Nimi: Kerro toki James-sedälle
Kirjoittaja: Mullistus
Genre: humour/ fluffy
Paritukset: Ei varsinaisia parituksia, viittaus Sirius/Remus ja James/Lily
Ikäraja: K-11
Beta: Huna-chan
A/N: Hahaa, ensimmäinen yritys… Toivottavasti onnistuin^^ Kiitos Huna-chanille ja kirppu-chanille<3<3
Ja kommentit olisivat ihan kivoja…^^
James heräsi hätkähtäen unestaan, jota hän ei varmasti enää vähän ajan kuluttua muistaisi. Käytyään tavallisen ” Kuka olen? Missä olen? Onkohan aamiaiseksi pekonia?”- repertuaarinsa lävitse, hän vaivautui nousemaan sekaisella sängyllään istumaan. Hänen katseensa kiersi hitaasti lävitse koko makuusalin alkaen ikkunasta, osuen pohtivan ja tuskaisen näköiseen Peteriin, siitä Siriukseen, joka nukkui sängyllään takamus pystyssä ja kuola valuen, siitä parin likaisen sukan ja Jamesin oman luudanvarren kautta suihkusta pyyhe päällään tulleeseen Remukseen. Jamesin katse palasi magneetin lailla takaisin Siriuksen sängylle. Unenpöpperöisenä virnistellen hän poimi lattialta kenkänsä ja nakkasi sen Siriuksen takamusta päin tappavalla tarkkuudella.
Kukaan Rohkelikkotornissa ei varmasti nukkunut Siriuksen pelästyneen karjaisun jälkeen.
”Huomenta sinullekin Anturajalka”, James toivotti ärtyneelle ystävälleen selvästi tyytyväisenä itseensä.
Remus jatkoi pukeutumistaan päätään pudistellen, hän oli menettänyt toivonsa noiden kahden suhteen jo aikoja sitten. Hän ei oikeastaan tiennyt pitäisikö hänen olla iloinen siitä, että James ja Sirius olivat säilyttäneet kaistapäisen lapsellisuutensa tähän päivään asti vai olla oikein oikein surullinen.
Pukeuduttuaan James oli valmis lähtemään aamupalalle, ja muita odottaessaan hän huomasi edelleen tuskaisen näköisen Peterin istumassa sängyllä.
”No Matohäntä, mistä kenkä puristaa tällä kertaa?” James kysäisi ystävältään.
”Äh, ei tässä mitään”, Peter tokaisi hiljaa mumisten ja muuttuen samalla hämmentyneen punaiseksi. Tämä jos mikä sai huoneen herätettyä toisella puolella juttelevien Siriuksen ja Remuksen huomion. He jäivätkin odottamaan, mihin suuntaan keskustelu etenisi.
”Matohäntä kyllähän minä huomaan, että kaikki ei ole kunnossa! Siis tarkoitan pahemmassa jamassa kuin tavallisesti”, James jatkoi.
Peter mumisi muuttuen vielä punaisemmaksi. Ainoa asia mitä James muminasta sai selvää, oli että Peterillä oli jonkinlainen ongelma.
”Peter, et viitsisi toistaa mitä juuri sanoit? En oikein saanut selvää.”
Muminan jatkuessa, James alkoi hivenen ärtyä. Hän todella halusi aamupekoninsa! Mieluusti vielä lämpiminä sillä kylminä ne maistuivat järkyttävän pahalta. James ei millään ymmärtänyt, miten jostain niin hyvästä kuin pekonista saattoi tulla niin karmean makuista, kun sen antoi viiletä.
James otti pari pitkää harppausta ja päätyi Peterin sängyn viereen. Kiertäen toverillisesti kätensä ystävänsä olkapäille hän sanoi: ” Peter, minulla on ratkaisu ongelmaasi.”
Peter nosti katseensa peitostaan - jonka täytyi olla todella mielenkiintoinen sillä hän oli tuijottanut sitä jo tovin - ja näytti toiveikkaalta.
”Naura ongelmillesi. Niin kaikki muutkin tekevät”, James totesi. Peter näytti hämmentyneeltä. Sirius sai naurunpuuskan Jamesin sanoista ja Remuskin pidätteli hymyään, siinä juurikaan onnistumatta.
