Nimi: Jos jaksat sen nostaa
Kirjoittaja: hiddenben
Ikäraja: S
Genre: toimintaa, sankaritarinoita ja -tekoja taikaelementeillä maustettuna
Haasteet: Originaalikiipeily sanalla
sankari, FFF1000 sanalla
kantaluu sekä OTS20 #2 (suomalainen mytologia: Vorna)
Yhteenveto:
”Vorna!” Vaito ärähti. Missä oli Suomen suurin taistelija, kun häntä tarvittiin? ”Sinä perkeleen sankari, vastaa, kun sinua kutsutaan!”K/H: No niin, tässäpä uusin suomalaiseen mytologiaan pohjaava tuotokseni
Tällä kertaa valitsin inspiraationlähteeksi sankarilegendan,
Vornan (linkki Wikipediaan, mutta varoitus: sisältää paljastuksia!). Hän on karjalaisten kansantarinoiden sankari ja taidokas jousenkäyttäjä, joka taisteli sekä suomalaisia että venäläisiä vastaan. Vorna oli pitkä ja tummahiuksinen ja käytti hopeavyötä ja panssaripaitaa. Hänellä oli erityisen iso jousipyssy, jota harva jaksoi käsitellä. Vorna tunnettiin lähes voittamattomana.
Tekstin lopusta löytyy vielä enemmän tietoa hänen kohtalostaan, joka antaa tekstille hieman enemmän taustaa, mutta toimisi tässä vaiheessa vähän juonen pilaajana, joten kärsivälliset lukekoon tekstin ensin loppuun! Alun lauluruno on hakenut inspiraatiota
tästä lauletusta versiosta eräästä Kantelettaren runosta.
Toivottavasti viihdyt tämän tekstin parissa! Kaikenlaiset kommentit ovat tähän tervetulleita
Jos jaksat sen nostaa
Ootko kuullut sankarista
siitä suuresta, vahvimmasta?
Joka itselleen jousen veisti
pyhän aukion pihlajasta.
Ootko kuullut taistelijasta
niitti kunniaa, niitti kalmaa?
Ken tielle Vornan astui,
astui samalla Tuonelaan.
Vaito pyyhki hikeä otsaltaan. Pisarat kertyivät hiusrajaan helmiksi ja valuivat ohimoa pitkin leualle ja sieltä kaulaa pitkin paidan sisään. Hän oli juossut koko matkan kylältä peltojen läpi jousenkäyttäjä Vornan maille, joille harva uskalsi, mutta jonne moni silti epätoivoisena päätyi. Vaikka Vaito oli mailla ensimmäistä kertaa, hän ei osannut pelätä Suomen sankaria. Hän pelkäsi jotain muuta: sitä, mikä lähestyi rajan takaa.
Ensimmäisenä olivat tulleet Itävuorten noitien tuulet. Ne olivat puhaltaneet idästä seitsemän auringonnousun ja seitsemän auringonlaskun ajan, tuoneet mukanaan pimeyden ja sateesta painavat pilvet. Sade oli piiskannut maita heltymättömästi, muuttanut maan mudaksi ja virtaaviksi puroiksi. Kaikkialla oli haissut taikuuden kitkerä katku, joka tuntui poltteelta iholla. Kyläläiset olivat suojautuneet mökkeihinsä ja eläneet vähillä ruokavaroilla, kunnes sade oli seitsemäntenä päivänä lakannut ja aurinko tullut esiin. Silloin saapuivat linnut. Sadat elleivät jopa tuhannet naakat täyttivät taivaan ja piilottivat auringon siivillään. Huusivat niin, ettei keskusteluja voitu käydä. Kyläläiset pakenivat takaisin pirtteihinsä, sulkivat ikkunoiden salvat ja tukkivat ilmareiät. Elivät pelossa ja järkensä äärirajoilla kolmen päivän ajan. Kun ruoka alkoi olla vähissä ja vesi muuttua sameaksi, yhtäkkiä naakat lähtivät ja kaikkialle laskeutui aavemainen hiljaisuus.
