Ficin nimi: Aamun auerta
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Aku Ankka (Roope Ankan elämä ja teot)
Ikäraja: S
Genre: Draama
Paritus: Tulkinnanvarainen Roope/Kultu
Summary:
”Ehdin jo odottaa, milloin sulosävelesi piristäisivät aamuani.”A/N: Tulin valloittaneeksi uuden fandomin viikonlopun kunniaksi. En ole ihan varma pitäisikö tuohon otsikon kohdalle laittaa vain Aku Ankka, mutta tarkensin sitä joka tapauksessa. Sisarfandomejahan AA ja RAE&T silti ovat.
Tarina tosiaan sijoittuu White Agony Creekin vanki -aikaan.
Kiitoksia Finipikareiden 2016 pronssista!
***
Aamuyöllä alkanut viaton ripottelu on muuttunut täysimittaiseksi rankkasateeksi ja ilmaa halkovat pisarat sumentavat maiseman utuiseen verhoonsa. Ulos vilkaistessaan Roopen ajatukset erkaantuvat kahteen suuntaan. Vihaisessa kohinassa on jotain niin tuttua, että häntä hymyilyttää ja hetken heikkoudessaan hän ajautuu muistelemaan viattomia aikoja, jolloin kesäsateet olivat pauhanneet Skotlannin nummilla ja hän kirmannut pisaroiden seassa kuin ei olisi koskaan kokenut mitään niin mahtavaa.
Siitä tuntuu olevan jo kokonainen elinikä.
Samalla hän manailee sadetta ja tulee myöntäneeksi oman aikuisen kyynisyytensä, jolla on verrattain vähän yhteistä sen kirkassilmäisen poikasen kanssa. Hän on nykyään suorastaan piikivenkova realisti ja ajattelee asiat usein pessimistiseltä kannalta varmuudenkin vuoksi. Sateesta on riesaa, se on kylmä totuus. Tulvia aiheuttavat vesimassat ovat muuttaneet maankamaran liejuiseksi ja se hankaloittaa louhintaurakkaa. Ennen kaikkea sellaisessa myräkässä olisi työlästä nähdä käsivarttaan pidemmälle. Kyse on oikeastaan enemmän ympäristön vastustuksesta kuin henkilökohtaisesta mukavuudesta. Häntä ei ole sentään tehty sokerista.
Väkisin Roope ajattelee Kultuakin ja luo pöydän yli katseen muhkuraisella patjalla huovan alla nukkuvaan naiseen. Kultulla riittää vastaväitteitä asiasta kuin asiasta, eikä kaatosateessa hakun kanssa toikkarointi taatusti riemastuttaisi tätä sen enempää kuin jos hän kertoisi pyydystäneensä lounaaksi pari mehukasta rottaa.
Roope siemaisee kitkerää kahviaan kulmat kurtussa. Kultun työpanoksesta hän ei osaa sanoa juuri mitään positiivista saati ajatellut sallia jotain niin naurettavaa kuin vapaapäivä, mutta olosuhteiden pakottamana hänen kai täytyy vapauttaa heidät molemmat työteosta ainakin siihen asti, kunnes armottomat sumupilvet väistyisivät ja päästäisivät jälleen auringonvalon vuoristoon. Siitä tuskin tulisi järin miellyttävää sosiaalista kanssakäymistä ajatellen, mutta hän on selvinnyt pahemmastakin. Sään selkenemisen jälkeen Kultukin saisi kaikin mokomin tulla toimeen kuraiseksi mössöksi muuttuneen maaperän kanssa. Kallio oli yhä kallio ja odotti hakun iskuja kuin peukaloaan imeskelevä lapsi äitinsä halausta.
Unissaan Kultu ynähtää kuulostamatta yhtään vähemmän kipakalta kuin valveillakaan. Naisen kasvoilla Roope on silti havaitsevinaan eräänlaista haavoittuvaisuutta, johon sekoittuu häivä jotain inhimillistä. Loppujen lopuksi sellainen ei järin puolusta paikkaansa tosielämässä. Ruusussa on kaikesta kauneudesta ja ylväydestä huolimatta piikkejä, jotka saattavat kirpaista varomatonta erityisen napakasti. Hän sen tietää. Eikä hän ole koskaan välittänyt etenkään ruusuista.
Kultun siniset silmät tarkastelevat häntä pisteliäästi, kun nainen viimein havahtuu unimaailmasta.
”Mitä &%!@* sinä siinä toljotat?” Kultu kuulostaa vastaheränneenäkin tutun verenhimoiselta ja katsoo häntä kuin hän olisi torakka tai jokin sen lähisukulainen. Jokin sellainen, joka olisi kaikista tyydyttävintä liiskata koron alle.
”Ehdin jo odottaa, milloin sulosävelesi piristäisivät aamuani”, Roope toteaa muina miehinä. ”Tuokion kuluttua olisin kammennut sinut ylös korkeimman omakätisesti.”
Kultu pyöräyttää silmiään tuttuun, yllätyksettömään tapaansa ja ulkoa kantautuvan kohinan kuullessaan luo silmäyksen ikkunasta. ”Pyhä jysäys! Tuollahan sataa kissoja ja koiria saavista kaataen.”
”Entä sitten?”
”Pitääkö se vääntää rautalangasta?” Kultu istahtaa häntä vastapäätä koppavasti kuin olisi ottanut haasteen vastaan erässä pokeria. ”Kaivuuhommat ja kaiken maailman louhinta saa luvan odottaa. Terve ja syyhyinen maalaisjärkikin sen sanoo.”
”Siitä taas päätän minä”, Roope virkkoo tyynesti nautiskellen naisen kiukkuisesta läsnäolosta, joka aina pelasti pitkäveteisen hetken niin hyvässä kuin pahassa. ”Aloita aamusi kahvilla ja askel luistaa kuin tanssi.”
Kultu nyrpistää nokkaansa. ”Kahvisi on suorastaan
laitonta.”
”Ymmärtäisit sinäkin jotain eräkonstein keitetyn sumpin päälle juotuasi sitä monta kuukautta yhtä soittoa”, Roope huomauttaa ja samalla jaksaa hämmästellä, miten he yhä silloin tällöin jaksavat käydä keskustelua hänen kahvinkeittotottumuksistaan. ”Helppohan se on vain täyttää kupponen tupakanhuuruisessa saluunassa mainareiden ja lainsuojattomien roikaleiden piikkiin.”
”Minulla on ylpeyteni.” Kultu tarkastelee välinpitämättömästi multaisia kynnenalusiaan.
”Miten vain", Roope sanoo ja nousee pöydästä. "Liity toki seuraan katsomaan auringonnousua.”
”Tokkopa mitään aurinkoa edes näkyy pilvien takaa, joten ei kiitos”, Kultu sanoo ja tarttuu kahvipannuun kaikista jupinoistaan huolimatta. Päivät oli syytä aloittaa kunnon energiapiikillä, oli se sitten miten karmean makuista tahansa. Tuskin kukaan olisi hänen kahvinsa kanssa ollutkaan tekemisissä yksinomaan maun vuoksi.
”Hm, se olisi tehnyt aamustani suorastaan täydellisen”, Roope tokaisee tietämättä itsekään, miksi vaivautuu vääntämään minkäänlaista mairittelevaa sävyä sanoihinsa.
”Ja #%/!&@ minä sinun täydellisestä aamustasi”, Kultu tuumaa pannua kohottaen ja katsoo varautuneesti, kuinka paksua tervaa muistuttava puro hiljalleen noruu nokasta kohti Roopen hetki sitten käyttämää kuppia. ”Anna sitä veistä.”
