
Tooru ei selvästi joutuisi nukkumaan yksin lisärakennuksessa, vaan saisi itsensä ja oven väliin sekä prinssin, että ritarin.
Hatori itse oli niin tottunut Shiguren ja Ayamen edesottamuksiin – he olivat sentään käyneet samaa poikakoulua, ja punkanneet teineinä Hatorin kotona aina kun mahdollista – että sulki silmänsä ja antoi ystäviensä äänten tuudittaa itseään pikkuhiljaa lähemmäs unta.
***
Tooru katseli ympärilleen mökin lisärakennuksessa, eikä voinut olla toivomatta, että saisi yöpyä muiden kanssa mökissä.
Ei lisärakennuksessa toki mitään vikaa ollut, ei, se oli oikein siisti valkoisine seinineen ja harmaatäpläisine verhoineen. Pinnat olivat kiiltävät, ne oli selvästi uusittu aivan hiljattain, ja ilmastointi toimi niin hyvin, että Tooru lähestulkoon paleli.
Melkein puoli seinää peittävällä ikkunalaudalla oli kalebassinmuotoinen maljakko, josta kohosi kaisloja.
Pimeydessä riisutun sisustuksen jokainen varjo tuntui kasvavan ja muuttavan muotoaan, ja maljakko näytti kurkottavan kaislakynsiään vuodesohvaa kohti. Tooru veti peiton päänsä yli.
”Olen ihan turvassa, eikö niin äiti?” hän puheli hiljaa äitinsä valokuvalle, joka oli totta kai mökkiretkellä mukana.
Äiti ei tietenkään vastannut mitään, mutta ennen kuin Tooru ennätti jatkaa itsensä rauhoittelua yksinpuhelullaan, kuului oven suunnalta hiljainen koputus.
Tooru ei mahtanut mitään sille, että kiljahti.
”Minä täällä, Honda-san. Voinko tulla tänne nukkumaan?”
Tooru tunnisti Yukin äänen. Poika kuulosti väsyneeltä.
Tooru nousi vuodesohvalta edelleen peittoon kääriytyneenä ja hipsutti avaamaan Yukille oven.
”Totta kai. Mutta… miksi?” Tooru mietti hetken, oliko sitä kenties epäkohteliasta kysyä, mutta sanat olivat jo lipsahtaneet hänen suustaan.
Yukin posket ja korvat punehtuivat, ja hän mutisi jotain epämääräisestä metelistä.
”Nukun mieluummin vaikka täällä lattialla, kuin saman katon alla Ayamen ja Shiguren kanssa”, Yuki julisti suurempaan ääneen, ja pojan kasvoille nousi vihertävä vivahde.
Tooru oli juuri aikeissa ihmetellä, että eihän Yukilla yleensä ollut ongelmia jakaa taloa Shiguren kanssa, kun ovelta kuului toinen koputus. Tämä koputus oli huomattavasti äänekkäämpi.
”Rotankutale, avaa ovi! Näin, kun menit sinne! Uskallakin edes ajatella tekeväsi Toorulle – ”
Yuki avasi oven kesken Kyoon lauseen ja kiskaisi tämän kauluksesta sisään.
”Anteeksi, mitä?”
Yukin ääni oli silkkaa jäätä.
Kyoon huomio oli kuitenkin kiinnittynyt kokonaan Tooruun, joka näytti vielä tavallistakin pienemmältä ja suloisemmalta peittoon kietoutuneena.
Yuki ravisteli Kyoota saadakseen tämän huomion takaisin itseensä.
”Mitä itse täällä teet?”
”No arvaa kiinnostaako kuunnella veljesi ja Shiguren hommailuja?!”
”Joten päätit tulla tänne häiritsemään Honda-sanin nukkumista? Olisit voinut mennä vaikka kävelylle!”