Hiljaisuus, kunnes vihollisten rumpujen kaiku kulkeutui kylään. Ne lähestyivät liian nopeasti.
Silloin Vaito, kylän vanhimman ottopoika, oli lähtenyt matkaan hakemaan Vornaa.
”Tästä emme yksin selviä”, kylän vanhin oli sanonut. ”Olkoon hinta mikä tahansa, Vornan apua me nyt tarvitsemme.”
Vaiton saapuessa Vornan pirtille ilta-aurinko värjäsi maisemaa tulen väreihin. Hän kiersi talon ympäri sen toiselle puolelle, jolta avautui näkymä laajalle pellolle ja sen reunalla alkavan metsän rajalle. Maisema oli voimakas, ensikertalaiselle hengästyttävän upea, mutta Vaito ei voinut jäädä katselemaan sitä. Hänellä oli kiire, hän tarvitsi apua.
Hänen kylänsä tarvitsi apua. Vaiton korvissa kumisivat vihollisjoukon sotarummut. Ne hakkasivat samaan tahtiin kuin hänen pelokas sydämensä ja tekivät hänet sokeaksi kaikelle muulle paitsi tehtävälleen.
Vaito takoi ovea nyrkillään ja riuhtoi kahvaa. Pirtin ovi oli lukossa, eikä kukaan tullut. Vaito hakkasi ovea uudelleen. Hänet vastaanotti hiljaisuus.
”Vorna! Tapion nimeen, avaa ovi!”
Vaito kupersi kätensä hiestä helmeilevien kasvojensa ympärille, painautui oven vieressä olevaa likaista ikkunalasia vasten ja katsoi sisään. Pirtti oli pimeä, Vaito erotti lasin läpi vain yksinäisen tuolin ja ruokapöydän. Ne seisoivat tukevasti paikoillaan, mutta näyttivät koskemattomilta: aivan kuin aika olisi pysähtynyt. Tavallaan se olikin. Vain heinäsirkat sirittivät talon ympärillä kasvavassa korkeassa ruohikossa, jossain lauloi yksinäinen pikkulintu, mutta pirtissä tai sen lähipiirissä ei liikkunut yksikään jumala, puolijumala tai sankari.
”Minulla on sinulle tehtävä”, Vaito huusi, sillä Vorna oli palkkasoturiksi loputtoman ahne ja kunnianhimossaan innokas, mutta pirtti pysyi hiljaisena.
Vaito mietti kylän rajaa lähestyvää sotajoukkoa ja kylmät väreet kulkivat hänen selkäänsä pitkin, vaikka aurinko piiskasi maisemaa paahteellaan. Pelko sai Vaiton polvet lyömään loukkua. Missä tämän maan uskaliain sankari ja turhamaisin keikari saattoi olla? Vorna ei kuulemma koskaan lähtenyt pirtiltään käymättä ensin rehentelemässä uusimmasta työstään ainakin lähikylissä.
Vaito kiersi vielä pirtin toiselle seinälle, joka jäi ilta-auringon varjoon, ja kurkisti sen ikkunasta sisään. Petaamattomalla sängyllä hän näki Vornan hopeavyön ja panssaripaidan, ja se valoi häneen hetken verran toivoa. Vorna ei lähtenyt minnekään ilman sankarin sotisopaa, ja seinää vasten näkyi nojaavan hänen jousensakin, jota tarinoiden mukaan edes kylän vahvin ei jaksanut nostaa. Jos Vornan varusteet olivat täällä, niin oli mieskin.
”Vorna!”
Vaiton ääni särkyi kesken huudon. Kun hiljaisuutta ei vieläkään rikkonut mikään, hän tunsi kurkkunsa kuristuvan kuin näkymätön voima olisi sitä puristanut, ja kyyneleet kohosivat silmiin. Hän pelkäsi kylänsä ja vaimonsa Mielan puolesta. Kaikkien niiden lasten ja vanhusten puolesta, jotka olivat jääneet kylään pelko katseessaan. Vaiton ei olisi pitänyt lähteä. Hänen olisi pitänyt jäädä ja taistella rakkaittensa rinnalla: ei lähteä etsimään miestä, jota kaikki kutsuivat sankariksi, mutta joka ei ollut mailla halmeilla, kun häntä tarvittiin. Vornan pyytäminen avuksi oli ollut kylän vanhimman huonoin päätös, vanhan höperön viimeinen oljenkorsi.
