Nimi: Rusetti ja kaulapanta
Kirjoittaja: Secu
Fandom: Beethoven 2
Paritus: Beethoven/Missy
Genre: koiramainen romantiikka
Ikäraja: S
Haasteet:
Kaiken maailman ficlettejä: viikko 15/2017 - blokinmurtaja:
Beethoven 2 -elokuvan katsominen ja kappale
The Day I Fall in LoveMultifandom lll: Beethoven 2
Otsikoinnin iloja: esineotsikko
Spurttiraapale IV: kierros 9, viikko 15/2017 (10.-16.4), tiistai
Väripaletti: roosa
Vastuuvapaus: Universal Pictures
A/N: Beethoven 2 on rakas elokuva lapsuudesta, joka jaksaa viihdyttää edelleen. Beethovenin ja Missyn rakkaustarina on kerrassaan sydäntälämmittävä kertomus vähän hömelöstä Beethovenista ja neitomaisesta Missystä ^^ Tässä on eräs tulkinta siitä, mitä Beethoven saattoi ajatella Missyn ensi kertaa kohdatessaan - ja rakastuessaan ensiläähätyksellä.
Lukuiloa! ^^
Kaunein kuulemani läähätys. Kiinnittivätkö ihmiset huomiota toistensa hengitykseen, hienosävyiseen rytmiin ja äänenpaksuuteen? Toisinaan olin kuullut yläkerrasta isän ja äidin yhteiset henkäykset, nimien sarjoja, kun nämä olivat pyrkineet tunnustamaan hiljaa, kuinka ihanalta toinen kuulostikaan. Lapset eivät vielä ymmärtäneet.
Sirolla tavalla roteva ja muodokas, vähän viipyilevästi tunnusteleva, aranoloinen, sellaiselta hän turkissani tuntui. Miten pehmeät suupielet hänellä roikkuivatkaan, kauniisti värisi kuonokin. Silmänreunat painoivat alaspäin, kuten minullakin. Väritys toi mieleeni hänen omistajansa asioinnin jäätelöiden parissa, kinuskia ja vaniljaa. En perustanut ihmisten meikäläisille antamista härpäkkeistä, mutta rusetti latteasti pyöreässä päässä ei vaikuttanut ylimääräiseltä, sikäli kuin minusta oli arvioimaan. Mahtoikohan hänen nimensä olla Rosa? Se olisi sopinut, nimi ja koristeen väri nimittäin.
Tummissa lurppasilmissäni hän oli ylhäinen prinsessa, ja minä kotitalosta puolihuolimattomana aamuiselle ihmettelykierrokselle lähtenyt rohjo. Olisi pitänyt ottaa hautaamani luu takapihalta mukaan, nyt minulla oli vain itseni. Ennen olin kyllä kelvannut karvoihini. Jostain syystä havaitsin tässä seistessäni olevani – ihmiset käyttivät kai sanaa alipukeutunut – niin, olin alikoirainen. Hölmöähän tämä, tällä lailla tungeksia toisen aamuun.
Yllätyksekseni hän tervehti, vastasin, jälleen, ja vielä. Tavallinen vain hänkin, rusetti ja samanvärinen kaulapanta hämäsivät, kuulemma. Paksu kaulapantani oli miehekäs, istuisi tyttömäisen rusetin ja pannan ystäväksi, enemmäksi.
Tässä oli neito, jonka kanssa mielellään jakaisi tassunjäljestään puolet, hännänheilutuksesta kaaria ja kuolasta toisen suupielellisen.