Oikeastaan ihmeiden tapahtuminen on kovin, kovin harvinaista. Mutta se ei kuitenkaan ole aivan mahdotonta, sillä mikään ei ole mahdotonta jos vain yrittää tarpeeksi. Yksi ihme tapahtui aamiaisen jälkeen. Tai no, en tiedä voiko sitä laskea ihmeeksi, ehkä se oli vain erilaisten epätodennäköisyyksien seurausta, mutta James ja Sirius olivat ajoissa muodonmuutosten tunnilla! Oikeastaan professori McGarmiwa oli tavoistaan poiketen myöhässä ja James ja Sirius olivat taasen aivan oman aikataulunsa mukaisessa ajassa. Mutta joka tapauksessa pojat olivat professoria ennen paikalla, joten se laskettakoon heidän edukseen ja näin James ja Sirius olivat kovasta yrityksestään huolimatta ajoissa.
Se muodonmuutosten tunti ei poikien kannalta alkanut ollenkaan hyvin. Professori oli melko pahalla päällä - ohimon pienen suonen tykytyksen pystyi selvästi näkemään jopa luokan perälle missä kelmien vakiopaikka oli, tietenkin Remusta lukuun ottamatta. Peter istui välillä takana, välillä edessä. Tänään hän piti seuraa Remukselle, joka välttämättä ei olisi sitä tunnilla kaivannutkaan; opiskelu oli kovin vaikeaa, jos joku kyselee päivänselvyyksiä vieressä. Remus kuitenkin oli Remus, eikä hennonut huomauttaa Peterille tämän häiritsevästä käytöksestä.
Virhe Jamesin kannalta oli nauraa Siriuksen ääliömäiselle jutulle juuri väärällä hetkellä, professorin virhe taas oli tulla sinä päivänä edes tunnille. Joka tapauksessa Jamesin keinuessa tuolinsa takajaloilla nauraen McGarmiwa kuvaannollisesti räjähti.
”Potter, Musta! Tämä päivä on muutenkin kokonainen ongelmapesäke ilman teitä kahtakin, joten yrittäkää edes käyttäytyä niin kuin tunnilla kuuluu!”
”No mutta, Minnie!” James huudahti olen-niin-yllättynyt-äänellään Siriuksen nyökytellessä vieressä kiivaasti ilmaistakseen olevansa Jamesin kanssa samaa mieltä, koski asia mitä tahansa.
Se katse olisi jäädyttänyt auringonkin.
Mutta eipä James tietenkään huomannut vaaran merkkejä - ei vaikka ne olisivat lyöneet häntä naamaan. Niinpä hän jatkoi esitystään autuaana, McGarmiwan kävellessä hitaasti luokan takaosaa kohti.
”Olen varma, että ongelmat ratkeaisivat, jos aivoihin vain pääsisi hieman enemmän happea, professori hyvä.”
Tässä vaiheessa McGarmiwa pysähtyi Peterin pulpetin kohdalle, saaden tämän punastumaan.
”Joten ehdottaisin, että löysäisitte nutturaa!”
Moni asia tapahtui välittömästi noiden sanojen jälkeen. McGarmiwa iski kätensä Peterin pulpetille, saaden tämän kaatumaan tuolillaan pelästyksestä ja siitä tosiasiasta, että McGarmiwa oli niin lähellä häntä, James lensi luokasta ulos nopeammin kuin koskaan (jälkeenpäin kelmit ihmettelivät mitä sanatonta loitsua McGarmiwa oli käyttänyt, sillä se vaikutti kovin hyödylliseltä) ja Sirius aavisteli Peterin aamuisen ongelma liittyvän professoriin jollain tapaa, oli ajatus kuinka yököttävä ja vastenmielinen tahansa - sillä tämä istui edelleen lattialla palvovan näköisenä ja punastui entisestään McGarmiwan luodessa tähän hivenen oudoksuvan katseen.
Myöhemmin päivällisen jälkeen (voi kyllä, päivällinen oli taivaallisen makuinen) James oli viemässä laukkuaan makuusaliin ja törmäsi siellä Siriukseen. Sirius oli vakavan näköinen ja se oli Jamesista hivenen pelottavaa. Joko Sirius pohti jotain tärkeää, mikä oli kovin epätodennäköistä sillä Sirius ei yleensä turhia vaivautunut miettimään, tai sitten jotain vakavaa oli tapahtunut. Jälkimmäisen vaihtoehdon puoleen kääntyen James kysyi: ” Mitä on tapahtunut?”
