Ikäraja: sallittu
Genre: arkinen fantasia. Noitajuttu.
Osallistuu: juhannustaikoihin ja ime kappale tyhjäksi -haasteeseen
Sanat: noin tuhat
Kirjoittajan terkut: juhannustaika juhannustaioista Avaruuspiraatille ja Kelsierille. Mielestäni tässä oli kummallekin sopivia juttuja! Toivottavasti tämä viritti teidät kivoihin juhannusfiiliksiin <3 Avaa terälehdet, silitä ja lähde ystävänä
Litha soljui eteenpäin, yöaurinko piti maiseman värejä otteessaan ja lempeä tuuli puhalsi hieman kosteana mun hiuksissani. Kastetta alkoi jo muodostua jalkojeni juureen. Hetki sitten oli hieman hämärämpää, mutta pimeäähän ei tänä yönä tulisi ollenkaan.
Sain juuri valmiiksi muutaman basic juhannusrituaalin, mutta ainakin
auringon voiman riitti oli vielä tekemättä. Se oli yksinkertainen loitsu valolle ja sitä tarvittiin loppukesän satoa varten. Ei sillä, että olisin itse mitään kasvattanut, mutta jos saisin jotakuta viljelijää rituaalillani jeesattua, niin sehän olisi pelkästään hyvä.
Kohensin ryhtiäni ja suoristin noidanhattuni lurpsahtanutta lieriä.
”Leipä viljasta, vilja valosta, valo auringon talosta”, mutisin kämmenet yhteen painettuna ja lehautinpa muutaman hyvän kipinänkin sormien rakosista.
Se oli sitten siinä. Litha. Juhannusaatto. Mittumaari. Kesäpäivänseisaus. Ukon juhla. Auringon yö. Yötön yö. Noitien yö.
Kävelin syvältä metsästä kohti rantaa, aikeenani löytää jokin hyvä puidenväli riippumattoani varten. Oksanpätkät ja kuiva jäkälä rutisivat ratisivat kenkieni alla ja erityinen, lähes oranssi aamuyön kajastus siivilöityi kauempaa pellolta. Maitomainen sameus muodostui usvasta valoon.
Pysähdyin alkavaan rantaan ja laskin reppuni kosteaan ruohoon. Kymmeniä vihertävän keltaisia tulikärpäsiä tuikki heinikossa. Repun pohja kastui heti, mehiläisvahapinta oli siis selvästi uuden kerroksen tarpeessa.
Jonkun kamat oli jääneet rantahiekalle hujan hajan ja kokko kyti edelleen, mutta huonosti. Lähestyin tulta ja etsin sitten repustani parit kilkuttimet ja tein muutaman simppelin tuliloitsun. Pian kokko leimusi villisti ja rätiköiden.
”Älä! Perkele!” vihainen ääni kuului suunnilleen idästä ja valoa vasten tumma hahmo seisoi kädet puuskassa.
”Et sörki niillä pirun riivaamilla käpälilläsi mun roihuuni, saatana”, tyyppi jatkoi ja alkoi sohia mua päin.
”Pirun riivaamilla? Anteeksi vain, mutta sun juhannuskokkosi oli kuolemassa ja mä ajattelin vain auttaa”, mutisin.
Hahmo astui lähemmäs ja tajusin sen Leopoldiksi.
Tietenkin.
”Voi hemmetti siitä on aikaa!” hihkaisin ja viskaisin muutaman ilonkipinän kohti liekkejä.
”Tasan vuosi.”
Leopoldin ärtynyt ilme suli hymyksi ja se se oli hyvä lookki sille. Leopoldilla oli leveät hartiat, retkeilyvarusteet ja olkihattu. Ja hatun alta kasvoi raskas ja sotkuinen tukka.
”Ei taida kokot toimia, täähän suorastaan
houkutteli sut paikalle”, Leopold naurahti ja sylkäisi maahan.
”En mä ole paha henki.”
”Et niin, sä olet paha noita.”
Hymähdin ja aloin kiepautella köysiä solmuille vierelläni kasvavien koivujen ympärille. Kaivelin repun sivutaskusta vielä riippumaton ja lukot. Naksautin karabiinit köysiin ja kapusin ohuen, monin paikoin paikatun laskuvarjokankaan päälle loikoilemaan.
”Tule seuraksi”, sanoin ja tavoittelin ääneeni käheää mystisyyttä.
Mustia silmiään pyöritellen Leopold tallasi tupakantumppinsa sammuksiin, riisui sitten kenkänsä ja tarttui käteeni. Kohta meidän polvet kolkkasivat yhteen ja olin häiritsevän tietoinen Leopoldin nilkasta ja varpaista mun kylkeäni vasten.
”No kerros nyt, mitä pikkunoidan Lithaan? Vähän veritaikoja ja kukkaseppeleitä?”
”Hei! En mä ole noita. Enää. Vielä… Mä oon seikkailija! No perhe odottaa tietysti mun jatkavan perinteitä noitana, mutta mä olisin enemmän kiinnostunut matkustelemisesta!”
”Auer… Viimeksi, kun me törmättiin, sä opiskelit lääkeyrttejä siellä shamaanioppilaitoksessa.”
”Juu?”
”Sä elät ja hengität tommosta outoa orgaanista taikaa.”
”Juuuuu?”
”Sä olet noita. Ja noidat ei mun kokkoihini tempuillansa koske. Oikea tuli raapaistaan esiin tuohella ja tuluksilla.”
Mua nauratti Leopoldin rehenteleväinen vakavuus. Eihän mikään ollut luonnollisempi tapa hallita tulta, kuin tulenhengen kutsuminen ja sen kanssa työskenteleminen.