Vaito epäröi askelissaan. Sydän vei häntä kotiin, hän halusi seistä kyläläistensä rinnalla. Mutta sitten järki havahtui sydämen rinnalle ja hänen mieleensä muistuivat savunhajuiset kertomukset Vornan saunan lyömättömistä löylyistä.
Ei ole Vornan saunaa voittanutta. Vaito siristi silmiään ja tähyili metsän reunaan, näki lopulta puiden varjoon jäävän pienen saunamökin. Sydän jyskyttäen hän lähti juoksemaan niityn poikki metsän reunalle, sirkkojen sirittäessä kuin hänen kulkuaan säestäen. Vaito mietti, olivatko naiset ja lapset ehtineet paeta kylästä ennen joukkojen saapumista. Oliko Miela lähtenyt muiden mukana vai pitänyt kiinni siitä, ettei sairaita saanut jättää? Entä kylän vanhin, Vaiton kaitsija, mitä hän oli tehnyt?
Oliko kukaan enää elossa vai oliko Vornan hakeminen ajan hukkaa?
Vaikka Vaiton mieli oli kysymyksistä sumea eivätkä silmät nähneet eteensä, jalat kuljettivat hänet niityn poikki saunalle. Vasta kompastuessaan johonkin raskaan pehmeään hän havahtui ajatuksistaan ja näki allaan kuolleen miehen ruumiin. Miehen selässä oli kirveen jättämä syvä lovi, jonka ympärillä paita oli kuivuneen veren ruskistama. Parahdus karkasi Vaiton huulilta ja hän kampesi itsensä eteenpäin, ryömi etäisyyttä itsensä ja ruumiin välille ja nousi jaloilleen vain kompastuakseen uudelleen. Toinen ruumis. Ilma jähmettyi kurkkuun, kädet lakkasivat toimimasta. Vaito yritti haukkoa henkeä ja katseli ympärilleen. Hän näki niityn korkeassa ruohikossa makaavan miehiä vierekkäin, päällekkäin, vain muutaman epätoivoisen askeleen päässä toisistaan. Kaikilla kalmanvalkeat kasvot, kasvoillaan kuivunutta verta.
Mikään ei käynyt enää järkeen.
”Vorna!”
Vaiton pyyntö oli enää pelkkä pihahdus. Hän ryömi kauemmas, kunnes löysi kaatuneista miehistä paljaan kohdan ja kompuroi jaloilleen. Hän katseli saunan ympäristöä ja laski kuolleiden määrää. Vaito yritti ymmärtää, mitä paikalla oli tapahtunut. Kuka oli tämän tehnyt, Vornako? Vaito tunnisti sisämaan tunnuksen miesten paidoissa, mutta ei ymmärtänyt taistelun syytä tai sen kulkua.
Silloin taivaalla välähti ja maa jalkojen alla vavahteli.
Noitien taikuutta. Ne olivat vielä kaukana, mutta välähdys havahdutti Vaiton kuolleen miehen kauhustaan. Hän muisti jälleen Mielan uhmakkaan katseen ja sotarummut, ilmassa haisseen taikuuden, joka sai ihon kananlihalle. Päättäväisyyden voima virtasi jälleen jäseniin ja hän lähti kiertämään pienen saunan ympäri.
”Vorna!” Vaito ärähti. Missä oli Suomen suurin taistelija, kun häntä tarvittiin? ”Sinä perkeleen sankari, vastaa, kun sinua kutsutaan!”
Vaito kääntyi saunan kulmasta.