Sirius näytti vasta nyt huomaavan Jamesin läsnä olon ja tämän otsan rypyt silenivät oitis.
”James, kamuseni, mahtava ajoitus, todellakin! Minulla on yksi ongelma enkä tiedä mitä tehdä sen kanssa.”
Sirius ei selvästikään ollut kuullut Jamesin kysymystä, eikä tämä vaivautunut sitä enää toistamaan. Turhaahan se olisi ollut.
”No kerrohan James-sedälle niin minä ratkon pikku-Siriuksen ongelmat”, James totesi.
”No heko heko, tämä on oikeasti tärkeää. Ja nyt älä saa sitten mitään sätkyä kun kerron, okei?”
James ilme vakavoitui ja tämä nyökkäsi kehottaakseen toista jatkamaan. Sirius hengitti muutaman kerran oikein syvään ja nosti sitten kissan pöydälle.
”Minä olen ihastunut Remukseen.”
Jos James ei olisi jo valmiiksi istunut, hän olisi varmasti kaatunut. Sen verran yllättäen Siriuksen ilmoitus varoituksesta huolimatta tuli. Jamesin kulmakarvat olivat kohonneet korkealle etuhiusten alle ja tämä näytti kaikin puolin yllätetyltä. Sirius puolestaan näytti tavattoman hermostuneelta. ”Argh, mitä minä nyt teen? James näyttää totaalisen hämmentyneeltä. No on se ainakin parempi kuin totaalisen raivostunut, eikö vaan? Tämä nyt kuitenkin on sen laatuinen ongelma, että haluan kuulla Jamesin mielipiteen, oli se millainen tahansa ”, Sirius ajatteli. ”Mieluusti positiivinen, jos saan pyytää ”, hän lisäsi vielä mielessään.
James vilkaisi vielä varmuuden vuoksi Siriusta silmiin nähdäkseen oliko toinen aivan todella tosissaan. Kyllä oli.
”No, mitä olet ajatellut tehdä asialle?” James kysyi hivenen epävarmasti.
Sirius huokaisi helpotuksesta. James ei tuominnut häntä millään lailla. Siinä oli ystävä, jota parempaa sai hakea.
”Siis se ongelma on se, että en tiedä kuinka saan Kuutamon palavasti rakastumaan minuun…” Sirius sanoi nolostuneena istuutuen Jamesin viereen sängylle.
Tämä oli yksi niitä harvoja kertoja, kun James ei oikein tiennyt miten päin olisi ollut. Saati sitten tiennyt, mitä sanoa. Tilanne oli kaikessa koomisuudessaan hyvin epämiellyttävä.
”No, jospa me teemme näin”, James aloitti saatuaan idean, jolla keventää tunnelmaa. Hän karautti kurkkuaan ja jatkoi: ”Remus muistaakseni oli tuolla oleskeluhuoneessa. Jospa sinä jäät tänne ja minä menen jollain normaalia typerämmällä tekosyyllä houkuttelemaan Remuksen tänne. Itse jäisin sen jälkeen alas. Sitten, kun Remus tulisi tänne, sinä pomppaisit hänen kaulaansa ja suutelisit kuin hengenhädässä ja kertoisit kuinka palavan rakastunut olet ja ettet voi elää ilman Remusta!” James lopetti virnistellen ja katsahti Siriukseen.
Jamesin virne valahti hyvin nopeasti alas.
Sirius näytti pohtivan Jamesin ehdotusta, aivan tosissaan!
”James, tuo oli paras ideasi sen jälkeen, kun ehdotit, että juottaisimme Ruikulille lemmenjuomaa ja laittaisimme hänet ihastumaan professori Kuhnusarvioon. Harmi, että sitä ideaa ei tullut koskaan toteutettua”, Sirius jatkoi innostuneena. ”Mutta sinun täytyy luvata, että et tule takaisin ylös, sen jälkeen kun Kuutamo tulee tänne, okei?”
James katsoi suoraan Siriukseen yrittäen elekielellä viestittää tälle jotain tärkeää, ihan vain varmuuden vuoksi, jos sanat eivät toimisi.
”Sirius olen nyt täysin vakavissani. SE OLI VITSI!”
Sirius katsoi kummastuneena Jamesiin. ”Mutta Jamie, se saattaisi toimia!”