”Ja kun tulukset ei toimi, haetaan huoltsikalta tulitikut, ja kun stidit vettyy, aletaan räpsyttää stenkkua”, mä naljailin ja varpaat kutittivat kostoksi kylkiä. Mä napsautin sormistani liekin, jonka puhalsin pian sammuksiin.
”Hemmetti sä oot leso pirulainen. Ja mitä äskeiseen, niin etköhän sä voi alkaa sellaiseksi kiertäväksi noidaksi? Sellaisiahan ennen vanhaan liikkui paljonkin. Lantti loitsusta ja silleen.”
Hymyilin ja keinautin keinuun vähän vauhtia. Leopoldin ideassa oli ideaa. Ehkäpä alkaisinkin isona matkustelijanoidaksi. Kantaisin mukanani salvoja ja loitsuja.
Valvottuani aamuun ja tehtyäni taikoja pitkin yötä, olin jo aika valmis nukkumaan. Mutta mun nukkumispaikassani oli ylimääräinen keho. Keho, jonka sisällä sykki suuri lämmin sydän ja jonka mieli oli kaunis ja viisas.
”Saanko jäädä tähän?” Leopold kuiskasi hiljaa.
Vastaukseksi vedin hyönteisverkon vetoketjun kiinni. Verkkokankaan läpi kaikki näytti unisemmalta, tai ehkä olin vain niin voimakkaasti assosioitunut kuluneiden kuukausien aikana.
”Näitkö jo noi metsän reunan tulikärpäset?” mutisin.
”Ne on kiiltomatoja. Tai oliskohan suorastaan tuikematoja… Bioluminenssiksi kutsutaan tota ilmiötä”, Leopold kertoi.
Tyyppi ei sitten ollut muuttunut yhtään. Nuoresta pitäen se oli aina tutkinut ötököitä ja keräillyt mitälie näytteitä. Varmasti sen repusta löytyisi nytkin putkiloissa jotain kuolleita muurahaisia tai nuppineuloilla ristiinnaulittuja yöperhosia.
”Se on sama kemiallinen reaktio kuin syvänmeren olennoilla. Ootko miettinyt miksi merenneitojen pyrstöt hohtaa? Tai meduusat? Samasta ilmiöstä johtuen. Joillain homeilla ja korallilla myös”, Leopold jatkoi ja ajattelin että voisin tottua siihen. Hömpötyksiä juttelevaan tyyppiin mun riippukeinussani.
”Anteeksi, etten kunnioittanut sun paholaistenkarkoitusnuotiota”, sanoin.
”Se oli läppä”, Leopold sanoi niin, että se kuulosti kysymykseltä. ”Mä tunnistin sut kaukaa.”
Punermat varmaan läikittivät kasvojani ja kun en sanoja löytänyt, niin katselin vain.
Me herättiin myöhemmin kuumaan paahteeseen, kun aurinko oli kiivennyt korkeammalle. Leopold hymähti jotain, josta en selvää saanut ja paineli sitten rantaviivaa kohti.
Se pirskotteli viileää vettä kasvoilleen ja vilkaisi olkansa kautta, kun astelin sen vierelle.
”En muistanut laittaa kukkasia tyynyn alle yöksi, mutta voisin vaikka vannoa, että näen sun kuvajaisen tossa veden pinnalla”, Leopold murahti ja mua hymyilytti, kuinka ankean kankea flirtti se oli.
”Se kuuluisi katsoa kaivosta tai nähdä unessa.”
Ärsyyntynyt jännitys kiristi Leopoldin kasvolihaksia, kun en taipunutkaan flirttiin mukaan. Jotain että ”aivan sama”, pääsi toisen huulilta, jotka pusertuivat vastakäärityn tupakkarullan ympärille.
En voinut hillitä itseäni, vaan sytytin ihan pikkuriikkisen liekin, jolla Leopold voisi halutessaan sytyttää savukkeensa. Tumma katse porautui ensin muhun ja sitten välissämme rätisevään tulenlieskaan. Hymyilin leveästi, kun liekkini otettiin vastaan.
”Olet sinäkin yksi sähikäinen. Hattara vieköön.”
Annoin Leopoldin tupakoida rauhassa loppuun, mutta astuin hengenvetojen ja savukiehkuroiden lomassa askel askeleelta lähemmäs. Viimeiset henkoset varastin suoraan huulilta.
Suudelma avasi Leopoldin, kuin pallerosta kukaksi räjähtävä pionin nuppu. Kaikki se kireys ja vaivalloisuus varisi ja karisi tupakantuhkan seuraksi jalkojemme juureen.
Vuosittainen juhannussuudelma oli pirskahteleva, tarpeen ja aivan vitun odotettu. Ojensin niskaani silitettäväksi ja Leopoldin sormet sanoivat, että saamasi pitää. Vahvat ja väristyksiä kuljettavat kämmenet hiuksissani, nuotion ja savukkeen savut sieraimissani, karhea sänki leukaani vasten.
Leopold päätti suudelmamme nojaamalla otsaani. Sen hengitys oli raskasta ja surullista.
”Sama aika ja paikka, ensi vuonna?” se kysyi apeasti.
Niin kauan ei saisi taas vierähtää. Me sovittiin Leopoldin kanssa niin hyvin yhteen, mutta mua pelotti että se oli vain juhannustaikaa.
”Mitä jos… mitä jos otettais uusiks jo
Lammaksena?”
”
Lughnasadh? Sovittu.”
Ja niin kaikista tärkeinkin juhannusrituaalini oli suoritettu ja ystäväni tumma hahmo lähti luotani, seuraten askeleillaan rantaviivaa.