Hän ei ollut koskaan nähnyt Vornaa, kuullut vain tarinoita, mutta tunnisti sankarin samalla hetkellä, kun hänet näki. Jousenkäyttäjä makasi pitkällään maassa, kesken juoksun kaatuneena ja puukko kantaluusta sojottaen. Hän oli kuollut jo aikaa sitten, maannut maassa yhtä kauan kuin niitylle kaadetut sisämaan miehet. Vaito katseli Vornaa ja lähestyi varoen, vaikka tiesi miehen kuolleeksi. Kalma ei tehnyt jousenkäyttäjästä vierasta vaan kauneus pysytteli kiinni miehen piirteissä: hänen tummat hiuksensa kiilsivät, paljaan vartalon lihakset erottuivat valkean ihon alta ja kasvoilla oli yhä taistelijan tuima ilme.
Tarinat ja laulut Vornasta pitivät paikkaansa, Vaito tiesi sen miestä katsellessaan, mutta nyt niitä ei enää syntyisi. Totuus iski Vaitoon kuin miekka ja pakotti hänet polvilleen.
Suomen vahvin jousenkäyttäjä, suuri sankari Vorna oli kuollut, ja Vaiton kylä hänen mukanaan.
Kaikki toivo oli menetetty.
Vaito istui maahan sankarin viereen ja painoi kasvonsa käsiinsä. Maa hänen allaan vavahteli ja hän pystyi näkemään mielessään, kuinka joukot ottivat yhteen, taistelut ottivat uusia muotoja ja niittivät kuolemaa. Vaito yritti ajatella, mutta ei nähnyt edessään muuta kuin menetetyn toivon ja yhden ajan päättymisen. Lopulta Vaito kävi makuulle jousenkäyttäjän viereen ja sulki silmänsä. Hän nukahti heti.
Unessa aika kulki taaksepäin – tai sitten se oli Vaito, joka jäljitti omia askeliaan. Ensin saunan kulman ympäri, sitten kaatuneiden sisämaalaisten välistä pujotellen niitylle. Maisema oli hiljainen, näkymä pirtille kaunis eikä Vaiton tarvinnut kiirehtiä. Hän kulki rauhassa ja nautti kesäillasta, joka oli hiljainen ja lempeä. Saapuessaan pirtille sen ovi aukesi ja Miela astui portaille. Hänen vaaleat hiuksensa olivat palmikolla ja päällään hänellä oli sama puku kuin heidän solmiessa loppuelämän liiton kaksi vuotta sitten.
Käsivarsillaan Miela kantoi jousta. Vaito tunnisti sen heti: se oli Vornan jousi, jota ei kukaan muu paitsi Vorna jaksanut nostaa. Unessaan Vaito kiirehti Mielan luo ja kurotti käsillään kohti, valmiina ottamaan painavan aseen Mielan käsivarsilta, mutta tämä ei antanutkaan jousta hänelle vaan piti siitä kiinni.
”Se on minun”, Miela hymyili ja iski silmää. ”Luulit varmaan, että jousi kuuluisi sinulle?”
”En minä sitä –”, Vaito aloitti, mutta hiljeni sitten miettimään. Hän lausui katkelman tutusta laulusta ääneen. ”
Jousi on sun, jos jaksat sen nostaa / mut varro, et saa sitä / liiaks painostaa. / Jos unohdat onnes tai vastuusi taakan / silloin saat perääsi Tuonelan naakan.”
Miela naurahti ja nosti jousen selkäänsä. ”Minun pitää saada päälleni jotain sopivampaa. Löytyyköhän pirtistä housuja naisväelle?”
Hän kääntyi kannoillaan ja astui takaisin sisälle. Oven pamahtaessa kiinni Vaito hätkähti hereille.
Hän nousi jaloilleen Mielan naurahdus korvissa kaikuen ja jätti hyvästit edesmenneelle jousenkäyttäjälle ennen kuin pinkaisi juoksuun. Kuten unessa, hän kiersi saunan kulman, pujotteli kuolleiden miesten välistä niitylle ja juoksi pirtille. Vaito lakkasi ajattelemasta Vornaa, kylää ja sotaa ja keskittyi seuraamaan pientä ääntä sisällään: Mielan ääntä. Hän löysi kiven, jolla rikkoi ikkunan, kiipesi sisään ja riensi makuuhuoneeseen. Kaikki näytti yhtä koskemattomalta kuin aiemminkin. Vaito ojensi kättään kohti jousta, mutta epäröi viime hetkellä. Mitä hän oikein kuvitteli: että saisi sen nostettua ja jaksaisi kantaa jousen peltojen ja metsän läpi kylään Mielan luo? Eihän hän edes tiennyt, mitä kylässä oli tapahtunut tai oliko eloonjääneitä. Vaito kirosi itseään ja sitä, että oli nukahtanut, kun aikaa oli vain vähän.
