Fandom: Horizon Zero Dawn
Ikäraja: S
Tyylilaji: tunnelmointidraama
Hahmo: Aloy
Haaste: Multifandom IV
A/N: Yksi lempipeleistäni! Olen miettinyt ficcaavani tästä jo kauan, mutta oli vaikea löytää sanoja, tilanteita, ideoita. Menin sitten yksinkertaisimmalla idealla, yhdellä inspiraation sykäyksellä.
S O T U R I N U U P U M U S
Nuotio räiskyi iloisesti kallionkielekkeellä sellaisissa korkeuksissa, jonne vain kaikkein taitavimmilla kiipeilijöillä oli asiaa. Aloy istui tulen vierellä, ihaili jylhiä maisemia ja yötaivasta lukemattomine tähtineen. Ei ollut täysin hiljaista, harvemmin oli. Hän kuuli elottoman metallin kaikuja, kun koneet vaelsivat laaksossa hänen alapuolellaan ja viestivät toisilleen omalaatuisin äänin. Pitkäjalkoja ja peitsisarvilauma, aivan selvästi. Aloy vilkaisi joustaan, joka lepäsi vaikuttavasti luolan seinää vasten ja säihkyi liekkien loimussa. Selkä tuntui omituisen keveältä ilman aseen tuttua, turvallista painoa, mutta aivan niin tärähtänyt Aloy ei ollut, että nukkuisi täysissä varustuksissa.
Nainen käänsi katseensa. Hän käänteli vartaassa nyljettyä jänistä ja selasi toisella kädellään fokuksensa tallentamia tietoja Eklipsistä. Aloy syventyi niihin, kurtisti punertavia kulmakarvojaan ja yritti oppia vihollisestaan lisää. Vimma kostaa Rostin kuolema ja saada vastaus moniin, hänen omaa alkuperäänsä koskeviin kysymyksiinsä päihitti terveen järjen kehotuksen levätä. Mitään uutta oivallusta ei kuitenkaan tullut. Aloy sulki turhautuneena väsymyksestä särkevät silmänsä ja mietti, mitä salaisuuksia nämä maat vielä kätkivät sisäänsä. Mitä oli sen metallioven takana Kaik’äidin vuorella? Miksi Elisabet oli kuin hänen ilmetty kuvajaisensa? Miksi HADES tahtoi niin kovasti tuhota Aloyn?
Aloy haukkasi kuumaa jänistä ja jauhoi mureaa lihaa kirein leuoin. Hän oli kyllästynyt kyselemään ja järkyttymään, kun viholliset vahvistivat rivejään uusin, ennen näkemättömin konein ja häikäilemättömin sotilain. Aloy tarvitsi tietoa. Hän tahtoi ymmärtää sitä maailmaa, jonka tuhkista norat ja muut heimot olivat syntyneet. Hän halusi selvittää Elisabetista kaiken. Sitten tämä lapsuudesta saakka piinannut juurettomuuden ja ulkopuolisuuden kipu vihdoin hellittäisi, niin Aloy tahtoi ainakin uskoa. Pystyisikö hän tähän, pystyisikö todella? Jääkylmä kauhu tunkeutui Aloyn sydämeen ja teki siitä hauraan ja epäilyksille alttiin.
Tämä tehtävä oli yksin hänen. Kukaan muu ei ymmärtänyt sen vaativaa pakotusta luissa ja mielessä. Aloyta ei haitannut vastuun paino hartioillaan. Se kävi häneltä luontevasti. Suurimman osan ajasta yksinäisyys ei haitannut häntä, siitä oli usein jopa etua, sillä kehenkään taitoihin Aloy ei luottanut yhtä vankkumattomasti kuin omiinsa. Mutta toisinaan, tällaisina iltoina, eristyneisyys muista riepotteli nuoren noran sydäntä. Olisipa ollut joku, jonka kanssa jutella. Jopa arvoituksellinen ja muita ylenkatsova Sylens olisi kelvannut seuraksi tähän yksinäiseen yöhön, jossa epäilykset ja itsesyytökset alkoivat musertaa hänen tahtoaan, mutta sitä toivetta Aloy ei ikinä lausuisi ääneen. Hän kaipasi tukea ja ymmärrystä, ja Sylens tuskin edes tiesi, miten sellaista osoitettiin.
Aloy toivoi, että tällaisina iltoina joku toinen olisi valanut häneen rohkeutta ja ilmaissut lämpöä ja myötätuntoa siitä, mitä hän oli joutunut kokemaan ja millä tavoin huominen häntä taas haastaisi. Aloy alkoi väsyä siihen, että hänen täytyi itse olla oma kannustajansa ja ottaa sokea uskonloikka toisensa jälkeen. Hän kaipasi Rostia kipeämmin nyt kuin koskaan aiemmin. Suru hyökyi esiin niin väkevänä, että kyyneleet sumensivat Aloyn katseen. Nainen puristi kätensä tiukkaan nyrkkiin ja piti itkun etäällä. Hän ei osannut antaa itsensä murtua. Rauha oli surua varten. Sota vaati toimintaa ja päättäväisyyttä. Aloy ei voinut herpaantua nyt, ei, kun hän oli jo niin lähellä. Ponnistus vaati häneltä kuitenkin liikaa.
”Lepää”, neuvoi ääni hänen sydämessään. ”Väsymys yllyttää raskaita mietteitä. Tiedäthän sinä sen, Aloy.”
”Tiedän, Rost”, Aloy kuiskasi ja avasi nyrkkinsä olkapäät rentoutuen. Hän hengitti syvään ja tiesi neuvon viisaaksi. Niinpä nainen kävi makuulle käsivarsi tyynynään, nuotion lämpö ihoa hellien. Hän oli näkevinään Rostin jykevän hahmon liekkien toisella laidalla. Miehen ruskeat silmät tuikkivat lämpöä ja opastusta. Aloyn sydäntä vihlaisi. ”Kaipaan sinua.”
”Minä olen sinun kanssasi”, Rost sanoi.
”Minähän sanoin, ettet sinä pääse minusta eroon noin vain”, Aloy hymähti. Rost ei paljoa hymyillyt, ei nytkään, mutta Aloy tiesi, että mies suhtautui letkautukseen lämmöllä.
”Nuku nyt, soturi.” Rostin ääni hiipui ja hukkui palavaan puun paukkeeseen. Aloyn silmät painuivat kiinni ja huoli vapautui hänen keuhkoistaan henkäys kerrallaan.
”Huomenna olet taas rohkea.”