”Itsekin olet täällä, senkin tekopyhä – ”
”Lopettakaa, kiltit”, Toorun pyyntö oli hiljainen ja pehmeä, ja Yukin ja Kyoon kiihtyvä riita loppui ennen kuin ehti kunnolla alkaakaan.
”Anteeksi, minä olen vain niin kovin väsynyt”, Yuki pahoitteli ensimmäisenä, ja pojan aiemmin uhitteleva ryhti lysähti.
”Me ollaan kaikki väsyneitä”, Kyoo mulkaisi vielä Yukia ennen kuin kääntyi Toorun puoleen.
”Mikset sinä ole nukkumassa?”
Vaati Yukilta kaiken hänen kärsivällisyytensä kääntää katseensa kattoon ja jättää Kyoon typeryydet omaan arvoonsa. Miten Tooru voisi muka olla nukkumassa, kun he molemmat olivat tulleet tänne elämöimään?
”Tulitko sinäkin tänne nukkumaan, Kyoo-kun?” Tooru kysyi.
Kyoo punastui räikeästi.
”E-en minä… ei mitään omituista! Minä nukun vaikka lattialla, täällä on varmasti joka tapauksessa parempi nukkua kuin mökissä…”
Kyoon lauseen loppu muuttui mutinaksi.
”Täällä on aika viileää, en halua, että kumpikaan teistä vilustuu”, Tooru kuulosti huolestuneelta, mutta tytön ilme kirkastui nopeasti.
”Vuodesohva on tosi leveä, me kaikki mahdumme varmasti siihen!”
”Ei käy”, Yuki ja Kyoo älähtivät kuin yhdestä suusta toisiaan mulkoillen.
Kerrankin he ovat jostain samaa mieltä, Tooru ajatteli, eikä voinut olla hymyilemättä pienesti, vaikka hänen ehdotuksensa oli tyrmätty tuplasti.
”Anteeksi, ehkä se oli tyhmä ehdotus, mutta Uo-chanin ja Hana-chanin kanssa me…” Tooru antoi loppulauseen haihtua ilmaan, sillä molemmat pojat olivat siirtyneet peräseinän kaapille ja kiskoivat sieltä peittoja ja tyynyjä lattialle.
Yuki kasasi itselleen jonkinmoisen pesän huoneen oikeaan laitaan, ja Kyoo puolestaan kaapin viereen, mahdollisimman kauas Yukista.
”Hyvää yötä, Honda-san”, Yuki toivotti ensimmäisenä, kun kukin oli asettunut omaan petiinsä.
”Hyvää yötä Yuki-kun, Kyoo-kun”, Tooru vastasi pehmeästi. Tuntui, että huone oli lämmennyt seuran myötä, eivätkä varjotkaan enää pelottaneet. Hän oli hiukan onnellinen, vaikka ei kaiketi olisi saanut olla.
”Yötä”, Kyoo murahti.
Hän tuijotti vielä pitkään sohvan suuntaan, ennen kuin käpertyi kerälle ja veti peiton päänsä yli.
Onko tämä sittenkään ihan sopivaa? hän ei voinut olla vielä miettimättä.
***
”Haa-san?”
Hatori säpsähti hereille tuntiessaan kevyen kosketuksen kyljellään, ja hiukan siristeltyään erotti pimeydestä Shiguren ja Ayamen hahmot.
”Mmmfff”, Hatori käänsi kylkeä ja toivoi, että viesti meni perille.
Painukaa hemmettiin, minä nukun nyt. ”Minähän sanoin, että pitää mennä reittä pitkin”, Ayame supatti.
”Ei se sitä tarkoita”, Shigure vastasi, ja Hatori saattoi melkein kuulla, miten hänen ystävänsä silmät pyörähtivät.
Seuraavaksi Hatori tunsi kosketuksen reidellään peiton päällä, ja koukisti unenpöpperössä toisen jalkansa valmiina potkaisemaan.