Jousi seisoi seinää vasten mahtavana ja kun Vaito ojensi kättään lähemmäs, hän oli tuntevinaan ilman väreilevän. Aivan kuin jousi olisi ollut elävä olento, joka tunnusteli ilmaa hänen ympärillään ja tarkkaili, kuka yritti ottaa siitä vallan. Kun Vaiton käsi puristui Vornan jousen kahvan ympärille, hän tunsi sen vavahtavan. Hän kiersi toisenkin kätensä kahvan ympärille, keskitti kaikki jäljellä olevat voimansa keskivartaloon –
ja nosti.
Tuosta vain. Jousi painoi tuskin enempää kuin kolpakollinen mallasolutta: juuri sopivan painoinen tuodakseen tasapainoa, mutta riittävän kevyt ollakseen mukava kantaa ja käyttää.
Vaito naurahti ääneen. Hän ei ollut uskoa nostaneensa juuri Suomen tunnetuimman jousen tuosta vain, ongelmitta. Hän ei ymmärtänyt sen seurauksia. Jousi kädessä hän ei tuntenut enää pelkoa, ei kysymyksiä, ei huolta vihollisjoukoista. Jousi täytti hänet luottamuksella, jollaista Vaito tiesi tuntevansa vain Mielaa kohtaan.
Vaito kulki jousen kanssa sängylle ja puki päälleen Vornan hopeavyön ja panssaripaidan, vaikka olikin liian lyhyt ja kapea niille molemmille. Hän tunsi olonsa kuitenkin varmaksi.
Astuessaan ulos pirtistä hopeavyö oli sopeuttanut pituutensa hänen kapeaan lantioonsa eikä panssaripaita enää roikkunut hartioista. Jousi hänen kädessään tuntui omalta. Aivan kuin Vornaa ei olisi koskaan ollutkaan. Oli vain Vaito ja tämä jousi. Ja ehkä jonkinlainen mahdollisuus kääntää onni heidän puolelleen.
K/H:
Vornan tarinahan päättyy Wikipedian mukaan näin:
Vorna tunnettiin lähes voittamattomana. Tarinoiden mukaan suomalaiset saivat kuitenkin hänet lopulta hengiltä.
Vorna oli ollut ryöstelemässä Suomessa. Suomalaiset olivat lähteneet takaa-ajoon. Vorna ei uskonut varoituksia, ja meni saunaan peseytymään "ruotsin verestä", kerskuen, ettei vihollisia jäänyt eloon. Hänen peseytyessään suomalaiset saartoivat saunan. Vorna tuli ulos, huitoi housunlahkeistaan tuhkaa vihollistensa silmiin, ja ryntäsi kohti tupaa, jonne oli jättänyt aseensa. Tuhka ei kuitenkaan sokaissut yhtä suomalaista, joka oli odotellut nurkan luona. Tämä keskenkasvuinen poika ampui nuolen jättiläismäisen miehen kantapäähän. Vorna kaatui maahan, ja anoi poikaa lopettamaan kärsimyksensä. Poika tappoi hänet nopeasti.
Kerrotaan, että jos Vorna ei olisi ollut alasti, olisi nuoli vain kimmonnut hänen rautalevyistään. Vornan tavattoman isot luut olivat paikalla vielä kauan tapahtuman jälkeen, sillä ei ollut enää ketään niitä hautaamassa.Puukko kantaluussa ei siis ole aivan tarinan mukainen, mutta juurikin Vornan viimeinen taistelu alastomana ja saunanhuuruisena inspiroi kirjoittamaan tämän tekstin
Toivottavasti tykkäsit ja jätäthän kommentin, jos luit loppuun asti!