Ikäraja: K-11
Tyylilaji: teininaljailu & huumori
Hahmot: Heikki Eloharju & Kalevi Harjula
Haaste: Originaalikiipeily (90. leipä)
A/N: Kyseessä on lihotettu juoksuraapale, joka paisuikin kaksinkertaiseksi alkuperäisestä. Rakastan tällaista naljailua ja sanailua vain niin kovasti ♥︎
Ihan sydämestä ottaa
KESÄ 2013
Kesäaurinko oli tänään vähän liikaa mun darrapäälle, joten suojauduin lippiksen ja aurinkolasien alle. Heikki oli paremmassa kondiksessa, mutta se harvoin joi muuten kuin maltillisesti, mikä raivostutti mua aina seuraavana päivänä. Nyt pysyin taktisesti vaiti, koska Heikki oli tarjoutunut ajamaan meidät keskustaan krapulasubeille. Olihan Heikki hyvä jätkä, vaikka ajoittain turhan tosikko.
”Ootko sä muuten lopettanut tupakoinnin?” Heikki hämmästeli mulle, kun me poistuttiin lämpimien leipiemme kanssa. Mua pänni ja pahastutti. Nytkö se vasta oli huomannut? Joo, mä olinkin vähän miettinyt, että missä mun kehut oikein viipyilivät. Heikki oli niin kova poika valittamaan kaikesta vähänkin vaarallisesta ja epäterveellisestä, että olisin ansainnut ihan paraatin tämän kunniaksi.
”Kyl vaan”, naurahdin. ”Vaikka tietty mun sydäntä ihan riipii, etten saa enää kuulla sun röökisaarnaa.”
Heikki tuhahti päätään pudistellen ja selvästi kielsi, ettei se muka olisi nauttinut muiden läksyttämisestä. Mua nauratti, koska se oli Eloharjulta aivan harvinaisen törkeä vale.
Me lähettiin kävelemään todelliseen määränpäähämme eli Kirkkopuistoon, missä meidän kaverit jo toivottavasti odottivat. Olisi kyllä ollut ihan saatanan tyypillistä, että mä ja Eloharju oltaisiin paikalla ajoissa ja muu lössi – siis Tino – valuisi paikalle tunnin myöhässä.
”No, oliks se vaikeeta?” Heikki kysyi. Tiesin, ettei se ollut ikinä maistanut tupakkaa. Tuskin jätkä edes tiesi, miltä tuntui olla koukussa johonkin. Heikki oli sellaiseen aivan liian kunnollinen (ja takakireä). Sillä oli t-paidoissakin kaulukset!
”Kyllä se vieroittuminen oli vähän perseestä, mut nyt oon ihan jees. Mulla on kuule saatanan kova tahto. Ei sille mitkään myrkyt pärjää”, kehaisin ja taputin nyrkillä rintaani.
”Yeah, right...”
”Etkö usko, vai? Anna mikä tahansa haaste, niin mä teen sen!”
”Rauhotu, Harjula”, Heikki naureskeli. Se veti lippiksen mun silmille niin, että mulla meni aurinkolasit ihan vinoon. Annoin jätkälle kostoksi luunapin leukaan. Parempana päivänä olisin tehnyt pahempaakin, mutta äkkinäiset liikkeet tekivät nyt liian kipeää.
”Miks sä lopetit? Ei sillä, etten ois iloinen. Mä oon. Mut sä et kuunnellut ketään, kuka yritti sanoo sulle, että se on pahasta, joten miks nyt?”
Koska lääkäri käski, ajattelin tympääntyneenä, mutta en aikonut paljastaa todellisia tunteitani. Mun oli pidettävä yllä käsitystä siitä, että vain mä määräsin omasta elämästäni, ei kukaan muu, ei varsinkaan mikään auktoriteetti.
”Mun sydämen takia”, sanoin ääni huolettomuutta tulvillaan. ”Sä tiiät, että mulla on lievä rytmihäiriö.”
Nauroin, kun Heikki kalpeni. Jätkän ilmeestä sai sen käsityksen, että mua oltais jo kärrätty kuolinvuoteelle, niin huolestuneen näköinen se oli.
”Aww, älä itke, hani. Kyllä mä elän”, ilveilin. Heikki puhisi nolostuksissaan ja tönäisi mun olkapäätä. ”Mulla esiintyy välillä lisälyöntejä. Ne ei oo vaarallisia. Monilla on niitä joskus. Mut röökaaminen pahens niitä aika tavalla. Kahvi kans. Ja mä kun en halua turhaan kärsiä, niin lopetin tupakan ja vähensin kahvia. Kato, kuinka aikuinen mä jo oon!”
”Sanoo jätkä, joka kusi eilen nuotioon kuullakseen, millanen ääni siitä tulee”, Heikki sanoi sarkastisesti ja kohotti mulle kulmiaan. Just, ei mua näin vähällä nolattu. Otin oikein mielelläni kunnian kaikista perseilyistäni. Niillähän mä olin maineeni ansainnut.
”Kauneinta sihinää, mitä oon ikinä kuullu, se on varma!”
Heikki pudisteli päätään, mutta olin varma, että todellisuudessa jätkä ihaili mun itsevarmuutta, vaikkei sitä pystynytkään myöntämään.
Puisto tuli näkyviin, ja ihan kuten olin uumoillutkin, meidän porukasta ei näkynyt vilaustakaan. Mikähän siinä oli niin saatanan vaikeeta, ajanhallinnassa nimittäin? Tällä tavoin jätkät kusivat vain omille kintuilleen. Meillä alkaisi syksyllä kirjoitukset eikä niihin kokeisiin kannattanut mennä vain mestoja katsellakseen, jos siis yhtään kiinnosti oma tulevaisuus.
”Musta on kiva, että tupakointi on nyt done. Se oli tosi iljettävä tapa”, Heikki sanoi hyväntuulisesti.
”Kyllä, elän vain, jotta voisin ilahduttaa sua, isoherra Eloharju”, virnuilin. Sen kulmat kurtistuivat välittömästi. Herroittelu meni aina Heikin ihon alle, koska sillä oli rikkaat vanhemmat eikä jätkä kaivannut ylimääräisiä muistutuksia asiasta.
”Kuule, mä muutinkin mieleni. Ootan, että luonnonvalintaa korjaa sut veks, niin mun ei tarvii enää jaksaa sua”, Heikki murisi.
”Saat oottaa iäisyyden. Mä oon evoluution yläpuolella, dude!”
”Sä oot niin harhainen”, Heikki sanoi päätään puistellen ja käveli mun ohi pitkin, kiireisin askelin kuin ei enää kestäisi sitä häpeää, josta joutui mun seurassa kärsimään. Sivuprofiili kuitenkin paljasti, että Heikin kasvoilla karehti leveä hymy.