”Sanokaa heti mitä haluatte, tai minä potkaisen teitä molempia”, Hatori ärisi silmät kiinni.
Seurasi hetken hiljaisuus, ja sitten Shigure ja Ayame alkoivat supista keskenään ilmiselvästi neuvotellen.
”Aaya sotki sängyn, joten me ajateltiin…” Shigure aloitti, mutta joutui heti Ayamen keskeyttämäksi:
”Ai minä sotkin! Sinä sotkit ihan yhtä paljon, Gureseni.”
”Sinä saat minut niin kovin kiimatahmaiseksi, Aaya.”
”Kunhan imartelet, senkin tuhma koira. Gure kuolaa ja puree niskaan kun se innostuu.”
”Enpäs.”
”Sano se niskaparalleni.”
”Joten me ajateltiin, että vanhojen aikojen kunniaksi voitaisiin kaikki nukkua yhdessä”, Shigure lopetti.
Hatori tunsi, miten patja painui siltä puolelta, jolla Shigure ja Aaya olivat, ja murahti varoittavasti.
”Minun tekee edelleen mieli potkaista.”
”Ajattele, että tämä on siunaus sinun tulevalle rakkauselämällesi, vähän kuin urbi et orbi tai jotain”, Shigure maanitteli.
”Miten kurbisal tähän liittyy? Olen varma, ettei Tori-chan tarvitse vielä vuosikausiin mitään sellaisia valmisteita”, Ayame puuttui keskusteluun syytäen tyypilliseen tapaan suustaan jotain täysin mihinkään liittymätöntä, käsittämätöntä höpinää.
Juuri ennen kuin Shigure ennätti korjata Aayaa ja ryhtyä vääntämään paavin siunausta tälle rautalangasta (Shigure tuskin itsekään ymmärsi sitä, mutta se kuulosti hienolta), Hatori kohotti peittoaan ja laski kätensä Ayamen niskalle (siellä tosiaan tuntui hampaanjäljet).
Helpommalla selvästi pääsi, jos ihan suosiolla laski nämä kaksi idioottia vuoteeseensa.
Eipähän ainakaan tarvinnut kuunnella enempää mitään älyttömiä selityksiä aamuyöllä.
Jos Shigure ja Ayame nukkuisivat, nämä olisivat myös hiljaa.
Ja silloin Hatorikin saisi todennäköisemmin nukkua.
Ayame hypähti kellonaikaan nähden todella elegantisti ilosta ennen kuin kietoutui suorastaan käärmemäisesti Hatorin alaruumiin ympärille ja simahti siihen.
Shigure puolestaan painoi päänsä Hatorin rinnalle, katsoi vielä ystäväänsä pehmeästi silmiin ja mutisi:
”Et sinä ole mikään surullisen hahmon ritari, Haa-chan”, ennen kuin nukahti hänkin.
Hatori mietti, mitä hän oli tehnyt (niin hyvässä kuin pahassa), kun oli saanut tällaiset ystävät rinnalleen, enemmän tai vähemmän kirjaimellisesti.
Hänen toinen kätensä kipusi silittelemään hajamielisesti Shiguren hikistä tukkaa.
Vai surullisen hahmon ritari? Shigure tiesi kirjallisuudesta ilmeisesti sittenkin muuta kuin sen, miten kirjoitettiin ruokotonta pornoa.
Uni ei halunnut enää tulla, joten Hatori noukki pitkin hampain Shiguren kirjan jatko-osan vuoteen vierestä ja alkoi lukea.
Ehkä ruokoton porno oli ainoa sopiva lopetus näin absurdille päivälle.
***
urbi et orbi: (latinaa) kaupungille (Roomalle) ja maailmalle; paavin tiettynä juhlapäivinä Pietarinkirkon parvekkeelta antama siunaus
surullisen hahmon ritari: epäonnistuva, mutta sitkeästi yrittävä henkilö
reittä pitkin: uralla eteneminen seksin avulla