”Ei Sirius, se ei toimi, eikä koskaan tule toimimaankaan. Ja miksi helskutissa kuvittelet minun haluavan tulla tänne ylös katselemaan sinun rakkauden tunnustuksiasi”, James jatkoi hieman pahoinvoivan näköisenä, nousi ja lähti alas oleskeluhuoneeseen ja käveli päättäväisesti suoraan Remuksen ohi, Remuksen vilkaistessa häntä kummastuneena.
Käytyään ulkona selvittelemässä päätään, joka oli aivan sekaisen Siriuksen ongelman jäljiltä, James suuntasi askeleensa takaisin Rohkelikkotornille. Hän kun ei ollut persoona, joka jaksaisi viihdyttää itseään kovin pitkään. Oleskeluhuoneessa istui tällä kertaa Remus, joka näytti siltä, että tappelisi jonkin visaisen pulman parissa. James huokaisi turhautuneena. Miksi kaikilla piti olla juuri tänään niin paljon ratkottavia ongelmia?! (Jamesin mieleen ei tietenkään juolahtanut, että välttämättä kaikki eivät kaivanneet hänen ilmiömäisiä ongelmanratkaisu taitojaan). James istahti Remuksen viereen punaiselle sohvalle ja nyrpisti nenäänsä. Sohva oli lämmin. Joku oli siis istunut siinä, juuri äsken. Miten inhottavaa olikaan istua tuolille (tai tässä tapauksessa sohvalle), jonka joku toinen oli lämmittänyt. Se vain oli jotain ärsyttävää. Ja Jamesilla oli omat arveluksensa kuka tällä nimen omaisella paikalla oli istunut…
”No anna tulla Kuutamo, mikä mieltäsi painaa?”
Remus kohotti katseensa ja katsoi suoraan Jamesiin. James tuijotti takaisin. Hetken aikaa he siinä istuivat ja tuijottivat toisiaan, mikä ulkopuolisen silmin olisi näyttänyt aika kummalliselta. Mutta toisaalta, koska kelmit eivät näyttäisi tai tekisi jotain outoa? Viimein Remus nosti hitaasti oikeaa kulmakarvaansa. James otti vinkistä vaarin ja hipsi tiehensä.
Remus oli todellakin niiden muutaman kerran jälkeen oppinut, että ei kannattanut antaa Jamesin ratkoa pulmiaan. Yleensä James oli onnistunut pahentamaan Remuksen ongelmia entisestään. Parempi oli ratkoa pulmansa itse. Usein Remus myös ratkoi Jamesin pulmat, koska Jamesin ongelmanratkaisu kyvyn puute sai usein myös Jamesin omat ongelmat kolminkertaistumaan.
Joka tapauksessa James oli tyytyväinen itseensä. Hänhän oli oikeastaan auttanut Remusta selvittämään ongelmiaan ihan vain sillä, ettei aiheuttanut niitä lisää. Se oli jo jotain se. Jamesin pieneen mieleen ei sillä hetkellä tietenkään juolahtanutkaan ajastus, että hän oli saattanut ihan pikkiriikkisen edesauttaa Remuksen ongelmien syntyä, juttelemalla Siriukselle…
Tyytyväisesti virnistellen James haahuili pitkin käytäviä ja päätyi lopulta suuren salin oville.
”Lily-kukkaseni”, James huudahti varsin riemastuneena ja pomppi pöytien välistä käytävää pitkin samalla hiuksiaan sekoittaen Lilyn luo. Lily pyöräytti suurieleisesti kauniita vihreitä silmiään, joista loisti ärtymys. ”Evans, sinulle Potter.”
James ei ollut huomaavinaankaan, vaan nojasi kyynärpäänsä pöytään ja sanoi: ”Lilyseni, jos sinulla on jonkin sortin ongelma mieltäsi painamassa, kerro se toki minulle! Olen ratkonut monia ongelmia onnistuneesti tänään. Ja aivan palan halusta auttaa sinua, kultasein.”
Lily katsoi rauhansa häiritsijää tällä kertaa vihaisesti, pakkasi loitsukirjansa ja nousi ylös.
”Potter, minun kaikki ongelmani katoavat heti, kun sinä katoat näköpiiristäni.”
Lily kääntyi ja lähti.
”No enhän minäkään nyt sentään kaikkien ongelmia voi ratkoa”, James ajatteli, virnisti tavalla, jonka vain aito kelmi hallitsi ja pomppi vihellellen elämän rakkautensa perään.
